Emma-Liisa kirjoitti:Kohtuullinen tappio, joka ei kuitenkaan ollut täydellinen, oli Suomelle hyödyllinen monella tapaa:
1. ulkopoliittinen läksy opittiin kerralla, Itä-Karjalasta haaveilu loppui, sota hylättiin keinona ja pyrittiin hyviin naapurisuhtteisiin (vs. Isarel)
2. Suomesta tuli demokraattisempi maa, kun kommunistit laillistettiin
Näyttäisi siltä, että Ihan kerralla sitä läksyä ei kuitenkaan opittu. Ulkopolitiikan osalta tämä näkyy selvääkin selvemmin vaikkapa kaavailluissa pääministeri- ja hallitusratkaisuissa sen jälkeen kun Mannerheim 4. elokuuta 1944 oli astunut virkaansa. Uuden pääministerin valinta oli sitkas prosessi. Monista kandidaateista Mannerheim piti tiukimmin kiinni T. M. Kivimäestä, 30-luvun kovaotteisen oikeistohallituksen pääministeristä, joka vuodesta 1941 oli toiminut lähettiläänä Hitlerin Saksassa ja joka elokuussa 1944 johdonmukaisesti vastusti rauhantunnusteluihin ryhtymistä. Kun Hackzell sitten oli sairastunut vakavasti Moskovassa, oli syyskuussa 1944 edessä uuden pääministerin valitseminen. Väinö Tanner kandideerasi nyt täyttä totta tarkoittaen hallituksen johtoon, hyviä naapurisuhteita rakentamaan. Tälläkin kertaa presidentti torjui kategorisesti rauhanoppositioon kuuluneet kuten Eero A. Wuoren ja vaati pitkään, että pääministeriksi oli saatava Henrik Ramsay, jonka "ribbentropilainen" leima oli kuitenkin niin tunnettu, että Rkp:n oma ryhmä katsoi hänen olevan tehtävään mahdoton ja ilmoitti vetävänsä tukensa sellaiselta hallitukselta. Kuten tunnettua pääministeriksi tuli lopulta KHO:n presidentti U. J. Castrén, jonka johtaman hallituksen ei voi sanoa onnistuneen vaativassa tehtävässään, jos asian haluaa lievästi ilmaista.
Asiat olivat todella kiertymässä "pirunkaulalle".
Juhani Suomi antaa kirjassaan
Mannerheim - Viimeinen kortti? kansakunnan tilasta myöhäissyksyllä 1944 lohduttoman kuvan:
Siinä tilanteessa jos koskaan olisi kaivattu lohdutuksen sanoja: rauhoittavaa selvitystä asemasta, johon oli jouduttu sekä opastusta siitä, miten polku rotkon pohjalta ylöspäin olisi löydettävissä ja mitä sillä eteneminen edellyttäisi. Yhtä kipeästi olisi kaivattu rohkaisua: vakuutusta siitä, että ylitsekäymättömiltä tuntuvat vaikeudetkin tullaan voittamaan.
Mikäli tätä odotettiin luontevimmalta taholta, tasavallan presidentiltä, odotuksissa petyttiin. [22.9. julkistettu ylipäällikön päiväkäsky] piti sisällään lähinnä mahtipontista paatosta ja onttoa isänmaallista jargonia, jota oli kuultu jo kylliksi sodan raskaina vuosina.
Sitaatin alkuosan allahan kulkee "subtekstinä", Suomen sitä mainitsematta, tuoreen pääministerin J. K. Paasikiven itsenäisyyspäivänä 1944 Messuhallissa pitämä "Laakson pohjassa"-puhe. (Sivumennen voisi todeta, että mainittua puhetta ei ole katsottu mukaan ottamisen väärtiksi Pekka Tuomikosken toimittamaan ja Minervan vuonna 2009 kustantamaan kokoelmaan
Kansalaiset! Suomen presidenttien ja valtiojohdon merkittävimmät puheet 1917 - 2009. Sen sijaan kirjassa kyllä on mukana paitsi Rytin ns. suuri syytöspuhe radiossa 26.6.1941 myös Paasikiven pitämättä jäänyt radiopuhe "Leningradin valloittamisen kunniaksi" syksyltä 1941.)
Mitä sitten vielä tulee sisäisiin oloihin syksyllä 1944, "demokratian laajentamiseen" niin Mannerheimin regiimin panos näyttää silläkin sektorilla jääneen kovin vaatimattomaksi. Yhtenä aktiivisimmista vielä syyskuussa 1944 esiintyi Väinö Tanner, joka peräänkuulutti "lujaa poliisivoimaa ja valtiovallan lujaa asennetta, kuten vuonna 1940". Juhani Suomenkaan en ole huomannut paksussa kirjassaan noteeranneen, että jo Mannerheimin ensimmäinen pääministeri Hackzell oli eduskunnan istunnossa illalla 4. syyskuuta 1944, eikä varmaankaan aivan omin päin ideoiden, lyönyt pöytään tulevaa rauhanaikaa ajatellen mm. seuraavan ponsiehdotuksen:
- - kommunistinen toiminta päättäväisesti tukahdutettava.