Venäjä, Nato

[Veikko I Palvo]

Kun Suomessa keskustellaan Ukrainasta, ei täällä oikeasti keskustella Ukrainasta vaan kuvitellaan Suomi Ukrainan tilanteeseen ja aletaan puhua turvallisuuspolitiikastamme. Tällöin keskiöön nousee ärisevän ja muskeleitaan pullistelevan Venäjän uhka Suomelle – ei Ukrainan tilanteen vaikutus maailmanpolitiikkaan – ja samalla tietysti se ikuinen kansallinen kiistakapulamme, nato-jäsenyys.
lopuksi Kotilainen ottaa kantaa kansainvälisen yhteisön toiminnan ehtoihin. Hänen näkemyksensä mukaan:

Länsi – Yhdysvallat, EU ja Nato – ei voi välttämättä loputtomiin sanella, kuinka kansainvälinen yhteisö toimii.

Semmottii...

Onko eriskummallista "ärisevän ja ja muskeleitaan pullistelevan" Venäjän uhkan nouseminen keskustelun keskiöön meillä Suomessa?
Ja NATO-jäsenyyden?
"Suurin osa kansasta ei ole kovin kiinnostunut siitä, mihin pöytiin Suomen päättäjät pääsevät", ja Länsikään ei voi loputtomiin sanella kuinka Venäjä ja kansainvälinen yhteisö toimivat, kirjoitetaan hieman ristiriitaisesti liittoutumattomuutta kannattaen.
Vaikkakin kansainvälinen yhteisö on *nyt* tuominnut Venäjän toimet Ukrainassa ja Krimillä.
Ja meillä Suomessa lienee sentään kyse Suomen turvallisuudesta, vaikka Venäjä itärajan takana johonkin suuntaan muuttuukin - *nyt* se on ainakin palannut suurelta osin entiselle ja vanhalle linjalleen.
Suomen
liittoutumattomuuden ei sanota näyttäytyvän valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona.
Kuinkahan suuressa määrin liittoutumattomuus onkin historiallista jatkuvuutta?

Veikko Palvo

[jsn]

Totta kyllä on, ettei julkisen keskustelun taso ole ollut kovin korkealla. Tosin onko se meillä Suomessa ollut erityisen korkeaa muissakaan asioissa?

Näkisin analogian Ukraina-hyökkäysuhka-Nato-jäsenyys-keskustelussa ennen kaikkea siihen, että jos jossain päin maailmaa tapahtuu katastrofi, onnettomuus, terrori-isku tai sotatilanne, niin tärkeintä meille on se, onko uhreissa kenties ollut suomalaisia, kenties jopa joku tuttu. On luonnollista, että tällainen kiinnostaa tavallisia suomalaisia ja mediaa eniten. Erityisen analyyttinen tai älyllinen tarkastelutapa se ei ole. Siinä rajoitutaan vain tirkistysaukkomaisesti katselemaan maailmaa.

Oudossa ja yllättävässä tilanteessa tartutaan aina ensiksi niihin tuttuihin piirteisiin. Jugoslavian sota tuntui 1990-luvun alussa suomalaisille oudolta, kunnes lopulta uudet käsitteet "etnisine puhdistuksineen" yms. vakiintuivat osaksi arkikieltä. 1999 Kosovon sodan aikana kuvat pakolaisista traktorinlavalla saivat monet suomalaiset julkisuudessa muistelemaan evakkotaivalta ja sympatisoimaan pakolaisia vaikkei silloin venäläisiä paettukaan, eikä tilanteessa ollut muutenkaan paljon mitään samanlaista.

On sinänsä syytä huolestua Suomessakin siitä, mikä on sodan vaikutus Suomessa koska olemme Venäjän naapurimaa siinä kuin Ukrainakin. Vaihtoehtoja ja vaikutuksia tulisi pohtia ehkä vähän avarammalla mielellä kuin tähän asti on tehty. Pikahaku Natoon paniikkitunnelmissa olisi vähän outo reaktio.

[Emma-Liisa]

Oletan, että keskustelulla tarkoitetaan jotain muuta kuin kadunmiesten keskustelua. Kai asiantutijoilla - tai sellaisiksi kutsutuilla - pitäisi olla kyky analysoida uusia tilanteita, sehän on nimenomaan heidän ammattinsa. Joskin siihen TV:ssä ei kovin paljon aikaa ole. Poliitikot tietysti ovat asia erikseen, hehän käyttävät muutenkin hyväkseen mielikuvia.

