Noinkin voisi Maarit Tyrkön muistelmakirjaa Presidentti ja toimittaja iltapäivälehtimäisesti luonnehtia. Vanheneva presidentti etsii nuoresta toimittajasta sydänystävää, jopa rakasta sellaista, samalla kun pyrkii eroon vanhasta ristiriitaisesta, pelkästään rasittavaksi käyneestä suhteesta. Uuden, erikoisen suhteen, joka on myös kirjallinen työsuhde, kuvaaminen näkyy olevankin teoksen päätarkoitus. Samalla se syventää käsitystä ihminen Urho Kekkosesta. Valta epäilemättä teki Kekkosestakin yksinäisen, sillä totta kai hän tiesi, että nimenomaan hänen asemansa veti ihmisiä hänen luokseen. Puolisonsa Sylvin menetyksen jälkeen hän tarvitsi läheistä ihmissuhdetta.
Mutta kirjassa kuvastuu vahvasti myös maan sisä- ja ulkopolitiikka. Niissäkin ongelmissa presidentti kaipasi myönteistä vastakaikua, johon poliittiset etunäkökohdat eivät olisi sekaantuneet. Näyttävän poliittisen uran ulkonaisesti äkkinäinen, surullinen loppu saa kirjassa kattavan valaistuksen - eräästä näkökulmasta. Korvaamattomuuden tunne epäilemättä johdatti Kekkosen siihen vaiheeseen. Meidän on vaikea arvioida, oliko tuo asenne realistinen ja välttämätön, mutta vastaväitteen voi aina esittää. Oliko hänen uhrinsa maalleeen, poikkeuksellisen stressaavan ja vaativan työn jatkaminen heikkenevinkin voimin, välttämätön? Vaikka perusairaus olikin etenevä, saattoi ylirasitus sitä edesauttaa.
Inhimillisessä mielessä lukijan huomio kiinnittyy myös kyseiseen ja vastaaviin taudinkuviin, siihen, miten ne riisuvat merkittävänkin ihmisen kaikesta merkityksestä ja jättävät hänet jatkamaan varjoelämää. Sairaalle rakkaatkin ihmiset menettävät siinä tunnemerkityksensä.