Rentola antaa kolme syytä, miksi Suomi selvisi 1944 "ilman romahdusta ja miehistystä".
1. maantiede
Kun Moskovasta katsoi kohti Saksaa, Suomi oli sivussa ja saari. Jos tätä kautta olisi päässyt tankeilla ajamana Berliiniin, tätä kautta olisi tultu. Tähän liittyy Ruotsin vaikutus pelkällä olemassaolollaan ja jossain määrin myös toiminnallaan.
2. ajoitus
Neuvostoliiton kannalta olennaisia tekijöitä olivat lännen maihinnousu ja Puolan kysymyksen kuuma vaihe. Suomen kannalta otollisinta oli, jos voitaisiin kestää kunnes Saksa olisi heikentynyt niin, ettei se enää kykenisi rankkoihin vastatoimiin. Sellainen ajankohta löytyi, mutta on liioiteltua puhua kylmäjärkisestä, harkitusta ajoittamisesta. Toimittiin pakkotilanteessa, epätoivoisina ja neuvottomina, sovitellen mielipiteitä ja haalien hupenevia resursseja, ja prosessi tuotti kohtalaisen onnistuneen ajoituksen.
3. kansa, sotilaat ja talvisota
Yhteiskunta oli kaukana täydellisestä, mutta pääosa kansaa koki maan puolustamisen arvoiseksi. - - Toisin kuin Stalin keväällä arvioi, suomalaiset olivat sittenkin riittävän samoja kuin "ennen", siis talvisodassa. - - Talvisodan kokemus vaikutti suomalaisiin yhtä vahvasti.
Rentola kertaa vanhan teesinsä, miten "väliaikaisesta tuli pysyvää", kun NL:n päähuomio oli sodan voittamisessa:
Ajoitukseen sisältyi se, että rauha alkoi pääosassa Suomessa todella vallita yhdeksän kuukautta ennen kuin sota loppui Euroopassa. Yhdeksän kuukauden aikana ehdittiin ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.
Kuten on tapana, Rentola korostaa Suomen "poikkeuksellista" sotaa ja lopputulosta, mutta syventyen konkreettisesti merkitsi:
Miehityksen ja sotimisen välttäminen omalla ydinalueella oli tulevaisuuden kannalta olennaisin tekijä. Siinä suhteessa Suomi oli ainutlaatuinen sotaa käyneessä Euroopassa. Se merkitsi valtion ja muiden instituutioiden säilymistä ja melkein Ruotsin veroista jatkuvuutta. Churchill päivitteli, että Euroopan mantereelle jää vain "murtuneiden valtioiden jätettä" tai "avuttomia kansakuntia", mutta näihin ei lukeutunut Suomi.
Rentola korostaa myös siviilimenetysten vähäisyyttä (2000), joka on niin poikkeuksellista, ettei sitä tahdo ulkomaiden sotahistorioitsijatkaan uskoa todeksi.
Siviilitappioiden vähäisyyden johdosta Suomen kansaan ei jäänyt sellaista katkeruutta, minkä miehitykseen ja sotivien armeijoiden läpikulkuun liittyvä murhaaminen, raiskaaminen, ryöstely ja tuhoaminen jättivät muualle. Itä-Euroopan kansandemokratioiden legitimiteettiä oman väestön silmissä kalvoi pitkään puna-armeijan jättämä jälki. - - Te äidit ja morsiamet. Suomessa vahvin ellei katkeruus niin ainakin kaiho jäi siirtoväelle, mutta kotiseutunsa menettäneiden kohtalo oli lievä verrattuna vaikka virolaisiin tai puolalaisiin.
Lainattuaan
Tuntemattoman sotilaan loppua Rentola tekee johtopäätöksen, joka muistuttaa Max Jakobsonia:
Väestön katkeruuden maltillinen taso salli sen ulkopolitiikan, joka sodan jälkeen nähtiin välttämättömänä. On tietysti outoa etsiä Paasikiven-Kekkosen linjan perustaa sodasta, mutta se oli siellä, siviilitappioiden lisäksi sitkeys ja menestyminen sodankäynnissä. Se antoi suomalaisille riittävän itseluottamuksen ja aiheutti venäläisissä tarpeellisen kunnioituksen.
Rentola lainaa Michael Jonasin vertailua Suomen ja Saksan johdon erosta:
suomalaisilta puuttui tyystin se itsetuhon elementti, joka Hitlerin bunkkerissa nousi yhä hallitsevammaksi häviön häämöttäessä. Suomalaisen mentaliteetin keskeinen tekijä oli valtion ja kansan säilyttäminen; ei ollut lainkaan halua ajautua itsetuhon koreografiaan.