Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Marko Tikka, Kaksikymmentä vuotta kapinaa

25.09.14 11:35

Marko Tikka
Kaksikymmentä vuotta kapinaa
(Historiallinen Aikakauskirja 3-2014)

Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993) oli sisällissodan tutkimukselle merkittävä teos ottaessaan vakavasti tavallisten ihmisten kokemukset ja muistikuvat sodasta. Tämä näkökulma on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut yhdeksi suomalaisen sisällissotatutkimuksen konventioksi, kerrontatavaksi, jonka keinot alkavat olla jo kuluneita. Mitä tulee seuraavaksi?

Olin kesätöissä Helsingissä kesällä 1993. Työpaikan väki osti minulle läksiäislahjaksi juuri ilmestyneen Heikki Ylikankaan teoksen Tie Tampereelle. Vaikka muistan kirjasta kohistun paljon, enpä silti arvannut, miten merkittävä tuo teos oli lopulta myös oman urani kannalta. Joitakin vuosia myöhemmin syntyi toimittaja Antti O. Arposen kanssa kirjoitettu Koston kevät (1999), jossa hyödynnettiin Ylikankaan tapaan punaista ja valkoista muistitietoa. Siinä käytettiin myös kokemushistoriallista kerrontatapaa ja viljeltiin fiktion tehokeinoja tarinankuljetuksessa. Samalla kuitenkin pysyttiin historiankirjoituksen realistisessa tapahtuma- ja tilannekuvauksessa ja aika ajoin rakennettiin rytmillisiä suvantoja, joissa kuvattiin aikakauden ilmiöitä ja taustaa tapahtuneelle. Samaa muotoa, hivenen jalostuneempana, käytin myös kirjoittaessani lähes kymmenvuotisesta sisällissotatutkimuksestani eräänlaista yhteenvetoa, teosta Terrorin aika (2006).

En ole ollut näillä vesillä yksin, sillä Jukka Rislakki, Aapo Roselius, Mirja Turunen, Tuomas Hoppu ja viimeksi Teemu Keskisarja ovat rakentaneet suunnilleen samoilla tehokeinoilla sisällissotatutkimuksensa; ainakin ne, joiden eteen voisi kirjoittaa sanan ”populaarihistorialliset.” Heidän teostensa saama julkisuus on innostanut myös kymmeniä harrastajia kirjoittamaan omia historiikkeja, jotka ovat imeneet verevyytensä mainittujen ammattitutkijoiden töistä. Tämä tyylilaji on paitsi kirvoittanut karvasta arvostelua, myös luonut uuden sisällissodan tutkimuksen koulukunnan.

Jos kaikki venäläiset kirjailijat ovat sanonnan mukaan tulleet Nikolai Gogolin viitan alta, viimeisin sisällissodan tutkimus on meillä kiistatta saanut tyylinsä Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksesta. Suomen sisällissotaa 1990-luvulta alkaen tutkineet ovat saaneet vaikutteita toki vaikkapa Peter Englundilta tai Jugoslavian sodasta, joka 1990-luvulla toi annihilaation ja alistamisen muodot koko lailla konkreettisesti kaikkien aikalaisten nähtäväksi, mutta Tie Tampereelle oli epäilemättä monen mielestä tiennäyttäjä sekä hyvässä että pahassa. Hyvin kirjoitettuna ja fiktion eri tehokeinoja hyödyntäneenä kirjana se oli uuden ilmaisutavan edelläkävijä. Mikä ehkä vielä tärkeämpää, se toi sisällissodan takaisin historiantutkimuksen relevantiksi tutkimuskohteeksi tilanteessa, jossa varsinkaan vanhemman tutkijapolven näkökulmasta mitään uutta ei ollut enää odotettavissa.

