Historiallinen Aikakauskirjaan on Oesch-elämäkerran arvostellut Heikki Halila, joka on oikeustieteen professori:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Halila
Otsikkona on "Oeschin sotilaskunnian palautus" ja sen mukainen on kirjoitus:
Erkki-Juhani Taipale katsoo kantaansa tarkoin perustellen, ettei Oesch ollut syyllistynyt siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Kysymys on paljolti siitä, että alaiset pyrkivät vierittämään omista teoistaan syyllisyyden Oeschille. Tästä aiheutui myös, että näyttö jutussa oli ristiriitaista. Kenraali asetettiin vastuuseen alaistensa toiminnasta esittämättä, minkä näytön perusteella tällainen vastuu on voinut syntyä. Sen sijaan siitä on selkeä näyttö, että Oesch oli antanut 27.9.1941 sotavankien kohtelua koskevan ohjeen, joka perustui voimassa olevaan oikeuteen. Yleisesikuntaupserin olisi pitänyt toimia tämän ohjeen mukaisesti. Sinänsä sotavankien kohtelussa oli ongelmia, kun ei ollut varauduttu sellaiseen vankimäärään, jota Oeschin armeijakunta sai. Siksi vankien kohtelua jouduttiin ohjeistamaan.
Tutustuttuani oikeudenkäyntiaineistoon olen tullut samalle kannalle kuin Taipale.
Kiinnostavaa kyllä, Halila ei mainitse tutustuneensa sodanaikaiseen tutkimusaineistoon, jossa Oeschin alaiset nimenomaan vetivät aiempia lausuntojaan takaisin ja pyrkivät suojelemaan esimiestään, ehkä jopa tämän painostamana. On tietenkin tulkintakysymys, kummin päin asia meni, mutta Oesch ei käyttäytynyt kuin syytön mies pyrkiessään hävittämään asiakirjoja, joskin tässä ja etenkin pakoyrityksen suhteen täytyy ottaa huomioon sodanjälkeinen ajankohta.
Mitä tulee Oeschin rikokseen, niin eikö alaisten toiminnan valvonta kuulu esimiehelle ja sen laiminlyönti ole virkarikos? Olisiko Oeschin suora alainen voinut omin päin antaa laittomia käskyjä vastoin päämajan määräyksiä, jos ei olisi uskonut, että hänellä on Oeschin tuki eikä rangaistusta tule?
Ennen kaikkea Halila näyttää olevan tietämätön uusista tutkimuksista, joita sotavankien kohtelusta on tehty ja joissa on selvästi kumottu väite, että laiminlyönnit, kaltoinkohtelu ja rikokset johtuivat vain sotavankien yllättävän suuresta määrästä.
Näyttöä ei sen sijaan ole siitä, että Valvontakomissio olisi painostanut tuomioistuimia, joissa sotilaat olivat syytettyinä. Edes huhua ei ole siitä, että korkeimman oikeuden tuomareihin olisi yritetty vaikuttaa. Käytettävissä tietojen mukaan ei olekaan uskottavaa, että tuomioistuinten jäsenet eivät olisi voineet toimia itsenäisesti. Eri asia on, millaisia paineita nämä ovat kokeneet. Arvelivatko jotkut, että kun yksi tuomitaan, moni muu säästyy?
Jostain syystä Halila ei näe mitään epäilyttävää siinä, että elämäkerran
taustalla on vahva tukiryhmä, Oeschin muistoyhdistys, jonka asettama työryhmä on sparrannut kirjoittajaa. Primus moottorina on toiminut Sveitsin entinen suurlähettiläs Josef Buchner. Syntyperäisenä Sveitsin kansalaisena Oeschiä pidetään suurimpana sveitsiläisenä sotapäällikkönä sitten Wilhelm Tellin.
Samalla metodilla kuin Halila voisi olettaa, että tällainen sparrausryhmä (= valvontaryhmä) jo pelkällä olemassaolo-olollaan on vaikuttanut lopputulokseen, ellei suoranaista painostusta olekaan esiintynyt.
Halila kutsuu Määtän teosta "tieteelliseksi elämäkerraksi", koska siinä on "tukeva alaviitejalka ja laaja aineisto", käytetty laajasta alkuperäismateriaalia ja kirjallisuutta ja käyty Oeschin elämänvaiheet "yksityiskohtaisesti ja huolellisesti läpi" ja nivellytty ne "onnistuneesti laajemmin historialliseen taustaansa".
Sen sijaan Halila ei puutu siihen, että Määtän teos on, paitsi puuduttavaa luettavaa, täysin ulkokohtainen. Siitä puuttuu se, mikä tekee elämäkerrasta kiinnostavan ja ylipäänsä tekemisen arvoinen: päähenkilön psykologian ymmärrys.