Artikkeli oli hyvä muistuttaessaan historiallisten analogioiden vaarasta. Olihan esim. appeasement-politiikkaa, joka Hitlerin suhteen epäonnistui, käytetty menestyksellä monissa tilanteissa.

Toisaalta myös Kekkonen käytti tunnetussa 1973 puheessaan analogiaa esittäen, että koska YYA-politiikka toimi sodan jälkeen, se olisi toiminut myös ennen sotaa. Eli käytti historiaa politiikan välineenä.

Juhani Suomi huomauttaa kirjassaan Toisinajattelavan tasavaltaa, että kun Paasikiven ja Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka oli ensisijainen (päämääränä Suomen pitäminen mahdollisten konfliktien ulkopuolella) ja puolustuspolitiikka oli sille alisteinen, niin nykyinen Nato-keskustelu on nostanut sotilaalliset keinot ensisijaisiksi.

[Veikko I Palvo]

Paasikiven ja Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka oli ensisijainen (päämääränä Suomen pitäminen mahdollisten konfliktien ulkopuolella) ja puolustuspolitiikka oli sille alisteinen, niin nykyinen Nato-keskustelu on nostanut sotilaalliset keinot ensisijaisiksi.

Eikö Paasikiven - Kekkosen -linja yya-aikana ollut pakostakin appeasement-politiikkaa,
rauhan säilyttämiseen pyrkivää myönnytyspolitiikka?
Ja Kylmän sodan aikana istuttiin Moskovan ja Zavidovon pöydissä ajamassa vaikkapa Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen tekemisen hyväksymistä.
Epäilemättä Paasikiven - Kekkosen -linjalla ajettiin myöskin Suomen pitämistä konfliktien ulkopuolella, mutta Suomen sotilaallista ja taloudellista riippumattomuutta ei oikein tunnustettu Idässä eikä Lännessä, "yya-puolueettomuus" oli rajoitettua.

Neuvostoliiton romahtaessa myös yya-sopimus jäi Kylmän sodan ajan historiaan ja
presidentti Ahtisaaren sanoin voisi sanoa: "Suomen tulisi olla kaikkien läntisten yhteisöjen jäsen" ja NATO-puolustusliitto ei ole hyökkäysliitto Venäjää vastaan, vaikka se Moskovassa edelleen Kylmän sodan ajan tapaan sellaiseksi näytetään laskettavankin.
EU:n jäsenmaistakin valtaosa on myöskin NATOn jäsenmaana ja lienee varsin epärealistista uskotella EU:n rakentavan sen sijalle oman tai päällekkäisen puolustusliittonsa. Eiköhän Ukrainan kriisikin ole osoittanut EU:n ulkopoliittisen epäyhtenäisyyden ja Moskovakin näyttäisi haluavan neuvotella Ukrainastakin lähinnä Washingtonin kanssa.
Energiaa Venäjä myi Eurooppaan Kylmän sodan aikanakin ja meillä Suomessa sisäpoliittisestikin riippuvuutta aikaansaanutta idänkauppaa näytetään yhä muisteltavan, kenties Kremlissäkin.

Liittoutumista vastustava Noora Kotilainen kirjoittaa "Ukrainan kriisin nostaneen jakolinjoja Suomen keskusteluilmapiirissä ja paljastaneen suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun paikallaan junnaavan ja mielikuvituksettoman luonteen." Tästä mielipiteestä voinee olla samaa mieltä?

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Paasikiven ja Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka oli ensisijainen (päämääränä Suomen pitäminen mahdollisten konfliktien ulkopuolella) ja puolustuspolitiikka oli sille alisteinen, niin nykyinen Nato-keskustelu on nostanut sotilaalliset keinot ensisijaisiksi.

Eikö Paasikiven - Kekkosen -linja yya-aikana ollut pakostakin appeasement-politiikkaa,
rauhan säilyttämiseen pyrkivää myönnytyspolitiikka?
Ja Kylmän sodan aikana istuttiin Moskovan ja Zavidovon pöydissä ajamassa vaikkapa Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen tekemisen hyväksymistä.
Epäilemättä Paasikiven - Kekkosen -linjalla ajettiin myöskin Suomen pitämistä konfliktien ulkopuolella, mutta Suomen sotilaallista ja taloudellista riippumattomuutta ei oikein tunnustettu Idässä eikä Lännessä, "yya-puolueettomuus" oli rajoitettua.