Fiktion tehokeinojen käyttö historiankirjoituksessa on ollut avartavaa niin tutkijoille kuin varmasti lukijoillekin. Se on vaikuttanut laajemminkin populaariin historiankirjoitukseen; en muista aikoihin kenenkään tosissaan sanoneen suomalaisia historiakirjoja kuiviksi tai tylsiksi. Verevyyttä on saatu niin 1600-luvun aatelisten kuin 1900-luvun teollisuudenharjoittajien elämäkertakuvauksiin. Historiantutkimus on mennyt lähemmäs menneisyyden ihmistä ja sitä tuskin kukaan pitää huonona asiana.

Voi tietysti kysyä, onko menetetty jotakin olennaista, ovatko historiankirjoituksen suuremmat merkitykset hukkuneet inhan väkivaltakuvauksen ja naturalistisen viettien seuraamisen alle. Ehkä, mutta ehkä oli jo aikakin niin tapahtua: tämä kehitys voidaan nähdä myös viimeisenä ilmeisenä irtiottona kansallisen kertomuksen tuottamisesta. Historiantutkijat eivät ole (enää) suuren kansallisen kuvan rakentajia, vaan kuvaavat yksilöiden kokemushistorian kautta ihmisten historiaa.

Mielestäni tämä erityisesti sisällissotahistorian kerronnassa viljelty muoto alkaa kuitenkin osoittaa väsymyksen merkkejä. Se näkyy jo viimeisimmissä aihepiirin teoksissakin, siitä huolimatta, että ne ovat tutkimuksellisesti huolella rakennettuja ja taidokkaasti kirjoitettuja.

Tuoreimpana tutkimustradition esimerkkinä on Teemu Keskisarjan Viipuri 1918. Se on lumoavan nopeatempoiseksi trimmattu lukuelämys, jonka asiasisältö rakentuu laajasta ja monitasoisesta arkistoaineistosta ja aikaisemman tutkimuksen hämmentävästä hallinnasta nopeilla yhteenvedoilla. Joku voisi pitää tätä sähkösanomatyyliä ylimalkaisena, mutta mielestäni tämä on työn suuri ansio ja osoittaa tekijänsä hallitsevan niin suuret linjat kuin petiitin kirjallisen ilmaisun. Tämä kirjoitustyyli palvelee sekä nopeaan ilmaisuun tottunutta nykylukijaa että antaa myös paljon taustat jo tarkemmin tuntevalle setä- tai tätilukijalle. Keskisarjan suorapuheinen ilmaisutapa tosin myös ärsyttää, varsinkin silloin kun käydään hyvän maun rajamailla; sitä hyvää makua toki on niin montaa lajia kuin on kirjoittajia. Näillä mennään, kun kuvataan, kuinka ”Eurooppa kouristeli viidettä vuotta verilöylyssä, jossa valtiot, kansat ja väestöryhmät huitoivat sikin sokin” tai kuinka ”erään upseerin aivot roiskahtivat Aleksanterinkadulle.” No, onhan se toki niinkin, että kun tyylin näkee, niin tekijän tuntee.

Keskisarja tuo aikaisemman tutkimuksen tiiviin synteesin lisäksi esille omaperäisiäkin tulkintoja, korostamalla kiintoisalla tavalla valkoisten johdon ongelmallisia henkilösuhteita. Tätä on toki käsitelty aikaisemminkin, mutta konfliktin eri tasoja ei ehkä ole aikaisemmin kuvattu näin tasapainoisesti. Punaisen johtoportaan kaoottista tempoilua avarretaan myös hyvin autenttisen tuntuisesti valkoisen tiedustelun kokoamilla salakuunteluraporteilla. Keskisarjan teoksessa Viipurin Karjalan rooli koko sodassa tuodaan esille korostetusti, aikaisemman kerronnan painopisteen usein valuessa länteen, Etelä-Pohjanmaan, Tampereen ja Helsingin tapahtumiin.

