Helsingin Sanomat julkaisi kuukausiliitteessään 6.6.2015 Veli-Pekka Leppäsen laajan artikkelin Martta Koskisesta.
http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1433471153136
Leppäsen artikkelin innoittaman kokosin tapaus Martta Koskisesta parikin vielä laajempaa blogikirjoitusta:
”Viimeinen Suomessa teloitettu nainen - Martta Koskisen tarina” US-blogi 9.6.2015;
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuo ... sen-tarina
Siinä kokosin joitakin lähdekirjallisuudesta löytyviä tietoja Koskisen toiminnasta ja oikeusprosessista, johon kieltämättä liittyy joitakin hieman tavanomaisuudesta poikkeavia piirteitä. En tässä puutu niihin tarkemmin; asiasta kiinnostuneet jaksanevat kahlata tekstin läpi. Kiinnitän vain huomiota tähän seikkaan (sitaatti blogistani):
”Jukka Lindstedtin perustavaa laatua olevassa tutkimusjärkäleessä, Kuolemaantuomitut – Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana (SLY, 1999) kerrotaan, miten hänen tutkimissaan Sota-arkiston ja Tilastokeskuksen tuomioluetteloista, joita kaikkiaan on noin 50 kansiollista, on ”jonkin verran” ”ilmeisesti hävinnyt tai jäänyt aikanaan tekemättä”. Mutta ”näissäkin tapauksissa olen muiden asiakirjojen perusteella jäljittänyt mahdolliset kuolemanrangaistukset”.
Sitten pistää silmään seuraava huomautus: ”Eri asiakirjojen perusteella on ilmennyt vain yksi tapaus, jossa tuomittu kuolemanrangaistus on jätetty pois tuomioluettelosta.”
Salaisiksikin julistetuista päätöksistä tehtiin tuomioluetteloihin merkinnät, joista selviää muun muassa tuomittu rangaistus, Lindstedt kertoo. ”Yhdessä tapauksessa salaisiksi julistetun jutun päätös on jätetty pois jopa tuomioluettelosta”.
Ja se ainokainen tapaus on Etelä-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden tuomioluettelo, 2. vuosineljännes, 22.4.1943, § 76.
Tuossa kenttäoikeudessa, tuon pykälän kohdalla langetettiin tuomio, jonka nojalla tuomittiin Suomen historiassa viimeisen kerran nainen kuolemaan. Tuomittu oli Martta Koskinen. Samalla tuomittiin myös hänen kanssaan Olavi Heiman.
Helposti löytyy perusteita epäillä, että tällä menettelyllä on alun alkaen pyritty peittelemään ja salaamaan tätä nimenomaista tuomiota.”
*
Nähtyäni ohjaaja Ville Suhosen Martta Koskinen-dokumentin ”Ompelija” ja keskusteltuani ohjaajan kanssa herkesin vielä kokoamaan Koskisen salatoiminnan taustoja hahmottavan tekstikollaasin, joka varsin pitkälle koostui Kimmo Rentolan tutkimustuloksien varaan:
”Martta Koskinen – Yrjö Leinon suojelusenkeli, hiljainen ompelija” US-blogi 12.6.2015;
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuo ... n-ompelija
Uskoisin, että tuo Rentolaan tukeutuva kompilaatio kuvaa melko tyhjentävästi Koskisen roolin keskushenkilön, Leinon, suojelijana.
