Maassa tehdään näköjään nyt ”historiapolitiikkaa” oikein olan takaa. Ensin Mannerheimille pystytettiin Pietariin muistomerkki, joka sitten poistettiin ja siirrettiin muualle. Iivan Julman patsaasta on noussut tragikoominen kalabaliikki ja nyt Vladimir Suurelle pystytetään patsasta Moskovaan, koska halutaan osoittaa, ettei se ainakaan Ukrainalle kuulu.
Venäjällä riehuu tragikoominen patsasvimma – ”Suomi on antanut jollekulle rahaa tästä hyvästä”
NÄKÖKULMA: Historian käyttäminen omien etujen ja politiikan ajamiseen on Venäjällä nyt suosittua, kirjoittaa Anna-Lena Laurén.
Venäjällä vallitsee historian alalla toisin sanoen täydellinen bardak, sekasotku. Kreml ei kerta kaikkiaan pysty päättämään, millä jalalla seisoa; pystytetään patsaita yhtäältä Iivana Julmalle ja toisaalta Mannerheimille.
Se, että Mannerheimin muistolaatta poistettiin useamman ilkivallanteon jälkeen mutta Iivana Julma seisoo edelleen protesteista huolimatta, kertoo kuitenkin siitä, mikä on tällä hetkellä johtava tendenssi.
Historian vimmassa koomisuus on aina lähellä. Esimerkiksi Potomski väitti, ettei Iivana Julma tappanut poikaansa, ja kertoi lehdistötilaisuudessa, että poika itse asiassa oli kuollut matkalla Moskovasta Pietariin eikä häntä ehditty viedä lääkärille.
Potomskilta oli ilmeisesti mennyt ohi, ettei Pietaria ollut olemassa 1500-luvulla.
Krimin entinen pääsyyttäjä Natalia Poklonskaja siteerasi tunnettua näytelmäkirjailija Gribojedovia radiohaastattelussa ja lisäsi ”kuten sanoi meidän suuri kenraalimme Suvorov”. Hänestä tuli megasuosittu naurunaihe venäläisessä sosiaalisessa mediassa. Seurauksena Poklonskaja, joka istuu ensimmäistä kauttaan duumassa, sai puolueeltaan Yhtenäiseltä Venäjältä ukaasin esiintyä vähemmän julkisuudessa.
Kaikki tämä todistaa taas kerran, että kun historiaa käytetään kalupakkina nykyisen politiikan tai oman poliittisen aseman puolustamiseen, lopputulos on aina sama: Mönkään mennään ja pahasti.