Selvittyäni nyt Onnelan Bäckman-sitaateista jatkan, kuten sanoin omalla aihepiirilläni. En todellakaan siteeraa silloin Bäckmania vaan täysin eri luokan sosiologeja.
Maailman johtaviin valtiotieteilijöihin lukeutuva Chicagon yliopiston
professori John J. Mearsheimer esitelmöi äskettäin
American Committee for East-West Accord pyöreän pöydän keskustelussa alustajana aiheenaan Ukrainan kriisin rauhanomainen ratkeaminen.
Video tuosta erittäin kiintoisasta keskustelusta löytyy täältä:
https://www.youtube.com/watch?t=432&v=D6loGinpUtU
Mearsheimer aloittaa esitelmänsä suhtautumalla mahdollisuuksiin ratkaista kriisi rauhanomaisesti hyvin pessimistisesti. Hänen käsityksensä mukaan olisi paras monista huonoista vaihtoehdoista paluu tilanteeseen ennen vuotta 2008.
Mearsheimerin analyysi valaisee käsittääkseni ytimekkäästi
USA:n akateemista keskustelua aiheesta. Selostan sitä siksi tässä melko laajasti. Se sisältyy kyllä ainakin osittain myös Mearsheimerin Foreign Affairs-lehden artikkeliin, johon laitan linkin alle.
Mearsheimer mukaan Lännen virhe tapahtui koska liiallisesti ajettiin Obaman hallinnon kaudella samaan aikaan kolmea strategista tavoitetta:
1) Nato-ekspansiota (itään)
2) EU-ekspansiota (niinkään itään) ja sitten
3) niin sanottua "demokratian edistämistä" - democracy promotion'ia
Sanonta ”demokratian edistäminen” - democracy promotion - on Mearsheimerin mukaan:
"democracy promotion when run by the US is all about toppling leaders who are seen as anti-american (or anti-west) and putting in their place leaders that are pro-american (or pro-west).
Toppling Janukovytsh was all about doing that, putting in Kiev a leader who would be pro-west."
Tällainen menettely, joka on tuttu monista esimerkeistä muualta, kuten Väli-Amerikan maista, niin miksei myös lähempänä, Ukrainassa. Myös Kiovan vallankaappauksessa, joka kulki nimellä ”demokratian edistäminen” oli USA:lla keskeinen joskin tarkoin selvittämättä jäänyt rooli (vrt. Nulandin sekaantuminen kaavailtuun hallitukseen, josta vuodettiin sittemmin nauhoitettu puhelinkeskustelu. Siinä Nuland mm. myötävaikutti Vladimir Klitskon pudottamiseen hallituksesta. Nauhoitus on kylläkin paremmin tunnettu siinä olevan Nulandin kuuluisan "F*** the EU"-repliikin ansiosta).
Mearsheimerin puheenvuoro on ensimmäisenä heti tilaisuuden avauksen jälkeen. Mearsheimer esitti valitettavan lyhyen mutta sitäkin kiinnostavamman puheenvuoronsa (sen kesto on noin 10 minuuttia videolla) ja se perustuu kuten mainitsin hänen artikkeliin USA:n johtavassa Foreign Affairs-lehdessä viime vuoden marraskuulta. Foreign Affairs on siis USA:n johtavia ulkopoliittisin lehtiä. Foreign Affairs-lehdestä lähemmin Wikipediassa
https://en.wikipedia.org/wiki/Foreign_Affairs
Vain McCarthyisti katsoo, että Foreign Affairs ”toistaa Venäjän sotapropagandaa” kuten sanonta täällä kuului, vaikka tuo FA usein on akateemisten foorumi kun he kritisoivat USA:n ulkopolitiikkaa. Jokainen arvioi tietysti itse minkä arvon antaa Mearsheimerin FA-artikkelille. Myös Mearsheimeria koskevaan Wikipedia-osioon
https://en.wikipedia.org/wiki/John_Mearsheimer on otettu omana kappaleenaan selostus Mearsheimerin artikkelista FA-lehdessä (Wikipediassa se löytyy viimeisenä kappaleena ko. artikkelissa).
Videolla ja FA:n artikkelissa, joka kulkee otsikolla ”
Why the ukraine crisis is the west’s fault” Obama hallinnon Ukraina-politiikkaan kriittisesti suhtautuva Mearsheimer viittaa
Nato:n itälaajentumiseen ja esittää, että Naton vuoden 2008 huhtikuussa julistama aikomus liittää Georgia ja Ukraina Natoon aikaansai ”nyt saa riittää”-reaktion Venäjällä. Silloin Venäjä teki Mearsheimerin mukaan selväksi ettei Naton laajentuminen itään käy:
Ukrainan pysyminen vähintään neutraalina on Venäjän kannalta elinehto.