Neuvostoliiton romahtaessa myös yya-sopimus jäi Kylmän sodan ajan historiaan ja
presidentti Ahtisaaren sanoin voisi sanoa: "Suomen tulisi olla kaikkien läntisten yhteisöjen jäsen" ja NATO-puolustusliitto ei ole hyökkäysliitto Venäjää vastaan, vaikka se Moskovassa edelleen Kylmän sodan ajan tapaan sellaiseksi näytetään laskettavankin.

Me emme voi sanella Venäjälle, miten se näkee asiat.

Historia todistaa, ettei apu ole ilmaista ja että "ystävät" saattavat olla yhtä vaarallisia kuin viholliset.

Ratkaiseva kysymys nähdäkseni on, kannattaako Suomen sekaantua konflikteihin ympäri maailmaa vai olisiko parastaa säilyttää hyvät suhteet kaikkialle.

[Veikko I Palvo]

Ratkaiseva kysymys nähdäkseni on, kannattaako Suomen sekaantua konflikteihin ympäri maailmaa vai olisiko parastaa säilyttää hyvät suhteet kaikkialle.

Konflikteilla tarkoitettaneen Noora Kotilaisen tavoin Balkania, Afganistania ja Libyaa.
Nooran kirjoituksen otsikon alla on kuva lentotukialuksesta Libyan edustalla 2011 ja kuvateksti ( myös kirjoituksen tekstissä ) : "NATOn ja Lännen tuli puuttua tilanteeseen ja suojella libyalaisia heidän pahalta johtajaltaan."

"Konflikteilla" oli YK:n turvallisuusneuvoston hyväksynnät, Afganistanin suhteen yksimielisesti ja Libyan osalta Venäjä ja Kiina pidättäytyivät äänestämästä.
Tanskasta ja Norjasta Libya-operaatioon osallistui kummastakin kuusi F-16 hävittäjälentokonetta ja Ruotsista kahdeksan JAS 39 Gripen hävittäjälentokonetta.

Hyvät suhteet kaikkialle voi säilyttää NATOn jäsenmaanakin, eivätkö EU:n nato-maat, mm. Englanti ja Ranska - EU:n ydinasevallat - ole siitä esimerkkinä?
Noora Kotilainen
kirjoittaa, että "Lännen tulisi - ja Suomen siinä samalla - myöntää, että olemme ( Ukrainan kriisikin? ) ehkä tulleet pisteeseen, jossa maailmanjärjestys todellakin on muuttumassa, vaikkei kuitenkaan takaisin tuttuun historiaan ja Kylmän sodan poteroihin vaan ihan uuteen tilanteeseen."
Viitataankohan tällä
esim. 7.2013 alkaneisiin transatlanttisen yhteistyön ja EU - USA -vapaakauppaneuvotteluihin?
Ja
keskustelun otsikkoon, Ukrainaan palaten N.Kotilainen aloittaa: "Suomalainen keskustelu Ukrainan tilanteesta ja Venäjän toiminnasta on *harmittavan usein* kääntynyt Ukrainan kriisin analyyttisesta purkamisesta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun" ja jatkaa itsekin samoin ja sanoo lopuksi olevansa Suomen sotilaallista liittoumista vastaan.
Mitä Ukrainan tilanteesta ja Venäjän toimista voisi analyyttisesti purkaen todeta?

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Hyvät suhteet kaikkialle voi säilyttää NATOn jäsenmaanakin, eivätkö EU:n nato-maat, mm. Englanti ja Ranska - EU:n ydinasevallat - ole siitä esimerkkinä?

Aika huonoja esimerkkejä, kuten Tony Blairin lähtö soitellen sotaan osoitti, haluten olla USA:n paras kumppani ja uskoen tai uskotellen "todisteita" joita ei sitten ollutkaan.

Jos Suomelle kaivataan esimerkkiä, niin Ruotsi on onnistunut pysymään sodasta erillään 200 vuotta "vuoden 1812 politiikalla". Toki bufferina on ollut Suomi, mutta olennaista on, että Ruotsin ulkopolitiikalla on ollut selvä päämäärä sekä rauhan että sodan aikana, kun Suomi presidentti Niinistön mukaan nyt vain reagoi tilanteisiin.