Kannaksen tilannetta valottaa myös Heikki Ylikankaan teos Rata Rautuun, joka pelkän yksittäisen taistelun kuvauksesta laajentaa pohdintaa moniin laajempiin kysymyksiin, kuten koko Karjalan rintaman merkitykseen sodassa. Vaikka Ylikangas osoittaakin olevansa entisessä terässään, mitä lähteiden syvälukemiseen ja laajempiin tulkintoihin tulee, teos tuntuu hivenen vaisulta, jos sitä vertaa vaikkapa juuri Keskisarjan teemoiltaan varsin lähelle tulevaan Viipuri 1918 -teokseen.

Mielenkiintoista on myös havaita, miten Ylikangas rakentaa tässä – kuten Tie Tampereelle – teoksessakin tarinan ytimen itse asiassa varsin perinteisesti taistelukuvauksen ympärille. Esimerkiksi sotatoimia seuranneet rankaisutoimet jäävät varsin vähälle kuvaukselle, vaikka ne aika olennaisesti Raudunkin valkaisuun liittyivät, ja olisivat siksi ehkä ansainneet tulla laajemmin esitetyiksi. Sen sijaan Keskisarja liittää väkivallan eskaloitumisen, taistelukuvaukset ja terrorin samaan jatkumoon. Hän kuvaa annihilaation sekä suurena kammottavana joukkonäytelmänä että tarkastelee sitä yksilöiden kuten Hjalmar Kaipiaisen ja Gunnar Mörnin kautta. Ehkä tässä näkyy sukupolvien ero; vanhemmalle tutkijapolvelle taistelu on taistelu ja terrori terroria, vaikka samassa sodassa ja samassa tilanteessa oltaisiinkin, nuorempi polvi näkee tappamisen samana, oli vastustaja aseistettuna juoksuhaudassa tai sitten ei. Yhtä kaikki sekä Ylikankaan että Keskisarjan teokset tunnistaa saman tutkimuksellisen tradition osiksi.

Kun tämä traditio on siis tullut kahdenkymmenen vuoden ikään, on hyvä pohtia, mihin sisällissodan tutkimus on menossa. Hyviä aiheita on helpompi ehdottaa kuin uutta tapaa kirjoittaa; ehkä edetään entistä enemmän kohti yksilöitä, johon suuntaan tutkimuskin sekä akateemisella että vapaalla sektorilla on ollut siirtymässä. Ehkä olisi hyvä tutkia niitäkin, jotka pyrkivät olemaan sodasta sivussa; ehkä tällainen tutkimus valottaisi sisällissotaa jollakin olennaisella tavalla. Sisällissodan naisista tarvittaisiin vieläkin tutkimusta; yrityksiä siihen suuntaan on toki ollut, mutta kattavia tuloksia vähemmän. Punaisesta terrorista kaipaisi myös päivitettyä tutkimusta. Jaakko Paavolaisen erinomainen tutkimus on pian puolen vuosisadan ikäinen, joten uuden tutkimuksen ja Paavolaisen tutkimusten jälkeen löytyneiden – ja osin vapautuneidenkin – lähteiden hyödyntäminen uudessa tutkimuksessa olisi paikallaan.

Vain yhtä pyydän; tehkää ne tutkimukset ammattitaidolla! Niin Keskisarjan kuin Ylikankaankin kaltainen taito ja tyyli löytyvät vain vankalla ammattitaidolla ja laajalla lukeneisuudella; hästäkkimaailmassa se tahtoo joskus unohtua oppineimmiltakin.

