Hienoa, että kuvat otetaan viimein vakavasti! Menneisyydessä on niin kovin paljon aineellista ja visuaalista, mutta usein perushistorioitsija kirjoittaa lähdetekstin pohjalta tutkimustekstiä ja lipuu luontevasta kaiken muun ohi. ”Tekstifiksaatio” on aivan todellinen ilmiö.
Luullakseni kyse on osin tutkijoiden henkilökohtaisista ominaisuuksista: jotkut ovat selvästi visuaalisempia kuin toiset, eikä aineellinen ja visuaalinen tule koskaan olemaan kaikille yhtä tärkeää.
Tämä on itsestäänselvyys: totta kai henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet ja preferenssit vaikuttavat tutkijoiden tutkimuskohteiden ja lähdeaineistojen valintaan. Kunhan tämä tiedostetaan, se on minusta vain hyvä asia. Sanoisin kuitenkin, että tutkijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole ainoa visuaalisuuden ylenkatsomiseen johtanut asia, vaan myös historiantutkimuksen tekstilähtöinen traditio on tässä vahvasti mukana.
Lisään eiliseen kommenttiini vielä sen, että historiantutkimuksen tradition lisäksi kuvatutkimuksen vähäisyyteen vaikuttanevat myös käytännölliset seikat. Niillä tarkoitan esimerkiksi kuvien löytämistä arkistoista: kuinka moni tällä foorumilla liikkuvista henkilöistä EI ole koskaan käynyt läpi hyvin luetteloitua yritys- yhdistys- tai henkilöarkistoa, vain huomatakseen, että arkistoluettelon viimeisenä merkintänä on maininta "nippu valokuvia". Valokuvien asiasanoitus ja järjestäminen vaativat sellaisia voimavaroja, joita museoilla tai arkistoilla ei ole käytettävissään. Tiedän itse tapauksesta, jossa eräs suomalainen kaupunginmuseo kieltäytyi vastaanottamasta kaupungissa 50 vuotta toimineen valokuvausliikkeen negatiiviarkistoa, johon kuului mm. kaupunkikuvia 40 vuodelta, koska näköpiirissä ei ollut voimavaroja aineiston digitointiin. Negat päätyivät lopulta polttouuniin, kun valokuvausliikkeen tilat loppuivat. Voitte arvata, harmittiko?
Olen samaa mieltä, kaikki edellä mainitut seikat vaikuttavat.
Kuvien löytämistä ei helpota myöskään se tosiasia, että monesti tieteelliset kriteerit täyttävistä teoksistakin puuttuvat järjelliset kuvalähdemerkinnät. Työskentelin tänä ja viime vuonna Talvisotayhdistyksen tutkijana avustaen heitä kansalliseen talvisotamuistomerkkiin tulevien 105 valokuvan valinnassa. Turhautuminen oli välillä suurta kun kirjoissa esiintyi hyviä kuvia vailla minkäänlaista järjellistä lähdemerkintää.
Kirjojen kuvatoimittaminen on usein ulkoistettu jollekin erilliselle henkilölle, mikä johtaa ongelmiin.
Vaikka kuvat sitten lopulta päätyisivät museon haltuun, ei tilanne välttämättä ole sillä autettu. Monet museot saattavat vaatia haltuunsa saamistaan kuvista digitointi/käyttömaksun, jos kuvaa halutaan käyttää tutkimuksessa, mikä kuva-aineistoon pohjautuvassa tutkimuksessa on käytännössä välttämätöntä, kuvaa kun ei voi "siteerata" tekstin tavoin eikä sanallinen kuvailu koskaan tavoita kuvan kaikkia nyansseja. Tässä ollaan toki menossa parempaan suuntaan, sillä monet toimijat ovat viime vuosina avanneet kuva-arkistojaan avoimeen käyttöön. Parantaa voi kuitenkin aina.