Noora Kotilainen
kirjoittaa, että "Lännen tulisi - ja Suomen siinä samalla - myöntää, että olemme ( Ukrainan kriisikin? ) ehkä tulleet pisteeseen, jossa maailmanjärjestys todellakin on muuttumassa, vaikkei kuitenkaan takaisin tuttuun historiaan ja Kylmän sodan poteroihin vaan ihan uuteen tilanteeseen."
Viitataankohan tällä
esim. 7.2013 alkaneisiin transatlanttisen yhteistyön ja EU - USA -vapaakauppaneuvotteluihin?

Eikös Kotilaisen tekstistä käynyt selvästi ilmi, että kyseessä oli BRICS-maiden nousu, jolloin Suomen ei pitäisi leimautua näiden vastapuolen ("lännen") leiriin.

Ja
keskustelun otsikkoon, Ukrainaan palaten N.Kotilainen aloittaa: "Suomalainen keskustelu Ukrainan tilanteesta ja Venäjän toiminnasta on *harmittavan usein* kääntynyt Ukrainan kriisin analyyttisesta purkamisesta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun" ja jatkaa itsekin samoin ja sanoo lopuksi olevansa Suomen sotilaallista liittoumista vastaan.
Mitä Ukrainan tilanteesta ja Venäjän toimista voisi analyyttisesti purkaen todeta?

Ainakin voisi jättää moralisoinnin pois, ja yrittää ymmärtää Venäjän motiiveja kuten esim. ex-suurlähettiläs Heikki Talvitie.

Ongelmana tietysti on, että Venäjän propaganda ei mene täällä perille vaan pikemmin aiheuttaa sille hallaa ( a la Tiltu), kun taas USA osaa vedota "yhteisiin arvoihin" ja saa propagandansa usein (vaikka ei aina) perille.

Lisäksi Suomen ja Ukrainan rinnastamisessa ei ole juuri mitääm mieltä.

[Veikko I Palvo]

Eikös Kotilaisen tekstistä käynyt selvästi ilmi, että kyseessä oli BRICS-maiden nousu, jolloin Suomen ei pitäisi leimautua näiden vastapuolen ("lännen") leiriin.

"Keltaisen vaaran" esittäminen Suomen sotilaallisen liittoumisen, NATO-jäsenyyden estäväksi tekijäksi, on varsin kaukaa haettu. Kyllähän eversti Aladár Paasonenkin alkuvuonna 1943 esitelmässään puhui myöskin "keltaisesta vaarasta", mutta hänkin lienee lukenut siitä, "keltainen vaara" oli vanha uskomus jo 1943.
USAlainen
pankki muistaakseni esitti tuon BRIC- käsitteen ( Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina ) kymmenkunta vuotta sitten. Uutta BRICS-maailmanjärjestystä ei näytä olevan "näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa", vaikkakin kirjoitellaan BRICS-maiden ohittavan 15 vuoden kuluttua OECD-maiden talouden ainakin jollain talouden mittarilla mitattuna.
Tällä hetkellä BRICS ei ole edes talousorganisaatio, eikä "keltainen vaara", Kiinakaan ei ole sen johdossa- johtoa ja organisaatiota ei näytä olevankaan, joitain kokouksia BRICS näyttää järjestävän, viimeksi Etelä-Afrikassa, josta S-lisäys tuohon USAlaisen pankin antamaan BRIC-nimeen.
"Uudesta maailmanjärjestyksestä" pankki ei tainnut puhua?

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Eikös Kotilaisen tekstistä käynyt selvästi ilmi, että kyseessä oli BRICS-maiden nousu, jolloin Suomen ei pitäisi leimautua näiden vastapuolen ("lännen") leiriin.

