Todettakoon oitis, että minunkin mielestäni kyseessä on historiateos, joka kaikilta osin, sekä kiintoisan sisältönsä että tuoreen ja ilmaisuvoimaisen kielensä, takia on Tieto-Finlandiansa täysin ansainnut. Tämäntyyppistä vanhempien vuosisatojen historiaa ei meille ns. suureen yleisöön kuuluville ole liiemmälti tarjolla verrattuna "pienen poliittisen (lähi)historiamme hartaaseen kaluamiseen", kuten prof. Klinge on joskus asian ilmaissut. Aivan kaikessa en kuitenkaan lukijana yhdy esim. dos. Heikki Hellmanin haltioituneisiin palkitsemisperusteisiin:
Siksi seuraavaat näkökohdat:Pohjolan leijona on tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme, toteaa Hellman valintaperusteluissaan
Mirkka Lappalaisen kirjan punaisena lankana kulkee kirjan alkuosassa tai oikeammin valtaosassa kirjaa Ruotsin valtakunnassa 1500- ja 1600-luvun taitteessa käyty moniaalle haaroittunut valtataistelu. Lappalainen tuntuu kiintyneen tähän jo Susimessussa paljon käsittelemäänsä aihepiiriin, koskapa noin kaksi kolmannesta kirjasta pääteemana kulkee Sigismundin ja vallananastaja-usurpaattori Kaarle IX:n kuoleman jälkeen 1611 hyvin nuorena valtaistuimelle nousseen Kustaa II A(a)dolfin välinen jännite, joka oikeastaan jatkui kummankin kuolinvuoteen 1632 saakka. Tässä mielessä Lappalaisen kuvaus tuntuu lukijasta todella kirjoitetun piinallisenkin yksityiskohtaisessa "Sveriges historia är dess konungars"-hengessä. Tekijän mukaan tässä E. G. Geijerin 1800-luvun puolimaissa esittämässä (ilmeisesti kuitenkin hieman konstruoidussa) lausahduksessa "piileekin totuus". Samaten aateli tuntuu monin kohdin kirjoittajan silmäterältä sekä saamansa tekstimäärän että kuvauksen myötämielisyyden osalta. Esim. "uskolliselle" Arvid Tönnesonille (Wildeman) on omistettu kokonainen pitkä pääluku. Ymmärrän toki 1600-luvun lähdeaineiston rajoitukset. Ymmärrän senkin, että puheena olevan valtataistelun jatkumiseen on aikaisemmassa kirjallisuudessa ehkä kiinnitetty liian vähän huomiota. Sekin on perusteltua, että uudet sukupolvet ja ikäluokat "sosiaalistetaan" näihin jo melko kaukaisen menneisyyden paljolti unohduksiin painuneisiin teemoihin, kun niitä lukiossakaan ei nyttemmin enää ole "aikaa" käsitellä. Silti jäin kirjan alkuosia lukiessani kysymään: missä on Lappalaisen alaotsikon lupaama "Suomi"? Se kyllä välähtää kohdittain lyhyesti näkyviin mutta useimmiten vain kadotakseen "suuren historian" jylinään. Vaikkapa aikakauden materiaalisesta kulttuurista ja mentaliteeteista olisi mielellään lukenut, kun kyseessä on taitava kirjoittaja. Tosin Peter Englund on monissa kirjoissaan jo paljolti tyhjentänyt viimeksi mainittua aihepiiriä. (Sivumennen: Jääneekö Englundin suunniteltu Erik Dahlbergh -trilogia iäksi vajaaksi? Ainakin Jörn Donner kertoo parin vuoden takaisessa Mammutissaan Ruotsin akatemian pysyvän sihteerin tuntevan itsensä nykyään "eunukiksi", joka ei enää koe kykenevänsä saamaan paperille mitään suurisuuntaisempaa.)
Eräs asia, joka ainakin itseäni harmistuttaa näissä tutkijoiden kirjoittamissa ns. populaarihistorioissa on menneisyyskuvan esittäminen jotenkin eheänä ja ristiriidattomana, eikä Lappalaisen nyt puheena oleva kirja tässä asiassa tee poikkeusta. Kuitenkin nykyään korostetaan usein, että kaikki menneisyyskäsitykset ovat vain tulkintoja eikä lopullisia totuuksia ole. Kirjan lähdeluettelon mukaan Ruotswissa näkyy vuonna 2007 ilmestyneen Sverker Oredssonin kirjoittama, ilmeisesti tuorein elämäkesta Kustaa II A(a)dolfista. Olisi ollut kiintoisaa lukea, miten historiakuva kuninkaasta on muuttunut sitten Nils Ahnlundin vuonna 1932 ilmestyneen klassikkoteksen Gustav Adolf den Store - vai onko se ylipäätään olennaisesti muuttunut. Tuskinpa me varsinaiseen populukseen kuuluvat lukijat niin kovasti säikähtäisimme, vaikka populaariesitysten kerronta ei aina olisikaan siloiteltu niin kovin "kansantajuiseksi". Ja miksi Suomen 1500-luvun kriisin yhteydessä keskeinen linnaleiri määritellään, niin ainakin ymmärrän, samaan tapaan kuin Anneli Mäkelä(-Alitalo) sen aikanaan polemiikissa Ylikankaan kanssa teki ja sivuutetaan täysin Heikki Ylikankaan yhtä lailla perusteltu kanta? Tilaa olisi kyllä tiivistämällä löytynyt, koskapa kirjan teksti on suurikokoista, rivivälit harvoja ja kunkin luvun loppuun on jätetty huomattava taittojäännös eli tyhjä tila ellei koko sivu.
