Minusta, jos tällaisesta taloushistoriallisesta aiheesta ylipäänsä uskaltaa mitään sanoa, koko "Milloin Suomi oli kehitysmaa" -kysymyksenasettelu liukuu kovasti itsensä ohi eli vaikuttaa aivan epähistorialliselta.
Omat luettuun ja kuultuun perustuvat mielikuvani liittävät kehitysmaa-käsitteen (tai sen eufemistisen muodonmuutoksen alikehittynyt maa > kehitysmaa > kehittyvä maa) ]toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja silloin (1950-luvulla?) lanseerattuun yläkäsitteeseen "kolmas maailma" rikkaan lännen ja vähemmän rikkaan mutta toimeentulevan (poliittisen) idän vastakohtana.
Arvelisin, että koko kehitysmaa-käsite liittyisi Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä sodanjälkeen tai viimeistään 50-luvulla luotuun ajatukseen kolmannen maailman valtioille suunnatusta
kehitysavusta. (Tässä vaiheessa ehkä muuan foorumilainen alkaa jälleen kerran mutista Suomen saamatta jääneestä Marshall-avusta, jonka Kremlin isopannahinen esti, mutta eiköhän se ole koko lailla eri historiansa.)
Aikoinaan historian perusopinnoissakin vedottiin usein amerikkalaisen taloushistorioitsijan W. W. Rostowin teoriaan taloudellisen kasvun vaiheista ja erityisesti sen kriittiseen
the industrial take-off -vaiheeseen, jolloin talouselämä aloittaa kasvunsa omien edellytystensä varassa. Juuri tuon "irtautumis- ja lentoonlähtövaiheen" piti kehitysmaiden tuolloisten käsitysten mukaan saavuttaa. Rostowin teoria tuntuu nykyisin jostain syystä olevan kovin huonossa huudossa ja arvoltaan tuskin edes oppihistoriallinen, mutta jos sen perusajatusta kuitenkin soveltaisi Suomen tapaukseen, niin tuon "irtautumisen" on katsottava tapahtuneen ajallisesti kaukana 1800-luvulla metsäteollisuuden toimiessa moottorina.
Toinen asia on sitten laajamittainen köyhyys. BKT-lukujen kehityksestä paljon kirjoittaneen taloushistorioitsija Riitta Hjerppen mukaan Suomi oli vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan köyhimpiä maita. Vielä vuonna 1900 Ruotsin henkeäkohden laskettu bruttokansantuote oli Suomeen verrattuna lähes puolitoistakertainen puhumattakaan Euroopan rikkaimmasta valtiosta Britanniasta, jonka etumatka Suomeen oli 2,7-kertainen.
Suomalaiset talous- ja sosiaalihistorioitsijat (esim. Haapala) ovat usein siteeranneet mm. kansantaloustieteilijänä 1900-luvun alussa vaikuttaneeseen Heikki Renvalliin, joka kaupunkien tuloerotutkimuksessaan totesi työväestön siirtyneen 1800-luvun loppukymmeninä "puutteesta vaatimattomaan toimeentuloon".
Kansan pääosan "vaatimattoman toimeentulon" voitaneen sitten katsoa jatkuneen aina 1900-luvun jälkijaksolle, olkoonkin että kyseessä on hyvin suhteellinen asia. Kaipa tässä ketjussa sopii ottaa puheeksi myös varsinaisen "hyvinvointivaltion" käsitteen. Minulla sattuu olemaan tiedostossa "muistiinvetäisy" pitkän linjan sos.dem. poliitikon Martta Salmela-Järvisen muistelmasarjan päätösosasta, joka ilmestyi vuonna 1968:
Usein kuulee myös väitettävän, että kansamme suuri enemmistö joka tapauksessa elää hyvinvoinnin keskellä, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Heikosti toimeen tulevia on noin 70 prosenttia kaikista tulonsaajista, ainakin mikäli verotilastoon on uskomista. Sen mukaan vuonna 1963 oli juuri tämä prosenttimäärä sellaisia tulonsaajia, joilla oli alle 6000 markan vuositulot, mikä merkitsee korkeintaan 500 markan kuukausipalkkaa.
Kaipa Salmela-Järvinen vuosikymmeniä sosiaalisiin kysymyksiin perehtyeenä ammattipoliitikkona tiesi mistä puhui. En itse vielä 1960-luvulla ns. tietoisena yksilönä tällaisia asioita seurannut, mutta mahdollisesti kyseessä oli poleeminen kommentti Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 1967 ilmestynyttä professori Jouko Siiven teosta vastaan. Siiven näkemys paljastuu jo hänen kirjansa nimestä:
Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon.
Päivi Uljas on väitöstutkimuksessaan korostanut vuoden 1958 eduskuntavaalien merkitystä sosiaalipoliittisena käänteenä. Tätä näkemystä on ymmärrettävästi myös tietyllä suunnalla pidetty virheellisenä. Joka tapauksessa lienee kiistatonta, että näinä kesäkuun päivinä tasan viisikymentä vuotta sitten ensiaskeleitaan ottanut Rafael Paasion ns. kansanrintamahallitus pani alulle Suomen historiassa ennenkokemattoman reformikauden (mm. peruskolu-uudistus, kansanterveyslaki ja monia, monia muita). Teoreettinen pohja oli laskettu Pekka Kuusen kaikille käsitteenä tutussa
60-luvun sosiaalipolitiikassa (1961) - samaisen Kuusen, joka vain muutamaa vuotta varhemmin sosiaalimenojen kasvua arvostellessaan oli syyttänyt sosiaalipolitiikan rakentajia "eskomaisiksi töyhtöpäiksi, joiden sydämen into ylittää aivojen kirkkauden".
Milloin sitten tuolloin oman käsitykseni mukaan alkanut vuoroveden nousu kääntyi taas laskuun? Omissa kansalaisen muistikuvissani käänne ajoittuu 1980-luvun loppuvuosiin, jolloin alkoivat toden teolla tuntua ns. globalisaation vaikutukset yhdistyneenä oman maamme poliittisen konstellaation (ainakin toistaiseksi) pysyvältä näyttävään muutokseen. Jokunen vuosi sitten kuuntelin prof. Kari Immosen esitelmän, jossa hän ajoitti hyvinvointivaltion alasajon alkupisteen niinkin varhaiseen ajankohtaan kuin 1980-luvun taitteeseen ja tuolloin nimenomaan keskustapuolueen muuttuneen politiikan seurauksena. Olisi ollut kiintoisaa kuulla näkemyksen tarkempia perusteluita, mutta niitä esitelmöijä ei tuolloin eritellyt.