Henrik Meinander kirjoittaa artikkelissaan Kansallisen katseen lumo objektiivisuudesta:
Aikaisemmin korostettiin objektiivisuuden merkitystä tieteellisessä historiantutkimuksessa. Nykyään tutkijat myöntävät yhä avoimemmin tämän tavoitteen vaikeuden; objektiivisuuteen pyrkimistä luonnehdintaan enemmän päämääräksi kuin ehdottomaksi vaatimukseksi. Jokaisella tutkijalla on tutkimuksessaan tietty näkökulma, ja jo tämä vaikuttaa siihen, miten lähteitä luetaan ja tulkitaan. Vaikka kuinka pyrkisimme eroon ennakkokäsityksistämme ja julkituomaan rehellisesti ideologisia lähtökohtiamme, piiloon jää subjektiivisia vaikutteita, joita joko emme tiedosta tai ehkä edes halua myöntää.
Tämän jälkeen Meinander kertoo tavoista kyseenalaistaa historiallisen tiedon riippumattomuutta, esim. marxilaiset ja postmodernistit, mutta torjuu sen ainakin äärimmäisessä muodossaan, sinänsä tavallisella argumentilla mutta sangen käytöllisestä motiivista.
Vaikka tiedostamme, kuinka vaikea ja useimmiten mahdotonta on käytännössä saavuttaa täydellistä objektiivisuutta, se ei anna meille oikeutta luopua siihen pyrkimistä. Sillä jos sen teemme, meidän on turha luonnehtia historiantutkimusta tieteelliseksi toiminnaksi ja edellyttää sille rahoitusta valtiovallalta.
Seuraavaksi Meinander pohtii moralismin ja moraalin eroja. Hän aloittaa objektiivisuuden tavoittelusta, josta hänen mielestään seuraa
pyrkimys arvioida menneisyyden ihmisiä ja ryhmittymiä niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista, eli samalla mitalla kuin haluaisimme itse tulla arvioida. Ja jotta tähän pystyisimme, tulkinnan lähtökohtana on oltava aikalaisten näkökulma omaan elinympäristöönsä ja tulevaisuuteensa. Muutoin retkahdamme helposti jälkiviisauksiin ja moralisointiin, eli edellytämme tutkimuskohteiltamme päätöksenkykyä ja selvänäköisyyttä, joka olisi edellyttänyt tietoa siitä, mihin suuntaan kehitys sittemmin kääntyi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö historiantutkimuksessa voitaisi arvioida menneisyyden ihmisten moraalia ja tehdä päätelmiä siitä, mikä taho toimi jonkun kriisin puhkeamista vastaan tai päinvastoin myötävaikutti siihen. Keskeistä tässä on pikemminkin pohtia, missä määrin aikalaisilla olisi ollut edellytyksiä ja mahdollisuuksia toimia toisin kuin he lopulta toimivat. Historiantutkijan on näin ollen rinnastettava aikalaisten näkemykset tilanteesta jälkimaailman tietoihin tilanteesta jälkimaailman tietoihin tapahtumista ja rakennettava tätä vertailusta oma tulkintansa kehityksen syistä ja seurauksista.
Suurin haaste on hahmottaa aikalaisten todellisia ajatuksia, tunteita ja valintoja. Jälkimaailmalla, historiankirjoittajat mukaan lukien, on vahva taipumus kuvata menneisyys yhtenäisenä kertomuksena, jossa aatteet jäsennetään liian yksiselitteisinä ja jossa sattumien osuus tapahtumien kulussa sivuutetaan, koska kohtalon oikuista on vaikea esittää loogista tai tieteellistä selitystä. Historiantutkijan perushyveisiin kuuluu siksi kyky liikkua oman kulttuurinsa ja mukavuusalueensa ulkopuolella ja kyseenalaistaa omien tulkintojensa uskottavuus. Kyse on loppujen lopuksi niinkin yksinkertaisesta tai monimutkaisesta asiasta kuin toisen ihmisen ymmärtäminen.
Tämän jälkeen Meinander käsittelee suomalaisia historiantutkimuksia, aloittaen siitä miten Suomen saatua autonomian aikana oman hallinnon,
sen suojassa maan fennomaaninen sivistyneistö saattoi ensin vähin äänin ja 1860-luvulta lähtien yhä avoimemmin rakentaa maamiehilleen kansallista identiteettiä, jonka kulmakiviin kuului ajatus siitä, että Suomella oli ja sen suomenkielisellä väestöllä oli ollut oma historiansa hamasta menneisyydestä saakka.