"Keltaisen vaaran" esittäminen Suomen sotilaallisen liittoumisen, NATO-jäsenyyden estäväksi tekijäksi, on varsin kaukaa haettu. Kyllähän eversti Aladár Paasonenkin alkuvuonna 1943 esitelmässään puhui myöskin "keltaisesta vaarasta", mutta hänkin lienee lukenut siitä, "keltainen vaara" oli vanha uskomus jo 1943.
USAlainen
pankki muistaakseni esitti tuon BRIC- käsitteen ( Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina ) kymmenkunta vuotta sitten. Uutta BRICS-maailmanjärjestystä ei näytä olevan "näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa", vaikkakin kirjoitellaan BRICS-maiden ohittavan 15 vuoden kuluttua OECD-maiden talouden ainakin jollain talouden mittarilla mitattuna.
Tällä hetkellä BRICS ei ole edes talousorganisaatio, eikä "keltainen vaara", Kiinakaan ei ole sen johdossa- johtoa ja organisaatiota ei näytä olevankaan, joitain kokouksia BRICS näyttää järjestävän, viimeksi Etelä-Afrikassa, josta S-lisäys tuohon USAlaisen pankin antamaan BRIC-nimeen.
"Uudesta maailmanjärjestyksestä" pankki ei tainnut puhua?

"Keltaisen vaaran" olet keksinyt ihan itse. Kotilainen puhui siitä, että NATOn painopiste ei ole enää Euroopassa, koska USA huseeraa ihan muualla. Onko Suomen intresssissä todella sekaantua asioihin, jotka eivät meille kuulu? Mitä me hyödymme siitä ja mitä haittaa siitä voi olla?

MItä Venäjään tulee, niin historian valossa ei ole todennäköistä, että syttyisi Venäjän ja Suomen välinen konflikti. Kyse on aina ollut suuremmasta kuviosta. Ja silloin paras keino ollut pysyä erossa konfliktista vakuuttaen Venäjä siitä, ettei sitä Suomen kautta uhata, ei suinkaan sitoutua muualla alkavaan konflikktiin ennalta vastapuolelle.

[Veikko I Palvo]

"Keltaisen vaaran" olet keksinyt ihan itse. Kotilainen puhui siitä, että NATOn painopiste ei ole enää Euroopassa, koska USA huseeraa ihan muualla. Onko Suomen intresssissä todella sekaantua asioihin, jotka eivät meille kuulu? Mitä me hyödymme siitä ja mitä haittaa siitä voi olla?

MItä Venäjään tulee, niin historian valossa ei ole todennäköistä, että syttyisi Venäjän ja Suomen välinen konflikti. Kyse on aina ollut suuremmasta kuviosta. Ja silloin paras keino ollut pysyä erossa konfliktista vakuuttaen Venäjä siitä, ettei sitä Suomen kautta uhata, ei suinkaan sitoutua muualla alkavaan konflikktiin ennalta vastapuolelle.

Ensimmäinen BRIC-maiden kokous järjestettiin 2009 Jekaterinburgissa, mutta Kiina näyttäisi olevan ainoa varteenotettava ehdokas johtajaksi, mikäli BRICS-maat muodostavat itselleen jonkinlaisen organisaation, kaupallisenkin?

NATO-jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan on esitetty monia kannanottoja, keskeisimpiä vastustajien esittämiä väitteitä lienevät: Venäjä ei siitä pitäisi,
Suomen maine puolueettomana maana katoaisi ja me altistuisimme islamilaiselle terrorismille, tulevaisuuden NATOnkin sanotaan olevan arvoitus jne.
Liittoutumisen kannatuksen voinee tiivistää: Suomella olisi iso läntinen yhteisö puolustuksellisestikin tukena?
Venäjä ei pystyisi nähtävästi muuhun kuin tarjoamaan YYA-kauden kaltaista "puolueettomuutta"?
Suurin uhkakuva lienee Venäjän sisäinen kehitys. Vuosikausia puhuttiin Venäjän vaihtoehtoisista tulevaisuusskenaarioista ja demokratiakehityksestä. Sitten puhuttiin Venäjän omanlaisestaan demokratiasta ja nyt siitä demokratiasta ei juuri tarvinne puhua. Venäjä näyttää palanneen monilta osin vanhoihin nationalistisiin tapoihinsa.
Ja Venäjällä muutokset näyttävät aina vaativan suurta mullistusta, milloinkahan tapahtuu seuraava mullistus venäläisten talouteensa tyytymättömyyden ja "uudistuspyrkimysten" seurauksena? Venäläisten ja Venäjän tulevaisuus ei vaikuta vakaalta.

