Huomasin tuossa että valtiotieteen maisteri
Noora Kotilainen, visuaaliseen kulttuuriin ja poliittiseen kuvastoon keskittyvä yhteiskuntatieteilijä, on laatinut melko seikkaperäisen ja terävän
analyysin Ukrainan kriisin kirvoittamista trendeistä suomalaisessa NATO-keskustelussa. VTM Kotilainen on julkaissut analyysinsä politiikasta.fi-sivustolla.
VTM Noora Kotilaisen mielestä:
Ukrainan tilanne ja nimenomaan Venäjän toiminta Ukrainan kohdalla ovat viime viikkoina nostattaneet kiihtynyttä keskustelua Suomessa. Ukrainan kriisi ja Venäjän toiminta kansainvälisen järjestelmän näkökulmasta ovat pelottavuutensa ja traagisuutensa lisäksi käänteentekeviä ja voisivat tarjota paljon kansainvälistä politiikkaa tarkasteleville
Kotilainen kuitenkin toteaa, että:
Suomalainen keskustelu on kuitenkin harmittavan usein kääntynyt tilanteen analyyttisesta purkamisesta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, joka on pyrkinyt vanhoihin, totuttuihin ja ummehtuneisiin uomiinsa. Keskustelu on asemoitunut tuttuun tyyliin historiamme, Venäjä-pelon, Nato-jäsenyyden sekä länsijohtoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyden ja kiistämättömyyden ympärille.
Viime aikojen suomalaisessa keskustelussa voi nähdä Venäjän uhkaa korostavan, ja sotilaallista liittoutumista kannattavan niin kutsutun realistisen koulukunnan argumentaation kovasti vahvistuneen. Tämä äänekäs ryhmä suhtautuu maailmanjärjestykseen normatiivisesti ja on huolissaan kansainvälisen järjestelmän liukumisesta poispäin läntisestä hegemoniasta.
Kotilainen, joka työskentelee
Ulkopoliittisessa instituutissa vierailevana tutkijana ja valmistelee Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa sotien ja kriisien kuvaston muutoksesta. Kotilaisen kannanotto on myös kannanotto historiallisten vertausten puutteellisuuteen.
Otsikolla
"Historialliset analogiat vilisevät ja ontuvat" Kotilainen nimittäin toteaa seuraavaa:
Ukrainan kriisin analysoimisessa on käytetty ennennäkemättömän paljon erilaisia historiallisia analogioita. Venäjän toimia on milloin verrattu ensimmäisen maailmansodan syntyasetelmiin, milloin Hitlerin Saksan aluevaateisiin ennen toisen maailmansodan syttymistä, milloin Prahan kevään tukahduttamiseen neuvostopanssarein vuonna 1968. Myös Krimin sotaan (1853-1856) on aika ajoin viitattu, ilmeisesti ainakin osittain sen vuoksi, että sodan nimessä toistuu sana, joka nytkin on kaikkien huulilla. Suomalaisessa keskustelussa talvisota on noussut pakonomaiseksi analogiaksi, koska silloin – aivan kuten nyt Ukrainassa – Venäjä vaati Suomelta alueita ja lopulta hyökkäsi. Talvisodassa me jäimme (myytin mukaan) yksin, koska emme olleet ehtineet liittoutua vahvemman kanssa.
Keskeisin on kuitenkin analogia kylmän sodan asetelmien paluusta. Venäjä on muuttunut näissä lausunnoissa uudestaan Neuvostoliitoksi ja läntinen blokki puolestaan pahaa patoavaksi ”vapaaksi maailmaksi”.
Kotilainen tiivistää tämän ajatuksensa seuraavasti:
Historiallisten vertausten suosion selitys on varmastikin se, että niiden kautta hahmotettuna monimutkaiset ja pelottavat asiat näyttävät selkeiltä: nyt me tiedämme, miten meidän olisi pitänyt toimia.
Keskustelun ytimessä onkin ollut ajatus siitä, että jos nyt toimimme niin kuin emme aiemmin toimineet, voimme välttää katastrofin.