Tässä olisi hyvä paikka myönteiselle lobbaukselle. Museoviraston kuva-arkistoa on esimerkiksi arvosteltu maksullisuudesta, mutta ymmärtääkseni se työllistää kuvamaksuilla pysyvästi kaksi ihmistä, maksut vastaavat kahta henkilötyövuotta. Olisi aika kohtuutonta vaatia, että kuvien maksuttomuuteen siirtyminen johtaisi taas uusiin humanistien irtisanomisiin. Sen sijaan voisi open access -hengessä lobata opetus- ja kulttuuriministeriötä, että se korvaisi menetyt kuvamaksutulot vastaavalla budjettikorotuksella, koska - niin ainakin open accessin piirissä tunnutaan ajattelevan (en ole itse täysin vakuuttunut) - tämä voisi vastaavasti lisätä taloudellista toimeliaisuutta ja sitä kautta verotuloja.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä esteenä kuvien tutkimuksessa on tieteellinen julkaisukulttuuri. Monet journaalit ja kirjankustantajat keskittyvät julkaisutoiminnassaan tekstuaalisten artikkelien julkaisuun. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta journaalien pienikokoiset formaatit ja sellainenkin seikka kuin painatuspaperi saattavat monesti käytännössä estää kunnollisten kuvien painatuksen. Joissakin tapauksissa kustantajat linjaavat myös, että kuvien painatuksesta koituvat lisäkustannukset kuuluvat kirjoittajan vastuulle. Esimerkkitapaus: tarjosin omaa, 150 mustavalkokuvaa sisältävää väitöskirjaani saksalaiselle kustantajalle. Kustantaja oli kyllä kiinnostunut, mutta sanoivat edellyttävänsä painatustukea, kuten saksalaisessa tiedemaailmassa monesti käytäntönä on. Ihmeellistä sen sijaan oli vaaditun painatustuen määrä: runsaaseen kuvamäärään viitaten kustantaja ilmoitti edellytetyn painatustuen olevan 12 000 euroa! Voitte arvata, jatkoinko neuvotteluja.
Samaa mieltä kaikesta ja kovin tutun kuuloista. Koska itse halusin paljon kuvia, mukaan lukien värillisiä, tein väitöskirjan kokonaan itse ja laitoin sen Unigrafialle tarvepainatusmyyntiin. Vaikka sitä on jonkin verran myytykin, niin painatuskulujen ja kuvamaksujen jälkeen olen edelleen tappiolla, enkä varmaan koskaan saa edes omiani takaisin. Silti se oli sen arvoista juuri siksi, että sain laadukkaan kuvituksen.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurahan on visuaalisesti pahoinpidellyt Suomen Historiallisen Seuran vanhat, arvostetut julkaisusarjat, kuten Historiallisia Tutkimuksia -sarjan. Niissä ei ole edes kansikuvaa enää. Kun muutoin visuaalisuus on yhä tärkeämpi osa kaikkea - ja kuten visual history -suuntauksesta näkyy, se on yhä tärkeämpi osa myös tieteentekemistä - niin SKS kulkee tässä tavattoman rohkeasti vastavirtaan.
Internet-julkaiseminen, josta erinomaisena esimerkkinä mm. Ennen ja nyt -lehti, mahdollistavat toki myös kuvien julkaisemisen. Mielestäni olisi kuitenkin hienoa, jos tieteellinen julkaisukulttuuri "avaisi ovensa kuville" myös perinteisessä journaalimaailmassa. Yhtenä ratkaisuna tähän voisi toimia jonkinlainen hybridijulkaisu, jossa journaaleissa julkaistaisiin artikkelin teksti mutta kuvien sijaan julkaistaisiinkin niihin viittaavat QR-koodit (
http://yle.fi/uutiset/qr-koodi_on_kanny ... ys/6212483). Kuvat voitaisiin tallentaa journaalin kustantajan palvelimelle tai voitaisiin viitata suoraan internetin kuva-arkistoihin. Talvisotayhdistys käyttää QR-tekniikkaa muistomerkkiin valittujen kuvien taustoittamiseen, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää tieteellisten julkaisujen "kuvallisen horisontin" laajentamiseen. Olisiko tässä ratkaisu, jolla tieteelliset journaalit kykenisivät vastaamaan lisääntyvään visuaalisuuteen kulujen nousematta kohtuuttomiksi? Kuulen mieluusti ajatuksianne!
Hyviä ideoita! Meillä esinetutkimuksen vertaisarvioidussa verkkojulkaisussa Artefactumissa (
http://www.artefacta.fi/artefactum) eräs keskeinen ajatus on nimenomaan se, että netissä kuvia voi julkaista paljon ja ne voivat olla värikuvia. Esineistä puhuminen ilman kuvia on yhtä mahdotonta kuin kuvista puhuminen ilman kuvia.
Mitä tulee mainitsemaasi Gerhard Paulin "Visual History" -artikkeliin, niin sitä olin itse asiassa vilkaissut jo aiemmin, mutta en vieläkään ole ehtinyt perehtyä siihen kunnolla. Luen sen lähiaikoina, mielenkiintoinen aihe!
Alex Snellman