Luin uudelleen nylanderin suositteleman Pertti Haapalan teoksen
Kun yhteiskunta hajosi. Yksi sen perusteeseistä, legimiteetin kieltäminen, on ajankohtainen USA:n vaalien takia.
Haapalan teos on harvinaisen tasapuolinen. Hän arvostelee molempia osapuolia uskomatta aikalaisten selityksiä.
Tokoin senaatista suunniteltiin kansallisen yhteishyvän hallitusta. Sen piti järjestää Suomen valtiollinen järjestelmä modernille valtiolliselle kannalle ja toteuttaa ne tärkeät yhteiskunnalliset uudistukset, joita sosiaalidemokraatit olivat vaatineet: piti säätää uudet kunnallislait, maanvuokrauslaki, työsuojelulait ja toteuttaa vanhuus- ja sairauseläkkeet, oppivelvollisuus ja uskonnonvapaus sekä kieltolaki. Mikä sitten esti hallitusta toteuttamasta erinomaista ohjelmaansa, olihan siinä kaikkien puolueiden edustajat? Yksinkertaisesti siltä puuttui tukijat.
Hallitus edusti kaikkia puolueita, mutta yksikään puolue ei ollut sitoutunut hallitukseen. Sen ohjelma hyväksyttiin, mutta sen toteuttamiseksi ei koottu poliittista liikettä. Porvarillisella puolella ministereitä pidettiin "rohkeina miehinä", jotka uhrasivat itsensä ja maineensa. Työmies-lehti vinoili, että hallituksessa oli enemmistö porvareita, sillä puolueen kaikkia edustajia ei oikeastaan pidetty oikeina sosialisteina. Hallituksessa ei ollutkaan yhtään ykkösluokan poliitikkoa, vaan Väinö Tannerin sanoin kaksitoista "uhrilammasta". Hallituksen ja tuntemattomien senaattoreiden vähättely oli yleistä kaikkialla ja edes sen ohjelmaa ei otettu täysin tosissaan. Liian monia poliitikkoja ja lehdistöä kiinnosti muut asiat, nimittäin poliittinen peli. Hallitukseen ei sitouduttu, koska vastuunottoa vaikeana aikana pidettiin poliittisena itsemurhana, pelättiin syntipukiksi joutumista. Erikoisen vahva tämä asenne oli SDP:n johdossa. Passiivisuutta oli helppo perustella "ministerisosialismin" peikolla, eli opilla, että sosialistin osallistuminen porvarillisen valtion hallitukseen oli työväen asian pettämistä. Tästä syystä SDP kieltäytyi muodostamasta hallitusta, vaikka sillä oli eduskunnassa enemmistö. Tokoin "yksityissenaatti" oli puolueelle hätäratkaisu. Samanlainen hätäratkaisu se oli porvarillisille puolueille, jotka eivät voineet sopeutua hallitusvaltaan, joka oli riippuvainen sosialistienemmistöisestä eduskunnasta.
Poliittinen pelkuruus voidaan selittää, jos halutaan, hankalalla voimasuhteella. Sosiaalidemokraattien enemmistöasema oli heille itselleenkin liian suuri pala. Eduskuntapaikkojen takana oli köyhän kansan äänet, mutta ei taloudellista ja sosiaalista vaikutusvaltaa, joka oli ilman muuta porvarillisella puolella. Sosialistit eivät kyenneet käyttämään hyväkseen tilannetta, jonka oli joskus kuviteltu olevan ratkaisu kaikkeen; entinen työmies Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri. Sama pelko liian suuresta askeleesta esti SDP:n vallanoton myös marraskuussa, vaikka tällöin heillä oli taustatuki Pietarissa. Ja sama pelko tai realismi sai puoluejohdon epäröimään vallanottoa tammikuussa 1918, mikä johti huonosti valmisteltuun kapinaan, "vastahakoiseen vallankumoukseen". Sosiaalidemokraattien yritys luoda uusi järjestys oli teoriassa hahmoteltu jo valmiiksi, mutta samalla liian valmiiksi. Valmis malli ei pitänyt sisällään poliittisen kompromissin mahdollisuutta ja kun voimaa ei tuntunut olevan yksinvaltaan, SDP jätti keskeisen poliittisen areenan, hallituksen.
Kompromissin mahdottomuus ei toki johtunut yksin sosiaalidemokraateista. Väliaikainen hallitus ei luottanut heihin, eikä kotimainen porvaristo. Vaikka demokratian nimiin vannottiin, sosiaalidemokraattien asemaa ei pidetty aivan oikeutettuna, vaan satunnaisena suhdanteena, joka ei vastannut yhteiskunnan todellisia voimasuhteita. Se koettiin myös pelottavana, koska sosialistien näkemys kansanvallasta näytti olevan yhtä kuin "kansan" yksinvalta. Tämä saneli asenteen Tokoin hallituksen ja sai johtavat poliitikot, myös maltilliset, toimimaan asiallisesti sitä vastaan. Venäjän suhteista vastannut ministerivaltiosihteeri Carl Enckell selitti muistelmissaan, että hän ei ottanut ohjeita maan hallitukselta, koska "yleinen mielipide vaati ... niin hyvin Suomen suojelemista Venäjän vallankumouksen kuohuilta kuin Venäjästä irtautumisen toteuttamista, ja minä katsoin velvollisuudekseni ottaa lukuun nämä tosiasiat täysin tietoisena siitä, että minun oli pakko toimia omalla vastuullani". Näin hän perusteli Suomen eduskunnan ja hallituksen kaatamista todeten jopa, että "porvarilliselle yhteiskunnalle oli välttämätöntä käyttää hyväksi väliaikaisen hallituksen arvovallan heikkoja rippeitä". Kyse oli valtalain kaatamisesta, jonka yhteydessä myös eduskunta hajotettiin.