Historiallinen Aikakauskirja 3-2014
* HAik sisältö 3-2014

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Jukka Luoto, Vetohärkien historia nykytutkimuksen mukaan

25.09.14 11:43

Jukka Luoto
Vetohärkien historia nykytutkimuksen mukaan

Historiallinen Aikakauskirja 3-2014

Härkien käyttö vetoeläiminä hevosten sijaan tunnetaan kansatieteessä kaikkialla Euroopassa. Suomessa Kustaa Vilkuna on kiinnittänyt eniten huomiota tähän härkäkulttuuriin. Kyseessä on lounaissuomalainen ilmiö, joka löytää parhaat vastineensa Itä-Baltiasta.1 Arkeologia voi tuoda vetohärkien historiaan jotain uutta, sikäli kun uutta löydöstöä tulee päivänvaloon. Härkäkulttuurin iällä ja alkuperällä on myös oma mielenkiintonsa, kun pohditaan länsisuomalaisen peltoviljelyn alkuperää.

Professori Unto Salo on käsitellyt teemaa vasta ilmestyneessä kolmiosaisessa teoksessaan Kalevalaiset myytit ja uskomukset. Härkäkulttuurin alkuperää valottaviin tulkintoihin hän pääsee viittaamalla Christfrid Cananderin kansanrunosäkeisiin: ”Wennon härkä Uljamoinen, Lähti maita kyntämään, Saloja vakoamaan”2. Tämä on vienyt hänet pohdintoihin länsisuomalaisen ja itämerensuomalaisen härkäkulttuurin alkuperästä. Koko ilmiön hän johtaa ajanlaskun vaihteen tienoilta Ukrainan Zarubintsy-kulttuurista.

Vetohärillä on kuitenkin kaukaa kivikaudelta juontuva historiansa itäisessä Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Salonkin tunteman Puolan Kreznica Jarasta peräisin olevan keraamisen esityksen lisäksi se tunnetaan myös Bytynin kupariveistoksesta. Lisäksi vetohärkäkulttuuri on todennettavissa kolmannelle vuosituhannelle ajoittuvien Sveitsin ja Ala-Saksin ieslöytöjen sekä Puolan Bronocicesta löydetyn sarven perusteella. Jälkimmäisessä on merkkejä sarvi-ikeen käytöstä.3 Vetohärkäkulttuuri on levinnyt jo tuolloin Itämeren rannikoille, sillä Liettuan Sventoin asuinpaikalta on löydetty sarvi-ikeen malli ja puinen auran vannas. Löytökerrostuma sijoittuu kolmannen vuosituhannen loppupuolen palloamforakulttuuriin4. Olen arvellut Suomen kivikautisen maanviljelyn periytyvän tämän kulttuurin piiristä.5

Koko kysymys ikeistä on kuitenkin komplisoidumpi kuin Salo luulee, sillä iestettyjä eläimiä on käytetty ennen muuta vaunujen vetämiseen. Pronssikautisten kalliopiirrosten lisäksi tämä asia tunnetaan myös Puolan ja Saksan kuvaesityksistä jo neljänneltä vuosituhannelta.6 Itämeren piirin kannalta mielenkiintoisia ovat jo Kustaa Vilkunankin tuntemat metallikautiset Tanskan suolöydöt ja Ruotsin kalliopiirroskuvat. Jo kalliopiirrokset osoittavat, että ikeellä on valjastettu myös hevosia. Useat ikeet ovat siksi hentoisia, että niitä on todennäköisesti käytetty hevosvetoisissa vaunuissa.7

Salo sivuuttaa hänelle pääosin tuntemattomiksi jääneet havainnot ja ajoittaa härkäkulttuurin (itämeren)suomalaisen ies-sanan etymolo¬gian perusteella. Ies-sanan etymologiaa ovat tutkineet E. N. Setälä ja Kustaa Vilkuna, jotka viittaavat sanan eteläslaavilaiseen alkuperään ja korkeaan ikään8. Myös unkarissa iestä tarkoittava igo-sana on eteläslaavilainen laina (ei ukrainalainen).9 Unkarilaisten historian huomioon ottaen se ei voi olla vuotta 900 jKr. vanhempi.