Oikeastaan oma mielenkiintoni todella vasta heräsikin kirjan viimeisen vajaan kolmanneksen alkaessa. Siinä Lappalainen siirtyy käsittelemään sitä, miten valtakunnan itäpuolisko kuninkaan vallan ja koko Ruotsin valtakunnan konsolidoituessa todella kytkettiin "suurvallan" (Klinge pitää koko termiä perusteettomana mahtailuna) valjaisiin. Seuraavanlaiset kohdat ovat minusta Lappalaisen kirjan ehdottomasti parasta antia:
Ihailtavan selkeää ja lukijassa oivalluksia herättävää historiankirjoitusta. Kaikki tämähän on kyllä jo viimeistään puoli vuosisataa sitten tutkittua asiaa. Vanhemmat ikäluokat saivat kuitenkin ainakin vielä 1970-luvulla kyllästymiseen asti tenttikirjoista lukea ja luennoillakin kuulla 1500-luvun Suomen "erityisasemasta", Suomen aatelin "erityiskatsomuksista" yms., jotka alkava 1600-luku sitten tuhosi. Uskottavahan se silloin oli. Otin edellä olevan pitkähkön sitaatin mukaan näytteeksi siitä, kuinka Lappalaisen teksti puhkaisee entisaikojen nationalistisen ja "kansallisidealistisen" ummehtuneisuuden tuoreella ja asiallisella näkökulmallaan. - Henkilökohtaisesti ilahduin, kun Lappalainen kirjansa loppuosien hallintohistoriajaksossa marssitti esiin laajoin esittelyin vanhan tutun nuoruuteni tenttikirjasta, Suomen 1600-luvun kenraalikuvernöörien sarjan aloittaneen Nils Bielken.Suomen historian yksi tärkeimmistä murroskausista on 1620-luvun taite. Silloin valtakunnan itäinen puolisko jätti taakseen ajan, jolloin pimeää maata hallitsi virkamiesten mielivalta ja aatelisten ja ratsusotilaiden väkivalta. Linnoitusten ja miekkamiesten Suomesta tehtiin muutamassa vuodessa elimellinen osa Ruotsin nousevan suurvallan ylhäältä ohjattua valtiojärjestelmää. Suomi pyydystettiin keskusvallan alaisuuteen verkolla, joka oli nerokkaasti suuunniteltu ja kattoi niin hallinnon, talouselämän, kirkolliset asiat ja oikeudenhoidon. 1620-luvun puoliväliin mennessä vanhat rakenteet oli purettu ja vanhan maailman toimintatavat jätetty taakse. Muutos oli nopea ja peruuttamaton.
Mirkka Lappalaiselle on nuorehkosta iästään hiuolimatta suorastaan satanut kirjoistaan erilaisia tunnustuspalkintoja. Yksi syy varmaankin on se, että Lappalainen todella osaa kirjoittaa kiehtovasti (jos kohta paikoin valtiollisesta historiasta junnaavastikin). Seuraavassa näyte Lappalaisen impressionistisista kynästä lähteneistä tuokiokuvista mielestäni parhaimmillaan:
Paikoin kirjan kieliasu olisi vaatinut huolellisempaa otetta: Erään päivälehden arvostelija valitteli omaa"pienuuttaan" kun tohti huomauttaa, että Lappalainen on johdonmukaisesti kirjoittanut keisarin kuulun sotapäällikön Albrecht von Wallensteinin nimen muodossa "Wallerstein". Arvostelijan mukaan vika oli kirjan kustannustoimittajan. Puolestani olen sitä mieltä, että tarkkuutta kirjoitusasuissa on voitava edellyttää myös itse tämän tason historioitsijalta. Samaten jäin kummeksumaan, miksi muutoin latinankielisiä ilmaisuja 1600-luku-aiheisessa kirjassaan syystäkin viljelevä tekijä toistuvasti kirjoittaa "ingognito" (pro inkognito tai, alkukielillä, incognito).Pohjolan nuoren leijonan valtakunta oli laaja. Se oli valon ja pimeyden maa, harvaanasuttu erämaa, jonka repaleisia kalliorantoja yhdisti meri. Valtakunnan itäisessä osassa levisivät suot ja metsät, joiden keskeltä pilkistivät pienet kylät ja pellot. Salakasket piiloutuivat korpien kätköön. Hallitsijan valta ulottui vain synkkiin linnoihin ja rannikon pieniin kaupunkeihin. Teitä oli vähän, eivätkä ne juuri olleet ratsupolkuja kummempia. Syksyisin ja talvisin maata peitti pimeys, jota kuu, tähdet ja revontulet valaisivat.
Ja vielä asiasisällöstä. Lappalainen kirjoittaa 1600-luvun alkukymmenten hallintouudistuksia käsitellessään:
.Suomen kirkkoa johti Turun piispa aina vuoteen 1618 asti. Silloin toteutettiin hiippakuntajako, jossa kirkko jaettiin Turun ja Viipurin hiippakuntiin.
Omaan mieleeni on painunut jo ensimmäiseltä Suomen historian peruskurssilta (ellei sitten jo lukiossa), että Kustaa Vaasa erotti 1544 Itä-Suomen omaksi Viipurin hiippakunnakseen ensimmäisenä piispanaan Paulus Juusten. Mahdollisesti ymmärrän Lappalaisen tekstin näiltä osin jotenkin väärin, sillä tuntuisi vaikealta olettaa Ruotsin valtakunnan esimodernin ajan vuosisatoihin erikoistuneen Suomen ja Skandinavian historian dosentin näin keskeisessä asiassa erehtyneenkään.