Näiden kommenttien jälkeen Kotilainen pureutuu varsinaiseen aiheeseensa. Otsikolla
Nato ja fantasia Venäjän hyökkäyksestä Kotilainen huomauttaa, että meillä käydyssä keskustelussa kuvitellaan että Venäjän hyökkäyksen kohteena olisikin Suomi - ja sen jälkeen unohdetaan koko Ukraina, jonka merkitys siis redusoituu aasinsillaksi varsinaiseen aiheeseen, fantasiaan Suomesta, joka joutuu Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Kotilainen nimittäin kirjoittaa:
Kun Suomessa keskustellaan Ukrainasta, ei täällä oikeasti keskustella Ukrainasta vaan kuvitellaan Suomi Ukrainan tilanteeseen ja aletaan puhua turvallisuuspolitiikastamme. Tällöin keskiöön nousee ärisevän ja muskeleitaan pullistelevan Venäjän uhka Suomelle – ei Ukrainan tilanteen vaikutus maailmanpolitiikkaan – ja samalla tietysti se ikuinen kansallinen kiistakapulamme, Nato-jäsenyys. Ukrainan kriisin sytyttyä useat suomalaiset poliitikot, turvallisuus- ja kansainvälisen politiikan asiantuntijat sekä sotilashenkilöt ovat kilvan kiirehtineet ottamaan kantaa Nato-jäsenyyden puolesta. Pelko joko Venäjän suorasta sotilaallisesta uhasta maallemme tai ainakin Venäjän tulevista voimakkaista painostustoimista Suomea kohtaan ovat olleet Natoa puolustavien argumenttien keskiössä.
Keskustelusta voi jopa aistia, että Ukrainan tilanne on antanut pitkästä aikaa mahdollisuuden fantasioida ajatuksella Venäjän hyökkäyksestä maamme kimppuun. Venäjän myyttisen hyökkäyksen pienen mutta sitkeän ja ovelan maamme kimppuun voi nähdä yhtenä kansallisen identiteettimme keskeisimmistä pilareista. Tämän huomaa varsinkin kansallisten juhlapäivien aikaan: itsenäisyytemme ja olemassaolomme on edelleen voitto Venäjästä, tai no, ainakin sen hyökkäyksen torjunta. Voittomme ei ole rauha ja toimiva yhteiskunta vaan konfliktiin keskittyvä torjuntavoitto ”vainolaisesta”. Ukrainan kriisin nostettua Venäjän lännen näkökulmasta maailmanpoliittisella pelilaudalla roistomaisesti käyttäytyväksi pelaajaksi, Suomessa voidaan taas vapautuneemmin pyöritellä fantasmagoriaa Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ja nostaa Nato pöydälle.
Tämän jälkeen Kotilainen jatkaa analyysiaan otsikolla
Pelko yksinjäämisestä vai halu liittyä ”hyvisten klubiin”? kirjoittamalla näin:
Historian kipukohdista kumpuava ja Suomen menneisyyden taustaa vastaan erittäin toimiva populistinen argumentti keskustelussa onkin, että ilman Natoa Suomi jää turvatta ja yksin Venäjän kynsiin. Venäjän uhkaa ja yksinjäämisen pelkoa on helppo käyttää ”kansan syviin riveihin” uppoavana argumenttina. Todellisuudessa Natoa aggressiivisesti puolustavan eliitin halun liittoutua voi kuitenkin nähdä liittyvän muuhun kuin siihen, mihin sen julkisissa kannanotoissa suoraan kerrotaan liittyvän.
...
Suurin osa kansasta kun ei ole niin kovin kiinnostunutta siitä, mihin pöytiin Suomen turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, päätöksentekijät ja puolustuksen ammattilaiset pääsevät.
Lopuksi Kotilainen ottaa kantaa kansainvälisen yhteisön toiminnan ehtoihin. Hänen näkemyksensä mukaan:
Länsi – Yhdysvallat, EU ja Nato – ei voi välttämättä loputtomiin sanella, kuinka kansainvälinen yhteisö toimii. Voi olla että ”kansainvälinen yhteisö” pitäisi tosiaan alkaa käsittää kansainvälisenä yhteisönä, jossa sananvaltaa on muillakin kuin lännellä ja länsimielisillä äänenpainoilla. Se saattaa olla rankkaa meille, jotka olemme tottuneet olemaan aina oikeassa. Mutta on hankala nähdä tilanteeseen muuta ratkaisua kuin aito dialogi myös niiden kanssa, jotka eivät näe asioita samalla tavalla kuin me.
Lopuksi Kotilainen lopettaa analyysinsa seuraavaan:
Onko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkään niin pelottava ja mahdoton ajatus tulevaisuuden maailmassa, jossa valta on yhä enemmän jakautunut maailman ja arvot eri tavalla hahmottavien pelaajien kesken? Näyttää siltä, että tulevaisuuden maailmassa ei suinkaan tarvittaisi lisää sotilaallisella voimalla vahvistettuja raja-aitoja eri tavoin maailmaa hahmottavien tahojen välille, vaan pikemminkin tahoja, jotka pystyisivät keskustelemaan asioista avoimesti ja pyrkisivät ymmärtämään myös omista näkökulmista poikkeavia katsomuksia. Varsinkin konfliktin reuna-alueilla.
VTM Noora Kotilaisen
koko artikkeli ja terävä laajahko analyysi on tutustuttavissa täällä.
Semmottii...