Ukrainaankin härkäkulttuuri näyttää levinneen varsin myöhään. Sikäläiset ikeet liittyvät turkkilaisten kansojen iesmuotoihin.10 Ajatus härkäkulttuurin ukrainalaisesta alkuperästä on Salon oma tulkinta. Se perustuu yllättäen oletukseen Viron ja Suomen laajarenkaisten paimensauvaneulojen oletetusta ukrainalaisesta alkuperästä. Olen havainnut tämän esinemuodon periytyvän Sleesian (nyk. Silesia) pronssikaudelta11. Kun paimensauvaneuloilla ei ole mitään tekemistä härkäkulttuurin kanssa, Salon perustelu on vähintäänkin mielivaltainen.

Ies-sanan lainautumista suomeen ei voida tarkkaan selvittää hyvien äänteellisten vastineiden puuttuessa.12 Useat kielitieteilijät ovat tosin yrittäneet ratkaista sanan lainautumista. Valentin Kiparsky on hylännyt koko sanan slaavilaisuuden ja pitää sitä balttilaisena, johon Angela Plöger on varauksellisesti yhtynyt. Hän pitää ikeen slaavilaista alkuperää suuresti epäilyksenalaisena, muttei kuitenkaan tohdi täysin kieltää sanan slaavilaisuutta.13 Kiparskia ja Plögeriä pidemmälle tulkinnoissaan on mennyt Kari Liukkonen, joka pitää sanaa selvästi balttilaisena. Sitä ei käy kuitenkaan johtaminen nykyliet¬tuas¬ta, ja hän olettaa sen periytyneen muinaiskuurista. Filologisten todisteiden lisäksi hän vetoaa todistelussaan siihen, että likipitäen kaikki härkäkulttuuriin liittyvät sanat ovat suomessa balttilaista alkuperää.14

Nykyään ajatellaankin, etteivät balttilaiset lainasanamme olisikaan kivikautisia, vaan lainaa joltakin itämerensuomalaisen asutuksen sisään jääneeltä balttilaiselta ryhmältä tai ryhmiltä.15 Suomen härkäkulttuurisanaston kuurilainen alkuperä ei ole mahdottomuus kansatieteellisestikään, sillä Ants Viires tietää täällä käytetyn suomalaistyyppisiä sarvi-ikeitä.16

Jostain syystä Salo ei kiinnitä huomiota Gananderin säkeistön härillä kyntäjän Wento-nimeen. Se voidaan yhdistää Venäjä-Vendi sanoihin, jotka ovat suomessa vanhoja germaanisia lainoja.17 Venäjä-sana pohjautuu samaan kantaan kuin nimet Vendi, Venetsia, Vandaali. Sillä on tarkoitettu siis itäisen Keski-Euroopan (länsi)slaaveja. Venta, Vintava, Ventspils Kuurinmaalla on eräs tämän kansannimen periytymä paikannimistössä.18 Henrik Lättiläisen kronikka nykyisen Latvian alueelta tuntee niin henkilönimen Wenno kuin kansannimen venditkin.19 Olisiko tässä todellakin viite siitä, että Suomen härkäkulttuurilla olisi jokin (länsi)slaavilainen tai balttilainen alkuperä? Kansatieteilijät ovat yksimielisiä siitä, että liiviläiset ovat länsisuomalaisten ja virolaisten ohella harjoittaneet härillä ajoa.20

Aurakulttuurin ikä

Eurooppalainen härkäkulttuuri liittyy A. Sherrattin nimeämään toiseen neoliittiseen vallankumoukseen (4. vuosituhat eKr). Sen ilmenemismuotoja ovat muun muassa vaunut ja Ukrainan löytöjenkin perusteella tunnetut aurat. Auran käytöstä kielivät tämän lisäksi hautarakennel¬mien alta usein löydetyt ristikkäiset auranviillot.21 Ilmiöllä on laaja myöhempi pohjoismainen levintä. Tiettävästi vanhin ajoitettu auranjälkilöytö on Gotlannista (1110 eKr.).22

Salo on ottanut nämä auranjäljet mukaan kirjoittaessaan Suomen härkäkulttuurista. Hän tukeutuu tällä kohdin esityksessään Paula Purhoseen, joka tuntee täältä yhdeksän tapausta ja yhden Novgorodin valtapiiristä.23 Lisäksi on mainittava yksi havainto Ahvenanmaalta.24 Useimmat niistä ajoittuvat rautakauden loppupuolelle (600–1300 jKr.).