Kaikki tämä juontaa juurensa siitä kun USA:n ulkoministeri James Bakerin vuonna 1991 sopi NL:n pääsihteeri Mihail Gorbatshovin kanssa ettei Nato laajentuisi itään ”tuumakaan”.
Nato oli sen jälkeen useaan otteeseen laajentunut itään. Tämä tapahtui ensin vuonna 1998 jolloin
Tsekki, Unkari ja Romania hyväksyttiin Naton jäseniksi.
Seuraavassa etapissa oli vuoden 2002 kutsu 9 tulevalle jäsenmaalle. Vuonna 2004 tapahtui sitten kutsun hyväksyneiden
Bulgarian, Eestin, Latvian, Liettuan, Romanian, Slovakian, Slovenian sekä Albanian ja Kroatian, hyväksyminen Naton jäseniksi. Kaksi vm. hyväksyttiin jäseniksi kuit. vasta vuonna 2009. - Kaikkiaan on Naton nykyisistä 28 jäsenmaasta 12 on hyväksytty sotilasliittoon kylmän sodan jälkeisenä aikana. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä
Naton itälaajentuminen.
Seuraava kuva havainnollistaa Nato:n itälaajentumista. Kuvassa on vasemmalla Nato vuonna 1998 sinisellä (ja vihreällä laajentumisalue itään). Oikealla kuvassa on Nato vuoden 2004 laajentumisen jälkeen (laajentunut Nato merkitty sinisellä):
http://i.imgur.com/TSw7g4d.jpg
Tätä ”Nato ei laajene tuumakaan itään”-lupauksen jälkeistä prosessia (jossa Nato laajeni ainakin noin viisisataa kilometriä itään päin) Venäjä oli protestoinut mutta muristen juuri ja juuri sietänyt (tolerated), sanoi Mearsheimer. Mutta kun Nato huhtikuussa vuonna 2008 julisti että seuraavina olisivat vuorossa Naton jälleen
itälaajentumisen kohteina Georgia ja Ukraina niin Venäjä ilmoitti ponnekkaasti, että ”jo riittää”, edelleen Mearsheimerin mukaan. Heti marraskuussa 2008 Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan. Tästä sitten seurasi Venäjän ja Georgian välinen lyhyt sota, mikä oli Mearsheimerin mukaan siis suoraa seurausta Venäjän
reaktiosta Naton aggressioon yhdistettynä aiempaan
EU:n itälaajentumiseen.
Lopuksi Mearsheimer päättää mielestäni pessimistisillä ennusteilla tulevaisuudesta. Jotenkin kai tämäkin konflikti sovitaan. Muuten on edessä hyvin vaikeat ajat. Ei ihme, että tilanne on monien amerikkalaisten (ja muidenkin) analyytikkojen mielestä yhtä vaarallinen ellei vaarallisempi kuin Kuuban ohjuskriisi. Kuuban ohjuskriisi oli kuitenkin tavallaan yhtäkkinen ja helposti hallittavissa (päätäntävalta oli kahden: John F. Kennedyn ja Nikita Hrustsevin käsissä aika suvereenisti) mutta Ukrainan kriisi on sitä vastoin, luulisi ainakin, pitkäaikainen ja se voi riistäytyä hallitsemattomaksi milloin tahansa. Kun on monta kokkia niin syntyy hyvin sekava soppa.
Mearsheimerin artikkeli FA-lehdessä löytyy osoitteesta
https://www.foreignaffairs.com/articles ... st-s-fault.
Ukraina ei ole demokraattinen maa, kaukana siitä, sanoi puolestaan
professori Stephen Cohen tilaisuudessa (kohdassa noin 33 minuuttia). Kirjallinen yhteenveto professori Cohenin puheenvuorosta löytyy The Guardian-lehden sivustolta
http://off-guardian.org/2015/03/25/prof ... le-crisis/.
Yhteenvedossaan professori Cohen huomauttaa myös
ns. Putin-demonisaatiosta, josta USA:n entinen
ulkoministeri Henry Kissinger sanoi Washington Post-lehdessä ”For the West,
the demonization of Vladimir Putin is not a policy; it is an alibi for the absence of one.” Katso:
http://www.washingtonpost.com/opinions/ ... story.html . Mutta Onnelan mielestä USA:n entinen ulkoministeri Henry Kissinger varmaan "toistaen Venäjän sotapropagandaa on väärässä?"
