Richard J. Evansin kirjassa The third Reich in history and memory on luku "Was the 'Final solution' unique", jossa Evans vertaa holokaustia Stalinin vainoihin.
Ensinnäkin Puola 1939-41: NL aikoi toimeenpanna samanlaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen kuin aiemmin NL:ssa. Itä-Puola liitettiin NL:oon "kansanäänestyksen" pohjalta. Miehitysviranomaiset kansallistivat puolalaisen eliitin omaisuuden, erityisesti pankit ja teollisuusyhtiöt. He ottivat puolalaiselta aatelilta sen suuret maaomaisuudet ja jakoivat ne pääasiassa ei-puolalaisten pikkuviljelijöiden kesken. He yllyttivät ukrainalaisia ja valkovenäläisiä alempia luokkia, jotka muodostivat väestön enemmistön, väkivaltaisuuteen puolalaisia eliittejä kohtaan. Täten Evansin mielestä puolalaisia vastaan ei hyökätty rasistiselta vaan luokkapohjalta, mikä rinnastui punaiseen terroriin Venäjällä vuonna 1918 bolsevikkivallankumouksen jälkeen.
Lisäksi ne joita neuvostomiehittäjät pitivät porvarillis-taantumuksellisina eliitteinä kyyditettiin, ei pois NL:n maaperältä vaan syvälle sen sisälle, mistä Evans tulkitsee ettei kyyditysten tarkoituksena, vaikka ne olivat brutaaleja, ollut kansallisen vähemmistön täydellinen eliminointi vaan sen poliittinen neutralisointi ja jos mahdollista sen käännytys kommunismiin - päämäärät, jotka olivat samoja kuin muissa kyydityksissä sodan jälkeen. Tässä mielessä kyyditettyjä ryhmiä ei erotettu muista NL:n väestöstä, vaan ne jakoivat sen kohtalon ja kärsimykset. Muodollisessa, perustuslaillisessa mielessä Itä-Puolan neuvostovalloitus merkitsi samoja poliittisia oikeuksia kaikille aikuisille riippumatta heidän etnisyydestään. Monille juutalaisille tämä merkitsi vapautumista antisemitistisesta diskriminaatiosta, jota Puolan hallinto oli ennen sotaa harjoittanut.
Ei kuitenkaan ole epäilystä Itä-Puola sovjetisoinnin murhaavasta luonteesta. Se oli vain yksi massamurhista ja brutaaleista väestönsiirroista, jotka tehtiin Stalinin määräyksestä. Syyskuusta 1941 alkaen NL:n salainen poliisi kyyditsi 1,2 miljoonaa etnistä saksalaista Ukrainasta Volgan alueelta ja monista neuvostokaupungeista Siperiaan hyvin ankarissa olosuhteissa: 175 000 heistä kuoli. Myös puoli miljoonaa muita etnisiä vähemmistöjä Kaukasukselta kyydittiin Siperiaan. Ja kun Saksan armeija lähestyi, NL:n salainen poliisi murhasi systemaattisesti oletettuja nationalisteja ja vastavallankumouksellisia, jotka olivat neuvostovankiloissa: 100 000 vankia ammuttiin, tapettiin pistimillä ja räjäytettiin käsikranaateilla yksistään Länsi-Ukrainassa. Kaikki tämä tehtiin NL:n sotilaallisen turvallisuuden nimissä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoittanut yritystä tuhota koko kansallisuus. Näin on väitetty yhdestä tapauksesta, nimittäin Ukrainan nälänhädästä 1930-luvun alussa (holodomor).
Evans myöntää, että nälänhätä oli ihmisten (hallituksen) aikaansaama, mutta kiistää että se olisi ollut kansanmurha. Tosin 80 prosenttia uhreista oli ukrainalaisia, mutta taustalla ei ollut venäläisten rasismi vaan Stalinin pakkoteollistaminen, mitä varten hän keräytti ruokaa maaseudulta uusiin teollisuuskaupunkeihin, sekä pakkokollektivisointi, jonka tarkoitus oli keskittää tuotanto, saavuttaa suuruuden hyötyjä eikä vähiten helpottaa ruuan kokoamista ja jakelua. Talonpojilta otettiin niin paljon, ettei karjalle jäänyt tarpeeksi. Ne talonpojat jotka vastustivat joko ammuttiin tai kyyditettiin "kulakkeina". Huomattava määrä osoitti vastustuksensa tuhoamalla viljaansa tai teurastamalla karjaansa. Tietäen että vilja tullaan takavarikoimaan, talonpojat eivät välittäneet kylvää seuraavana satokautena.