Salo mainitsee Suomesta vain kaksi perinteisen härkäkulttuurin alueelle sattuvaa esiintymää ja antaa huomiota vain yhdelle (Laitilan Vainiomäki 600–800 jKr.). Etenkin Salon väheksymä Maarian Kärsämäen ilmeisesti roomalaisaikainen (50–400 jKr.) havainto antaisi mahdollisuuden yhdistää nämä auranjäljet Skandinavian kehitykseen. Pitäähän Salo itse Kärsämäkeä skandinaavisten siirtolaisten kalmistona25.

Tämän mukaan näyttäisi siis siltä, että aurakulttuuri on todellakin saanut alkunsa Suomessa jo rautakauden alussa. Mahdollinen kivi-pronssikautinen auraviljely jää tulevien löytöjen ja havaintojen varaan. Edellä hahmoteltu Suomen vanhan härkäkulttuurin läheinen suhde Baltiaan ei ole roomalaisajastakaan puhuttaessa mahdoton. Mielestäni Maarian Kärsämäen kalmistoa ei nimittäin voida sulkea pois puhuttaessa Suomen vanhemman roomalaisajan asutuksen balttilaisista vaikutteista.26

Sitovia arkeologisia todisteita Suomen härkäkulttuurin alkuperästä ja iästä ei siis ole. Härkäkulttuuri on juurtunut itäiseen Keski-Eurooppaan ja jopa Baltiaan jo kivikaudella. Uudet kielitieteen tulkinnat vahvistavat perinteistä käsitystä siitä, että se liittyy balttilaiseen härkäkulttuuriin. Mitään syytä ei ole etsiä tämän talouden alkuperää roomalaisaikaisesta Ukrainan Zarubintsy-kulttuurista.

Härkäkulttuurin historiallisia lähteitä

Kustaa Vilkunan ja Armas Luukon tutkimuksia historiallisesta härkäkulttuurista voidaan pitää kaiken kattavina. Asian vastainen käsittely edellyttäisi varmaankin alueellisen jakautuman tarkentamista ja oma kysymyksensä on muiden kuin talonpoikien tiloilla harjoitettu härkäkulttuuri.

Armas Luukon mukaan vetohärkäalue käsitti 1600-luvun alkupuolella Lounais-Suomen ydinalueen lisäksi Keski-Pohjanmaan. Täällä härät on kuitenkin valjastettu hevosten tapaan, mikä kertoo ilmiön sekundäärisyydestä.27

Viipurin ja Lappeen Karjalassa härkien käyttö ei näytä olleen yleistä, sillä 1620-luvun koko maakuntaa tai kihlakuntaa koskevat tilastot tuntevat vain muutaman härän.28 Härkiä näytään käytetyn vetoeläiminä ainakin Luumäellä, jossa 25 häränomistajasta vain kolmella oli lisäksi hevonen.29 Ilmiö näyttää olleen laajempikin, sillä härkiä on kirjattu Viipurin Ykspään latokartanosta vuosilta 1549, 1553, 1571 ja 1601. Silmiin pistäviä ovat vuosien 1571 ja 1601 tilastot, sillä niihin ei sisälly lainkaan hevosia eli peltotyöt tehtiin ilmeisesti juuri härkäparein.30 Nautoja on käytetty vielä myöhään vetoeläiminä Viipurin maalaiskunnassa Kirjolassa ja Suur-Merijoella.31