Tämä edellytti tunnettujen historiallisten tapahtumien uudelleen arviointia kansallisesta näkökulmasta. Maan liittämistä läntiseen kristikuntaan 1100-luvulla pidettiin tietenkin siunauksena, mutta samaan aikaan tapahtunutta poliittista kytköstä Ruotsiin alettiin tulkita yhä kielteisemmässä valossa. tunnetuin esimerkki tästä oli G. Z. Yrjö-Koskisen tulkinta Suomen puolella riehuneesta talonpoikaiskapinasta, 1590-luvun nuijasodasta, jota hän kuvasi itsenäisyystaisteluna ruotsalaista aatelia vastaan.
Myöhemmin 1900-luvulla Pentti Renvall tulkitsi saman kapinan toisin päin: aatelisto oli edustanut suomalaisuutta ja kukistetut talonpojat olivat ruotsalaisten huijaamia. Vasta Heikki Ylikankaan (1977) ja Mirkka Lappalaisen (2009) tutkimuksien myötä, kun kapinan sosiaaliset syyt ja valtakunnalliset tekijät nostettiin esiin, on tästä kansallisesta näkökulmasta päästy irti.
Meinander toteaa, että Suomi ei ollut mikään poikkeus vaan sama prosessi tapahtui muissakin eurooppalaisissa kansallisvaltioissa:
Modernien keskusvaltioiden ympärille rakennetut kansakunnat tarvitsivat sidosaineekseen ideologian, jonka ympärille voitiin koota kaikki yhteiskuntaluokat. Tähän tarkoitukseen sopivat nationalistinen ideologia ja Benedict Anderssonin ilmaisua lainaten ”kuviteltu yhteisö”, jonka perustana oli ajatus yhteisestä menneisyydestä.
Meinander korostaa, että kansallismieliset tulkinnat perustuivat siihen asti käyttämättömiin aineistoihin, joten ne tarjosivat paljon uutta tietoa menneisyydestä.
Kansallismielisten tulkintojen merkitystä ei myöskään pidä ylikorostaa, vaikka ne
löivät itsensä läpi ennen kaikkea suomenkielisessä kouluopetuksessa ja fennomaanien laajemmalle väestölle suunnatussa sivistystoiminnassa. Yliopistossa, pääkaupungin julkisuudessa ja muissa kansanliikkeissä nousi myös monia muita näkökulmia menneisyyteen.
Nykyisyys vaikutti siihen, mitä historiassa nähtiin ja ymmärrettiin:
Kun liike- ja kauppayhteydet Skandinaviaan, Manner-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa laajenivat, suomalaista menneisyyttä alettiin ymmärtää yhä enemmän myös osana länsimaista kulttuuriperimää. Suomalaista yhteiskuntaa modernisoitiin pitkälti keskieurooppalaisten mallien mukaan, ja tällöin historialliset yhtäläisyydet Suomen ja muun protestanttisen Euroopan välillä nousivat selvästi pintaan.
Samaan suuntaan vaikuttivat Venäjän integraatiopyrkimykset:
Mitä enemmän paine kasvoi idästä, sitä vahvemmin sitouduttiin maan läntisiin arvoihin ja kulttuuriperintöön. Tämä heijastui myös koulujen ja yliopiston historiaopetukseen. Suomen historian lisäksi kehyskertomukseen kuuluivat myös antiikin perintö, pohjoismainen luterilaisuus ja Länsi-Euroopan kehitys.
Muita virtauksia olivat marxilaisuus työväenliikkeessä ja ruotsinkielisten kansallismielinen näkemys suomenruotsalaisista Ruotsin ajan kulttuuriperinnön jatkajina.
Toisen maailmansodan jälkeen avoimen kansallismieliset tulkinnat menettivät nopeasti uskottavuutensa myös Suomessa. Käytännössä kansallinen katse menneisyyteen kuitenkin säily ja jossakin mielessä niin yliopistotutkimuksessa, kouluopetuksessa kuin julkisuudessa. Kuten muuallakin kylmän sodan Euroopassa, suomalainen yhteiskunta keskittyi oman hyvinvointivaltionsa rakentamiseen. Valtiovallan osuus siinä oli keskeinen, ja tätä korosti myös valtiollinen radio- ja TV-monopoli, jonka välityksellä sodassa vahvistunut kansallinen yhtenäiskulttuuri itse asiassa saavutti kukoistuksensa.
Historiantutkimuksessa yhtenäiskulttuurin vaikutus näkyi ennen kaikkea siinä, millä tavoin monia ennen niin ristiriitaisina ymmärrettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä alettiin tulkita sovittelevammin ja liitettiin juohevasti osaksi kansallista kertomusta.
Tämä tapahtui niin kielikysymyksessä kuin sisällissodan käsittelyssä.