Ukraina on Cohenin mukaan sisäisten poliittisten ristiriitojen jakama oligarkkien johtama maa. Oligarkkien vaikutusvalta on edelleen korkea, jatkaa Cohen. Kiovan regiimin ultranationalistien vaikutus kasvaa yhä ja presidentti Poroshenkon vaikutusvalta on heikkenemässä.
Tämä seikka näkyi muun muassa Minsk II edeltävissä neuvotteluissa, joissa Kiova lähetti tiettävästi Poroshenkolle disinformaatiota Debaltsevon motista seurauksin, että Minskin neuvottelut olivat kaatua koska Poroshenko kiisti, että Debaltsevon joukot olivat ollenkaan motissa. Seuraus oli että Debaltsevon motista ei päästy ollenkaan sopimukseen vaan kysymys jouduttiin jättämään avoimeksi. Totuus – se, että Ukrainan joukot olivat tosiaan motissa Debaltsevossa - ilmeni sitten muutaman päivän jälkeen kun motissa olevat antautuivat. Ellei kysymystä olisi jätetty avoimeksi olisi Minsk II ehkä jäänyt aikaansaamatta kun presidentti Poroshenko sai disinformaatiota omiltaan (eikä tietysti voinut muuta kuin luottaa saamaansa disinformaation). Sitä jakoi jokin taho Kiovassa joka kai yritti estää Minsk II:n syntymisen. Tai ehkä Poroshenko vain puhui diplomaattista totuutta.
Katso Debaltsevosta Minskin neuvotteluissa Der Spiegel-lehden raportti:
http://www.spiegel.de/international/eur ... 18326.html.
Erityisen pahaa tietysti oli, että Kiova vaaransi Minsk II-sopimuksen ja että lisäksi Kiova hylkäsi Debaltsevoon motitetut sotilaat kun Poroshenko väitti ettei koko mottia ollut. Monet niistä, jotka joutuivat antautumaan motista, ilmaisivat sitten katkeruutta. Mutta se on tietysti niitä moraalisia sivuraiteita tässä keskustelussa.
Pyöreän pöydän videon kolmannessa alustuksessa
Katrina van den Heuvel sitten tekee selkoa kysymyksistä jotka kuitenkin enemmän liittyvät USA:n sisäisiin kysymyksiin, erityisesti aatehistorialliseen kehitykseen siellä, joiden mielenkiinto täällä on kai vähäistä. Niitä ei siksi ole syytä kommentoida nyt.
Samanlaisia mielipiteitä kuin professorit Mearsheimer ja Cohen esittävät myös monet muut, esimerkkinä
professori Noam Chomskyn artikkeli ”Red Lines in Ukraine and Elsewhere” sekä muiden USA:laisten akateemikkojen kriittiset äänenpainot. Chomsky sanoo kirjoituksessa
http://www.truth-out.org/opinion/item/2 ... -elsewhere ironisesti, että ”Venäjän toimet ”omilla lähialueillaan” vaarantavat USA:n elintärkeätä turvallisuutta ja rikkovat siksi maailmanjärjestystä”.
”American red lines, in short, are firmly placed at Russia's borders. Therefore Russian ambitions "in its own neighborhood" violate world order and create crises”
Katso myös USA:n entisen ulkoministerin Henry Kissingerin mielipide Washington Postissa, johon laitoin jo linkin yllä.
Yhteistä näille on käsitys, että USA ja EU ovat ajaneet aggressiivisella itälaajentumisellaan Venäjän nurkkaan, josta Venäjä ei pääse enää peräytymään. Jotta asiassa päästäisiin rauhanomaisesti eteenpäin olisi Naton ja EU:n peräännyttävä. Toisen vaihtoehdon, jossa Venäjä joutuisi puolustamaan asemiaan, seurauksia Suomen kannalta ei mieluummin halua edes ajatella.
Nyt on kuitenkin jonkinlaisesta perääntymisestä tiettävästi sovittu Minsk II:ssa. Siinä akseli Merkel/Hollande otti ratkaisun avaimet käteen toisin kuin USA:n haukat Nulandin johtamina halusi – katso siitä Der Spiegelin artikkelit. Obama joutui puolestaan vaan nyökyttelemään kun eurooppalaiset ottivat ratkaisun omaksi huolekseen.
Mearsheimer suosittaa että Länsi perääntyisi ja hyväksyy että Ukrainasta muodostetaan neutraaali puskuri Venäjän ja Naton välillä, ts. status quo vuodelta 2008. Minsk II:n pohjalta tähän voitaisiin päästä, luulisi. Se edellyttäisi Donbassin alueen statuksen järjestämistä yhteisesti sovitulla tavalla. Kuten Mearsheimer sanoo FA:n artikkelissa:
the goal should be a sovereign Ukraine that falls in neither the Russian nor the Western camp