Mitä historiaan tulee, niin hyökkääjä Ruotsi-Suomeen on aina tullut idästä ja Suomen alueen kautta ulkovallat eivät ole Venäjälle hyökkäilleet. Jaakko De la Gardie tosin 1600-luvun alussa valloitti Moskovan ja suomalaissotilaineenkin miehitti kymmenkunta vuotta Novgorodia. Kaarle XII:n aikaan Ukrainakaan ei vielä ollut Venäjän valloittama ja Ukrainan Pultavassakin kävi huonosti, vaikka ukrainalaisen Mazepan kasakatkin olivat tappelemassa venäläisiä vastaan.

Veikko Palvo

[jsn]

Ja Venäjällä muutokset näyttävät aina vaativan suurta mullistusta, milloinkahan tapahtuu seuraava mullistus venäläisten talouteensa tyytymättömyyden ja "uudistuspyrkimysten" seurauksena? Venäläisten ja Venäjän tulevaisuus ei vaikuta vakaalta.

Tässä on syy jonka vuoksi paineita pyritään suuntaamaan väen vängällä ulospäin. Putin lopetti talousuudistukset vuosien 2003-2004 paikkeilla. Tämän jälkeen mitään ei ole tehty. Hyvinä vuosina Venäjällä olisi ollut tilaisuus jatkaa kehittää ja monipuolista maan talouden rakennetta, mutta tilaisuus haaskattiin. Öljyn ja kaasun hinnannousu sai aikaan paitsi kasvua myös suuruudenhulluuden. Rahalla ostettiin eri yhteiskuntaryhmiä tyytyväisiksi ja saatiin vakautta kulutustavaroiden avulla eikä tartuttu reformeihin. Rakennettiin näyttävästi ja samalla kaapattiin yrityksiä valtion omistukseen ilman mitään taloudellista logiikkaa. Samalla tapettiin maasta kasvun ja kehityksen ainekset. Ulkomaankaupassa käyttöön otettu vanhakantainen protektionismi söi loputkin. Tämä näkyi metsäsektorin kehittämisessä: puun vientitullien korottaminen lopetti metsätalouden Venäjältä vaikka mahdollisuuksia olisi ollut rajattomasti.

Kun talouden kasvuajat nyttemmin ovat takanapäin, pitäisi keksiä jotakin muuta ja uutta, eikä raapia epätoivoisesti kaikkia menneisyyden ideologisia kuoria kaapista ja liimailla niitä ilmapallojen kylkeen. Nykyhallinnon päivät ovat luetut, jos se aikoo uudistuksia tekemättä kitkuttaa eteenpäin erilaisten konfliktien avulla. Nykymenolla Venäjästä on vaikea saada taloustiikeriä. BRICS-maiden osalta se on yksinkertaisesti väärässä seurassa. Muut näistä avaavat talouttaan kun taas Venäjä sulkee sitä koko ajan lisää.

Jatkuva konfliktien ruokkiminen ruokkii samalla epävakaisuutta Venäjän sisällä, joten putinismin loppu on vain ajan kysymys.

[Emma-Liisa]

Liittoutumisen kannatuksen voinee tiivistää: Suomella olisi iso läntinen yhteisö puolustuksellisestikin tukena?

Niin oli viimeksi Puolallakin...

Mitä historiaan tulee, niin hyökkääjä Ruotsi-Suomeen on aina tullut idästä ja Suomen alueen kautta ulkovallat eivät ole Venäjälle hyökkäilleet.

Historian tuntemuksesi on puutteellinen. Ruotsin perivihollinen oli Tanska, eli hyökkääjä tuli etelästä.

Idässä taas nimenomaan Ruotsi oli se, joka laajeni Venäjän kustannuksella, kunnes Venäjä Uudenkaupungin rauhassa otti takaisin menettämänsä sekä Itämeren herruuden. Minkä jälkeen Ruotsi yritti parikin kertaa revanssia. Viapori rakenettiin ranskalaisella rahalla tukikohdaksi Ruotsin laivastolle, joka pääsi jo Viipuriinlahdelle asti.

Englannin laivasto käytti Koivistoa 1919. Saksan lentokoneet hyökkäsivät Suomen ilmatilan kautta 22.6.41 Kronstadtia vastaan, ja muutaman päivän kuluttua Saksan joukot hyökkäsivät Pohjois-Suomesta NL:oon.

[Veikko I Palvo]

Historian tuntemuksesi on puutteellinen. Ruotsin perivihollinen oli Tanska, eli hyökkääjä tuli etelästä.