Haapala näkee valtalain perimmältään valtataisteluna:
Sosiaalidemokraateilla, tai ainakin strategian keksijöillä, oli ketunhäntä kainalossa heidän puhuessaan maan itsenäistämisestä. Valtalain tarkoitus oli luoda täysin eduskuntavaltainen järjestelmä. Tämä oli liikaa sekä väliaikaiselle hallitukselle että Suomen porvaristolle: "vallankaappaus" estettiin yhteistuumin hajottamalla eduskunta.
Porvarillisten puolueiden voitettua vaalit
ne edustivat nyt yksiselitteisesti hallitusvaltaa, jota korkeimman vallan haltija, Venäjän väliaikainen hallitus, tuki. - - Sosiaalidemokraatit tajusivat tilanteen ja alkoivat etsiä voima alhaalta. Tässä heitä tukivat väliaikaisen hallituksen vastustajat, bolsevikit. Tästä asetelmasta alkoi muodostua kaksi uutta yritystä luoda järjestystä, itsenäisyyssenaatti ja kapina. Tilanne kirkastui bolsevikkien kukistettua väliaikaisen hallituksen. Porvarilliset puolueet halusivat nyt eroon Venäjästä ja asia hoidettiin 15. marraskuuta uudella valtalailla, jossa eduskunta otti itselleen suuriruhtinaan vallan.
Maahan saatiin neljän kuukauden jälkeen poliittinen hallitus, jossa
olivat kaikki porvarilliset puolueet mukana tosissaan ja puheenjohtajana maan eittämättä vahvin poliitikko. Senaatti otti tehtäväkseen järjestyksen palauttamisen, missä ensimmäinen askel oli maan irrottaminen Venäjästä ja toinen askel sisäisen järjestyksen palauttaminen. Jälkimmäisessä hallitus epäonnistui, mikä oli seuraus siitä, että hallitus ei kyennyt tarttumaan päällekaatuviin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Kun SDP oli hallituksen ulkopuolella, kaikki arkiset ongelmat kääntyivät poliittiseksi jännitykseksi. Taas valtio epäonnistui järjestyksen palauttamisessa. Syyllinen ei ollut valtio, vaan tilanne, jossa valtiovallasta oli tullut taistelun kohde, Schmollerin sanoin "luokkaherruuden" välikappale.
Taloudelliset ongelmat tai "järjestysvallan romahdus" eivät sinällään johtaneet sisällissotaan, vaan
kyse oli hallitsemisen kriisistä, tarkemmin sanoen politiikan kriisistä.
Kun hallitus yritti luoda lujaa järjestysvaltaa, samaa
valmisteltiin myös toisaalla, nimittäin punakaartien ja SDP:n johdossa. Maassa valmistauduttiin yhtä aikaa kapinaan ja sen kukistamiseen. Kummallakin puolella voitiin loogisesti väittää, kuten nimenomaan tehtiin ja saatettiin uskoakin, että kyse oli puolustautumisesta. Yhtä selvää on, että sota ei syttynyt vahingossa. Siihen vaadittiin valmiutta ja ennen kaikkea päättäväisyyttä.
Tarvittiin jopa erityistä päättäväisyyttä, että saatiin Etelä-Suomen työläiset ja Pohjanmaan talonpojat sotimaan keskenään. Tällainen asetelma tulikin mahdolliseksi juuri siksi, että sodan perustelut olivat poliittiset, jopa myyttiset. Työläisiä uhkasivat "lahtarit", jotka tulevat ja tappavat, ainakin nujertavat työmiehen ikiajoiksi. Yhtä kauhealla orjuudella uhkasivat "venäläiset", joiden asialla punaiset joukot olivat. Sodan alettua työväenliike perusteli kapinaa sillä, että näin ratkaistaisiin yhteiskunnallinen kurjuus, joka oli puristanut työmiehen elämää. Valkoiset taas puolustivat itseään tältä ratkaisulta, siis sosialismilta. Koska Venäjä oli kapinallisten tukena, sota oli luontevaa käsittää itsenäisyystaisteluksi. Kummallakaan puolella arkielämässä koetut ristiriidat eivät riittäneet syyksi, vaan välitön perustelu oli juuri vastapuolen hyökkäys. Sodan syttymistä edeltävän kuukauden tarkastelu osoittaa, että sodan alkaminen oli seuraus umpikujaan ajetusta poliittisesta kriisistä.
Oli sodan nimitys mikä tahansa, siinä taisteltiin vallasta, järjestysvallasta Suomen valtion tai kansan nimissä.
Valkoisten sotilaallinen voitto ei kuitenkaan ratkaissut kaikkea, vaan Saksan hävittyä maailmansodan kuningashanke ajautui karille ja
länsivaltojen tukemat tasavaltalaiset saivat lopulta helpon voiton. Se oli myös sosiaalinen siirtymä valtiovallan omistamisessa. Valkoisen armeijan voitto ei jäänyt sotilaiden eikä yläluokan käsiin, vaan uuden enemmistön muodostivat pientalonpojat ja suomenmielinen keskiluokka, joiden äänettömänä yhtiömiehenä oli työväestä. Luja valta löytyi kompromissista.
(lainausten kursiivit minun)