Olen kyllä selvillä, että Meinander on työskennellyt Mannerheim-museon intendenttinä, mutta hänen näkemyksensä Mannerheimista teoksessa Suomi 1944 on asiallinen, vailla sellaista yksipuolinen kuin Juhani Suomen toiseen suuntaan.nylander kirjoitti:Kun tällaiselle mielestäni aivan perusteettomalle leimaamisen tielle lähdettiin, niin lyödään vastapainoksi vähän toisenlaistakin löylyä: Meinander on aikanaan työskennellyt mm. Mannerheim-museon intendenttinä. Saattaisi pianaikaa kuvitella, että siinä olisi ainakin epäsuoraa sympatiseeraamisen motiivia ihan kylliksi. Ja, sanottakoon sekin, Jokisipilänkin tulkinnat ovat tällaisen maallikon mielestä johdonmukaisen uskollisia ns. viralliselle (tai ainakin valtavirran) totuudelle. Jo hänen väitöstilaisuudessaan eräs kiivasluonteiselta vaikuttava herra tiukkasi ylimääräisenä vastaväittäjänä respondentilta, olisiko Suomi mitenkään voinut pysyä vuonna 1941 alkaneesta sodasta erillään, mihin Jokisipilä (tässä muistinvaraisesti), että kyllä sellaista tosiaankin on erittäin vaikea kuvitella.Emma-Liisa kirjoitti:Koska Mannerheim piti aikeensa vain omana tietonaan, ei voida 100 prosenttisella varmuudella sanoa, odottiko hän sopivaa tilannetta tehdä rauha (kuten Jokisipitä ja Meinander esittävät) vai uskoiko hän yhä Saksaan (kuten Suomi väittää). Molempiin tulkintoihin voi vaikutta sympatia/antipatia, joskin se selvästi nähtävissä vain Suomella
Markku Jokisipilä tosiaan sanoo kokoomateoksessa Entäs jos...Vaihtoehtoinen Suomen historia:
Olisiko yksin jääneen puolueettomuus ollut Neuvostoliiton näkökulmasta riittävän uskottava? Olisiko Moskova, Saksan sotavoimien pakkautuessa sen rajoille niin lännessä kuin pohjoisessa, uskaltanut ottaa pienintäkään riskiä Leningradin suhteen? Ei tarvitse olla ajopuuteorian kannattaja nähdäkseen, että Suomen mahdollisuudet pysyä Saksan ja Neuvostoliiton konfliktin ulkopuolella olivat todella vähäiset. Ellei olisi lähdetty itse mukaan, olisi ajauduttu jo Saksan sotatoimien tukialueeksi tai Neuvostoliiton miehittämäksi puskurivyöhykkeeksi.
Mikä tässä oikein on vikana? Tai ainakaan, ettei vaara todella ollut olemassa niiden tietojen ja kokemusten mukaan, jotka Mannerheimilla ja Rytillä oli 1940-1? Toki jos he olisivat olleet pasifisteja tai Neuvostoliitto-mielisiä, niin he olisivat tehneet erilaisen päätöksen.
Mikä tuossa nyt on kummaa? On kai selvää - paitsi Juhani Putiselle - ettei Suomi olisi voinut ryhtyä sotaan ilman Suomen aseita. Samoin kuin ettei Suomi tietenkään olisi voinut aloittaa sotaa, jos liittolaisen ei olisi kuviteltu voittavan sitä (tai ainakin voittavan NL:oa).Kun ketjun teemana on Erfurthin päiväkirja, niin lainattakoon taas saksalaista jalkaväenkenraalia (4.6.1944):
(Kursiivi lisätty)"Mutta mikä nyt on edessä", hän [77-vuotisvastaanottoaan pitänyt Mannerheim] kysyi uudelleen. "Ellemme saa Saksasta lainkaan aseita, me häviämme sodan. Jos olisimme tienneet, että Saksa eräänä kauniina päivänä kieltäisi meiltä aseavun, emme olisi milloinkaan päättäneet ryhtyä sotaan. Usko Saksan voittoon, mutta myös Saksan apuun on viitoittanut meidän tiemme."
Kaikkien "lähdekriittisten" selittelyjen sijasta voidaan olettaa, että Mannerheim totesi tässä yksinkertaisesti kummankin hyvin tunteman tosiasian. Hitlerin asettaman asevientikiellon purkamiseksi olisi riittänyt hyvin todeta, että Suomen sotilalaallinen voima muuten hyvin pian luhistuu. Kyllä saksalaiset, Mannerheimiin sydämelliset suhteet solminut Erfurth mukaan lukien, sitä paitsi tiesivät paremmin kuin hyvin Suomen Barbarossaan liittymisen taustat. Ei sitä tarvinnut heille erikseen todistella.
Toisaalta Mannerheim jätti sanomatta sen, (minkä Erfurth tietenkin hyvin tiesi), että Suomi oli jo vuodesta 1943 tunnustellut rauhan mahdollisuuksia.
Samalla logiikalla punaiset keväällä ja kesällä 1918 vain maksoivat siitä erehdyksestä, että ryhtyivät kapinaan.Kuluvana kesänä tälläkin foorumilla on purettu "pahaasisua" siitä, kuinka Normandian maihinnousu muka oli Euroopalle ja Suomelle "katastrofi". Itse pidän 70 vuoden takaisia tapahtumia järkyttävän tragedian viimeisenä näytöksenä: muistaakseni lähes 20 000 (en nyt lähde tarkistamaan) suomalaista rintamasotilasta sai vielä hengellään maksaa Suomen sotilas- ja valtiojohdon 1940 - 41 (ja keväällä 1944) tekemistä päätöksistä, jotka ehkä olivat Hitlerin Saksaan sokeasti luottava, vaikutuksiltaan karmaisevaksi osoittautunut erehdys.
Apunen & Wolff kertovat Saksan sodanjohdon (pl. tietenkin Hitler) olleen tuota mieltä, mutta Suomessa ei siitä oltu selvillä.En kiinnostuksen puutteessa ole perehtynyt kovinkaan hyvin sodan operaatiohistoriaan, mutta Heeresgruppe Nord sai muistaakseni jo 12. heinäkuuta 1941 alkaen vastaansa odottamatonta, raivoisaa vastarintaa Lugan linjalla. Ehkäpä ensimmäinen, välähdyksenomainen totuuden hetki koitti jo tuolloin Suomen johtomiehille. Ainakin sivussa olleen Paasikiven päiväkirjamerkinnöistä heinäkuulta 1941 kuvastuu voimakkaan hämmästyksen sävyttämä pettymys. Kuten tunnettua Heinrichsin Karjalan Armeija oli saanut vain kaksi päivää aikaisemmin käskyn hyökätä.
Käsittääkseni ratakiseva hetki ei ollut luovutetun Karjalan takaisin valtaaminen (jolla oli yleinen hyväksyminen) vaan meno Itä-Karjalaan, joka tapahtui melko myöhään (joskin päiväkäsky annettiin jo sodan alussa) ja jossa ei olisi ollut mitään mieltä, jos ei olisi vielä uskottu Saksan voittoon.
Sotilaat voinevat sanoa, olisiko suunnitelmia enää voitu muuttaa. Ratkaisevaa oli kai, että ne oli aikoinaan sovittu Saksan kanssa.
Lopuksi täytyy muistuttaa, että sodassa ei ollut kysymys vain sotimisesta vaan politiikasta. Hitlerillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen miljoonien neuvostoliittolaisten tyytymättömyyttä, mutta rotuteoriaan uskovana hän ei sitä tehnyt, kun sen sijaan Stalin vähemmän ideologisena ei epäröinyt käytttää hyväkseenperinteistä patriotismia ja jopa uskontoa.