Oma mielenkiintonsa on tässä ilmenevä vertailu talvella 1943 presidentti Rytin kuolemantuomiosta armahtaman Aimo Rikan ja sitten syksyllä 1943 ilman armoa jättämän Martta Koskisen välillä. Rikka oli johtotasoa, mies ja Leinon kilpailija; Koskinen oli apuri, nainen ja alatason toimija; kummallakaan ei ollut suoraa osallisuutta sabotaaseihin tai väkivallantekoihin. Jukka Lindstedt on koonnut tämän hyvin:
”Lindstedt kertoo (Kuolemaantuomitut-teoksessa): Valpon kanssa yhteistyössä ollutta Olavi Heimania Valpo koetti vielä armonanomusvaiheessakin auttaa lausunnolla.. Presidentille armahdustarkoituksessa osoitettuun Heimania koskeneeseen muistioon näyttää aluksi kuuluneen osa, jossa arvosteltiin Aimo Rikan armahdusta; lopullisesta versiosta tämä on jätetty pois. – Myöhemmin Valpon Freedy Kekäläinen katsoi Valpon toiminnan Heimanin armoasiassa todistavan, ettei ”edes Valpo ollut fascistinen vaan tavallinen suomalainen virasto”. Hänen mukaansa Rytin päätöstä (hylätä Heimanin armonanomus) ihmeteltiin Ruotsissakin, jossa kuningas olisi varmasti allekirjoittanut armahduksen, jos poliisin poliittinen osasto olisi sitä puoltanut; Freedy Kekäläisen litteroitu haastattelu 72.196/L.A. Puntilan arkisto, NA.; Vielä on Valpon Freedy Kekäläien kertonut, että Olavi Heimanin armahdusasiassa hän yritti vaikuttaa VIA:nkin kautta (SAT/VIA; ”Suomen Aseveljien Työjärjestö” –Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys) presidenttiin. Kekäläinen oli Valpon yhdysmies järjestöön päin. ”VIA yritti, aseveljet ja Valpo yrittivät, mutta mikään ei auttanut.” Hänen mukaansa VIA:ssakin oltiin katkeria, kun Heimania ei armahdettu.
Lindstedt toteaa vielä: Eri yhteyksissä on kerrottu, että presidentti Risto Ryti oli Aimo Rikan armonanomuksen suhteen kahden vaiheilla, joten hän pyysi epävirallista lausuntoa järjestön toimintaa (siis VIA) ohjaamaan asetetulta elimeltä, komitealta. ON kerrottu EK:n entisen päällikön, Esko Riekin käyttäneen komitean kokouksessa painokkaan puheenvuoron: ”Kuulkaa te nuoret miehet. Veri vaatii aina verta. Ei kuolemantuomiota poliittisista syistä, ei nyt eikä sodan jälkeen.” Kokouksen päätökseksi tuli armahdusta suositteleva kanta, ja Risto Ryti armahti Rikan. Tieto perustuu kokouksessa läsnä olleen Kustaa Vilkunan kertomaan; toisaalta Vilkuna on kertonut Riekin esittäneen tuon kommentin silloin, kun pohdittiin suhtautumista Kerttu Nuortevan ja Hella Wuolijoen armahduksiin, joten se on kirjallisuudessa yhdistetty myös niihin.)”
*
Mitä tulee Heidi Köngäksen & cos Punaiseen kolmioon, suhtaudun siihen voimakkaan ambivalentisti. Aihe on mitä kiinnostavin, sarjan casting on hyvä ellei jopa erinomainen, Vappu Nalbantoglu aivan yliveto Hertta Kuusinen, mutta mutta… Monta muttaa, mutta kaikkein eniten oikeastaan kaikkeen siihen, mikä liittyy Yrjö Leinoon: pielessä. Ei voi kuin pahoitella.
*
Kommunistien salatoiminnan ja taistelun kuvaaminen fiktion keinoin näyttää olevan ongelmallista. Aikoinaan Hannu Salama kuvasi Pispalan vastarintaryhmän toimintaa, ja teki sen karnevalisoiden, aika lailla ilmeisesti Pispalan Pulterissa ja muissa istuntosaleissa kuulemansa perusteella, mutta kuten aikalaisten muistot kultautuvat vuosikymmenten myötä, myöskin itse toiminnan karheus, jännitteisyys, uhkat, pelot ja muu sukkeluksissa olo, pimeys, tietämättömyys tulevasta, ehkä jo nurkan takana odottavasta ikävästä yllätyksestä, se siloontuu ja häipyy seurustelun ja vekkullinnin alta.
Niinpä eräs aikoinaan haastattelemani tamperelainen, kovista kovimman selviytyjä-taistelijan eli Eino Laakson lähipiiriin kuulunut henkilö sanoi, että Eino luki Salmaan kirjan kun se 1972 ilmestyi, ja tuhahti, ”jos se tommosta olis ollu, niin nehän olis kaikki palanu, eikä mitään sitä vähääkään olis saatu aikaan, mitä sentään tehtiin”. Pidän tätä asiantuntijalausuntoa ohjenuoranani, kun peilaan sekä maanalaistyhmien että sitten salaisen SKP:n johdon toimintaa ja pakoilua jatkosodan aikana.
Ei Yrjö Leino tuommoinen nahkiainen ole kuin mitä Punainen kolmio yrittää sepittää.
*