Idässä taas nimenomaan Ruotsi oli se, joka laajeni Venäjän kustannuksella

Keskiajalla Ruotsi-Suomi soti tosiaan Tanskaa ja Novgorodia vastaan, ennen Kustaa Vaasan nousemista kuninkaaksi. Sittemmin olemme olleet koko lailla hyvissä väleissä Tanskan kanssa, ehdittiinköhän Tanskaa periviholliseksi nimetäkään. Norjankin suunnalla oli konflikteja.
Ja moscoviitit valloittivat ja miehittivät Novgorodin lopullisesti Iivana Julman johdolla. Aiemmin Moskova taisi olla vain ruhtinaskunta Novgorodin ollessa kauppatasavalta ja lienevätköhän pitäneet toinen toistaan perivihollisina?

Veikko Palvo

[Veikko I Palvo]

Liittoutumisen kannatuksen voinee tiivistää: Suomella olisi iso läntinen yhteisö puolustuksellisestikin tukena?

Niin oli viimeksi Puolallakin...

Diktaattorien Stalinin ja Hitlerin sopima Puolan jako 1939 ei ole mielestäni kovinkaan painava argumentti Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan, Venäjä tai siis Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeenkin valloitusaikeissa.
Neville Chamberlainin appeasement-politiikkakin oli kyllä mielestäni surkean tehotonta ja sodanjulistuksen jälkeen brittien siirtoarmeija jäi ranskalaisten kanssa odottamaan Maginot-linjalleen, mitä tapahtuisi?
Mutta
suositellaankohan tässä nyt Suomen noudatettavaksi jonkinlaista appeasement-politiikkaa eli jonkinlaista "uus-yya:ta"?

Veikko Palvo

[Veikko I Palvo]

Ja Venäjällä muutokset näyttävät aina vaativan suurta mullistusta, milloinkahan tapahtuu seuraava mullistus venäläisten talouteensa tyytymättömyyden ja "uudistuspyrkimysten" seurauksena? Venäläisten ja Venäjän tulevaisuus ei vaikuta vakaalta.

Tässä on syy jonka vuoksi paineita pyritään suuntaamaan väen vängällä ulospäin. Putin lopetti talousuudistukset vuosien 2003-2004 paikkeilla. Tämän jälkeen mitään ei ole tehty. Hyvinä vuosina Venäjällä olisi ollut tilaisuus jatkaa kehittää ja monipuolista maan talouden rakennetta, mutta tilaisuus haaskattiin. Öljyn ja kaasun hinnannousu sai aikaan paitsi kasvua myös suuruudenhulluuden. Rahalla ostettiin eri yhteiskuntaryhmiä tyytyväisiksi ja saatiin vakautta kulutustavaroiden avulla eikä tartuttu reformeihin. Rakennettiin näyttävästi ja samalla kaapattiin yrityksiä valtion omistukseen ilman mitään taloudellista logiikkaa. Samalla tapettiin maasta kasvun ja kehityksen ainekset. Ulkomaankaupassa käyttöön otettu vanhakantainen protektionismi söi loputkin. Tämä näkyi metsäsektorin kehittämisessä: puun vientitullien korottaminen lopetti metsätalouden Venäjältä vaikka mahdollisuuksia olisi ollut rajattomasti.

Kun talouden kasvuajat nyttemmin ovat takanapäin, pitäisi keksiä jotakin muuta ja uutta, eikä raapia epätoivoisesti kaikkia menneisyyden ideologisia kuoria kaapista ja liimailla niitä ilmapallojen kylkeen. Nykyhallinnon päivät ovat luetut, jos se aikoo uudistuksia tekemättä kitkuttaa eteenpäin erilaisten konfliktien avulla. Nykymenolla Venäjästä on vaikea saada taloustiikeriä. BRICS-maiden osalta se on yksinkertaisesti väärässä seurassa. Muut näistä avaavat talouttaan kun taas Venäjä sulkee sitä koko ajan lisää.

Jatkuva konfliktien ruokkiminen ruokkii samalla epävakaisuutta Venäjän sisällä, joten putinismin loppu on vain ajan kysymys.

Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen Lännessä laadittiin optimistisesti monia vaihtoehtoskenaarioita Venäjän yhteiskunnan kehityksestä ja venäläisten elintason noususta, mutta nuo silloiset tulevaisuusskenaariot näyttävät kaipaavan vähintäinkin päivittämistä?

Veikko Palvo