Stalinin mielestä vastustus ei johtunut vain kulakeista vaan myös ukrainalaisesta nationalismista. Ukrainan kommunistinen puolue puhdistettiin ja vuonna 1933 käytiin kulttuurinen venäläistämisen kampanja, ei vähiten vastauksena natsidiktatuurin syntyyn Saksassa, koska Saksan militarismi oli rohkaissut ukrainalaista nationalismia ensimmäisen maailmansodan aikana ja Stalin pelkäsi sen toistuvan. Kuitenkin nämä toimet sattuivat samaan aikaan kuin suurimittaiset takavarikot ja pidätykset, samoin kuin sen että neuvostoviranomaiset estivät avun nälänhädästä kärsiville. Nälänhätä saavutti päämääränsä: riippumattomien talonpoikien tahdon murtamisen. Vuoteen 1936 90 prosenttia talonpoikaistalouksista oli kollektivisoitu. 25 miljoonaa pientä, yksityistä maatilaa oli korvattu neljännesmiljoonalla kolhoosilla. Nämä tuottivat ruokaa teollisuuskaupungeille, joihin ei vähemmän kuin 25 miljoonaa ihmistä muutti 1926-1939. Sen tähden nälänhätä, vaikka se olikin keinotekoisesti luotu, loppujen ei suuntautunut ukrainalaisia vastaan koska he olivat ukrainalaisia, eikä se tappanut heitä kaikkia ilman erotusta.
Sen sijaan natsien massamurhan motiivi oli alusta alkaen rasistinen ideologia joka määritteli uhrit näiden etnisyyden perusteella.
Evansin viimeinen huomautus on olennainen: Hitler halusi tuhota
kaikkijuutalaiset, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä, päinvastoin holokaustiin meni resursseja jota olisi tarvittu sodankäyntiin. Sen sijaan Stalinin vainoissa oli
jonkinlainen logiikka sikäli, että esim. Ukrainan nälänhätä lakkasi, kun tavoite oli saavutettu. Ihminen saattoi myös siirtyä ryhmästä toiseen: aatelisesta tai papinpojasta saattoi tulla bolsevikki ja entisestä vangista saattoi tulla vartija (myös toisinpäin), mutta Hitlerin mielestä kristityksi kääntynyt juutalainen oli juutalainen.
Silti tällainen vertailu valitettavasti tuntuu
myös puolustelulta, etenkin kun siihen liittyy sellaisia sanoja kuin "nationalismi" ja "porvarillis-taantumuksellinen eliitti". Kai heilläkin oli oikeus elää ja asua kotonaan?
Lisäksi Evans pitää kansanmurhana vain koko kansan tuhoamista.
Wikipedia kertoo:
"Kansanmurha-termin oikeudellisen määritelmän kehitti puolalais-amerikkalainen oikeustieteilijä, Yalen yliopiston oikeustieteen professori Raphael Lemkin (1900-1959). Hän otti käyttöön englannin kielen sanan genocide muodostamalla sen kreikan sanasta γένος, génos (suom. ”syntyperä, suku, kansa”) ja latinan sanasta caedere (suom. ”hakata maahan, surmata, tuhota”) teoksessaan Axis Rule in Occupied Europe (1944). Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan.
Lemkin esitti genocide-sanan käyttöön ottamista juridiseksi termiksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa 9. joulukuuta vuonna 1948. Yleiskokous äänesti siitä 12. tammikuuta vuonna 1951, ja se hyväksyttiin viralliseksi nimitykseksi kansanmurhalle (yleiskokouksen päätöslauselma 260 [III]).
Ensimmäisissä termin määrittelyissä kansanmurhaan liitettiin rikokset poliittista, uskonnollista, rotu- tai muuta ryhmää vastaan. Neuvostoliitto vastusti tätä ankarasti ja poliittinen ryhmä tiputettiin määritelmästä. Neuvostoliitto liittolaisineen pyrki myös saamaan mukaan aikomukset tuhota kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän kieli, uskonto tai kulttuuri, mutta Yhdysvallat liittolaisineen vastusti tätä, koska pelkäsi joutuvansa syytetyksi rasismista ja alkuperäisväestön assimilaatiosta.[1]
Suomen rikoslaissa kansanmurha on kriminalisoitu joukkotuhonnan nimellä, joka määritellään näin:
Joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain
1.surmaa ryhmän jäseniä,
2.aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,
3.ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,
4.pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai
5.muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja,
on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansanmurha