Petter Tikka kirjoitti:Sanon niin kuin olen alun pitäen sanonut, että
”Kiova on hyökännyt Donetskia vastaan. Donetsk ei ole hyökännyt Kiovaan.”
Pysyn myös jatkossa tässä. Sitä tuskin kukaan kiistää. Ei kukaan sentään vakavissaan usko, että Donetsk olisi hyökännyt Kiovaan?? Ihan oikeasti, tykeillä yms. Onko Kiovan lentokenttä pahasti rikkiammuttu, niin kuin Donetskin?
Tässä eräs ehkä absurdeimmista Tikan väitteistä, kun hän haluaa osoittaa, että syyllinen sotaan Ukrainassa on Ukrainan hallinto eivätkä venäläiset.
Onneksi on olemassa myös oikeaa historiankirjoitusta aiheesta, eikä pelkästään Venäjän sotapropagandaa, jota myös Tikka väsymättä toistaa foorumilla. Ohessa Johannes Remyn käsitys asiasta teoksessa:
Johannes Remy: Ukrainan historia (Gaudeamus 2015) sivut 268-272.
Krimin anneksoinnista Remyllä on selvä kuva:
Venäjän hyökkäyksen seuraukset yltävät kauas Ukrainan ja Euroopan ulkopuolelle. Venäjä rikkoi hyökkäyksellään Budapestin sopimuksen, jossa se sitoutui takaamaan Ukrainan itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Ei olekaan mikään ihme, että Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat vastanneet Venäjän hyökkäykseen talouspakotteilla.
Remy kertaa Krimin tapahtumat ja mitä sitten seurasi Itä-Ukrainassa kun Venäjä alkoi soluttaa joukkojaan Itä-Ukrainaan ja Ukraina toimi toisin kuin se toimi Krimillä – ryhtyi vastarintaan, eikä antanut enää lisää alueitaan Venäjälle. Ns. kansantasavallat, joiden viralliseksi edustajaksi Suomesta on julistautunut Johan Bäckman.
Venäjään liittämisen jälkeen Krimillä on saatettu voimaan Venäjän lait ja käytännöt, joiden myötä niemimaan ihmisoikeustilanne on heikentynyt huomattavasti. Krimillä vallitsee nyt autoritaarinen poliittinen järjestelmä. Ukrainaan kuulumisen kannattajat boikotoivat syyskuussa 2014 järjestettyjä Krimin parlamentin vaaleja, joiden viralliseksi voittajaksi nousi Venäjän hallitseva puolue Yhtenäinen Venäjä runsaan 70 prosentin äänisaaliilla. Krimiläisten kansalaisuutta muokattiin siten, että asukasta pidetään Venäjän kansalaisena, jollei hän tietyn määräajan kuluessa ilmoittanut halustaan pysyä Ukrainan kansalaisena. Ukrainan kansalaisia kohdellaan ulkomaalaisina, ja heidän on haettava oleskelulupaa, jota ei myönnetä automaattisesti. Tunnetuimmat Krimiltä venäläismiehityksen vastustamisen vuoksi karkotetut Ukrainan kansalaiset ovat Krimin tataarien johtajat Mustafa Cemilev ja Refatcbarov.
Venäläismiehityksen yhteydessä perustetut puolisotilaalliset itsepuolustusjoukot pidättävät laittomasti ja pieksevät Venäjän politiikkaa arvostelevia, ja muutama pidätetyistä on myöhemmin löydetty kuolleina. Kun Krimin tataarien edustuselin Meclisi tuomitsi miehityksen, sen toimisto suljettiin ja omaisuus takavarikoitiin syyskuussa. Myös tiedotusvälineiden tilanne on vaikea: niiden on Venäjällä vallitsevan käytännön mukaan rekisteröidyttävä viimeistään tammikuussa 2015, jolloin viranomaiset voivat evätä niiden toimintaoikeudet etenkin, jos ne levittävät "äärimmäisyysajattelua" (ven. ekstremizm). Krimin nykyiset vallanpitäjät tulkitsevat esimerkiksi venäläismiehityksen vastustamisen äärimmäisyysajatteluksi.
Krimin valtauksen aikaan Itä- Ukrainassa ja Mustanmeren rannikkoalueella Donetskista Odessaan järjestettiin laajoja ja osittain väkivaltaisia mielenosoituksia, joissa vaadittiin joko Ukrainan muuttamista liittovaltioksi tai kyseisten alueiden liittymistä Venäjään. Mielenosoittajat ottivat usein haltuunsa paikallisia hallintorakennuksia, joista ukrainalaiset viranomaiset kuitenkin vielä maaliskuussa onnistuivat ajamaan heidät pois. Mellakoiden toinen tunnuspiirre oli Ukrainan vallankumouksen kannattajien kimppuun käyminen ja heidän mielenosoitustensa väkivaltainen estäminen. Venäjä oli selvästi mukana järjestämässä venäläismielisten mielenosoituksia, joiden osallistujista osa oli vieläpä Venäjältä saapuneita. Mielenosoittajien joukossa oli kuitenkin paljon myös paikallisia Ukrainan kansalaisia. Samalla Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan vastaiselle raja-alueelle niin, että täysimittainen sotilaallinen hyökkäys vaikutti mahdolliselta. Venäjän halli- tuksen ja sen kontrolloimien tiedotusvälineiden kannanotoissa koko Ukrainan vallankumous leimattiin "banderistien" eli OUN :n kaltaisten autoritaarisen nationalismin kannattajien masinoimaksi.
…
On syytä korostaa, että Ukrainan sisäiset poliittiset väkivaltaisuudet loppuivat heti Maidanin vallankumouksen jälkeen. Krimin miehitystä lukuun ottamatta maassa ei tullut ainuttakaan uutta kuolonuhria ennen huhtikuussa tapahtunutta Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen perustamista. Näin ollen väite banderalaisten hyökkäyksestä venäjänkielisiä vastaan oli aiheeton.
On myös muistettava, että Venäjä oli mobilisoinut Ukrainan rajalla valtavan sotakoneiston.
Joukkojen keskittämisestä huolimatta Venäjä ei hyökännyt laajamittaisesti. Sen sijaan huhtikuun alkupuolella Itä-Ukrainan hallintorakennuksia alkoivat aiempien aseettomien mielenosoittajien sijasta vallata aseistetut joukot. Osa niistä oli Venäjältä tulleita, osa Itä-Ukrainan omia asukkaita. Venäläismielisten aseellinen toiminta oli voimakkainta Donetskin ja Luhanskin lääneissä, missä ne onnistuivat osittain lamaannuttamaan Ukrainan oman hallintokoneiston.
Tilanne on selvääkin selvempi. Venäjä hyökkäsi Itä-Ukrainaan, ei kuitenkaan tavanomaisen sodankäynnin keinoilla vaan paljon ovelammin. Käyttäen alueen väestön tyytymättömyyttä Ukrainan hallintoon. Ja ketkä tämän operaation suorittivat. Tietenkin Venäjän turvallisuuspalvelu, joka on myös miehittänyt Venäjän hallinnon Putinista lähtien.
Uusien kansantasavaltojen johto ja Venäjän hallitus väittävät kansantasavaltoja paikallisiksi liikkeiksi, jotka ilmaisevat paikallisen väestön tahtoa. Tätä tulkintaa vastaan voidaan esittää seuraavat tosiasiat: Ensiksikin vielä helmikuussa 2014 Donetskin ja Luhanskin lääneissä ei ollut Ukrainasta irtautumista vaatineita joukkoliikkeitä. Ne ilmaantuivat hyvin nopeasti ja yllättävästi saman vuoden aikana. Toiseksi useimmat kansantasavaltojenjohtotehtävissä työskennelleet ovat joko Venäjän kansalaisia tai melko tuntemattomia Itä-Ukrainan omia asukkaita. Uusien valtioiden johdossa on vain yksi tärkeä paikallinen poliitikko, vuosina 2007-2012 Ukrainan parlamentissa toiminut kansanedustaja Oleg Tsarjov. Donetskin kansantasavallanpääministerinä oli vuoden 2014 elokuuhun saakka Venäjän kansalainen Aleksandr Borodai. Tasavallan sotilasjohtajana toimi pitkään Venäjänkansalainen Igor Girkin, joka tunnetaan myös nimellä Igor Strelkov. Girkinon väittänyt aloittaneensa koko sodan Venäjän puolelta huhtikuun alussa tulleiden 50 miehen voimin. Girkin on työskennellyt Venäjän turvallisuuspalvelussa. Kolmanneksi kapinallisten aseistus on peräisin enimmäkseen Venäjältä, joskin sitä on täydennetty Ukrainan armeijalta sotasaaliiksi saaduilla aseilla. Näiden tosiseikkojen valossa on selvää, että kansantasavaltoja johdetaan Venäjältä. Nykyinen sota on Venäjän hyökkäys Ukrainaan, mutta Itä-Ukrainan väestön tyytymättömyys Maidanin vallankumoukseen ja sen kansallismielisyyteen on paikallista. Venäjän hallitus pyrkiikin käyttämään alueen todellisia kansallisia jännitteitä hyväkseen joko liittääkseen alueen Venäjään tai painostaakseen ja horjuttaakseen Ukrainan hallitusta. Tämä ei mitätöi sitä tosiasiaa, että osa Donetskin ja Luhanskin läänienasukkaista kannattaa kansantasavaltoja. Eri mieltä olevat paikalliset asukkaat vaiennetaan. Venäjän hallitus ei kuitenkaan ole liittänyt virallisesti Donetskinja Luhanskin läänejä omaan valtioonsa.
Toisin kuin Krimillä, Ukrainan hallitus ryhtyi Itä-Ukrainassa aseelliseen vastarintaan. Osa alueen virkakunnasta totteli Ukrainan valtiota, osa uusia julistettuja valtioita. Ukrainan valtio on osoittautunut jonkin verranvahvemmaksi kuin Putin kenties oletti, koska osa aiemmista Janukovytsin kannattajista tukee avoimesti Donetskin ja Luhanskin läänien pysymistä Ukrainan yhteydessä. Venäläismieliset onnistuivat kuitenkin estämään Ukrainan presidentinvaalien toteuttamisen 25. toukokuuta suurimmassa osassa Donetskin ja Luhanskin läänejä. Ukrainan hallitus ilmoitti olevansa valmis siirtämään valtaa maan keskusjohdolta alueille mutta kieltäytyi muuttamasta Ukrainaa liittovaltioksi, kuten kapinalliset vaativat. Kapinalliset puolestaan katsoivat jo kokonaan eronneensa Ukrainasta. Koska osapuoltennäkemykset olivat niin kaukana toisistaan ja koska uudet kansantasavallat olivat selvästi Venäjän hallituksen perustamia, erimielisyyksiä ei ratkaistu neuvotteluin, vaan Ukraina ajautui sotaan.
Lainaukset teoksesta:
Johannes Remy: Ukrainan historia (Gaudeamus 2015) sivut 268-272.