Härkäkulttuuri näyttää juurtuneen lounaissuomalaisen alueen ulkopuolisiin kartanoihin muutenkin jo varhain, sillä vuonna 1572 Espoon, Porvoon ja Viikin kuninkaankartanoissa oli 36, 18 ja 27 härkää. Vuoden 1553 tilasto on tässä suhteessa ratkaiseva, sillä tuon vuoden härkäkannaksi ilmoitetaan kahdeksan paria. Kyseessä olivat siis ainakin tässä tapauksessa kiistatta vetoeläimet.32

Hämeen Härkätie

Ongelmaan häristä veto- tai teuraseläiminä liittyy Hämeen Härkätien nimi. Nimen olisivat antaneet ne hevosta vetoeläimenään käyttäneet itäsuomalaiset, jotka olisivat hämmästyen nähneet iestettyjä härkäpareja kulkiessaan tällä tiellä.33 Kyseessä ei ole kuitenkaan ainoa pohjoismainen härkätie. Sellainen johti Jyllannista Danevirken läpi Keski-Eurooppaan.34 Myös Ruotsissa on ollut härkäteitä. Varhaisin tieto on vuodelta 1587.35 Sen sijaan Hämeen Härkätien nimestä ei ole keskiaikaisia tietoja, joskin itse tielinja voi olla jopa rautakautinen.36

Skandinavian härkätiet liittyivät laajamittaiseen teurashärkien kauppaan, jota Janken Myrdal ja Johan Söderberg ovat selvittäneet.37 On oletettu, että vain härkien vuodat olisivat olleet kauppatavarana.38 Aulis Oja on kuitenkin viitannut siihen, että Turusta johtavia teitä olisi käytetty ennen muuta viinan ja karjan kuljetukseen.39 Toisaalla hän on tehnyt venäläisten laatimien tulliluetteloiden perusteella selkoa Lounais-Hämeestä Turkuun isovihan aikana tuoduista kauppatavaroista. Härkiä ei luettelossa mainita lainkaan. Tuonti tapahtui Hämeentullin ohella Karjatulliksi kutsutun Uudenmaan tullin kautta.40

Viitteitä laajasta härkien kuljetuksesta löydetään kuitenkin isovihan aikaisen Ahvenanmaan Lövön rauhankongressin asiakirjoista. Kongressin huoltoa varten Paimion Meltolan kartanon kautta kuljetettiin Ahvenanmaalle jopa 50 härkää kerralla, ja neuvottelujen päätyttyä täältä toimitettiin itselleen Venäjän tsaarille 10 härkää.41 Harjoittivatko neuvottelijat omaan laskuunsa elintarvikekauppaa esimerkiksi armeijansa huollon kanssa?

Periaatteessa tilanne oli tietenkin se, että karjankasvatus keskittyi perifeerisille alueille, josta kuljetus oli käytännöllisintä toteuttaa juuri ajamalla eläimiä elävinä kulutuskeskuksiin ja markkinoille. Armas Luukon selvitys Suomen karjavarallisuudesta 1620-luvulla ei kuitenkaan anna syytä uskoa, että Sisä-Suomessa olisi ollut jokin karjankasvatuksellinen reservi, josta karjaa olisi kuljetettu Härkätietä pitkin lounaisimpaan Suomeen.42

Aulikki Ylönen on kuitenkin pyrkinyt osoittamaan, että 28 Jääsken kihlakunnan taloa olivat Suomen varakkaimmat, mitä tulee karjavarallisuuteen.43 Etenkin aatelin haltuun joutuneet suurtilat ovat harjoittaneet laajaa karjankasvatusta: Elimäki-Anjala-Hämeenkylä 100 nautaa, Villikkala 90 nautaa, Ahvenkoski 200 nauta, Kulla 120 nautaa, Kyminkartano 110 nautaa, Patajärvi 100 nauta, Taasia 60 nautaa, Vehkalahti-Hämeenkylä 120 nautaa, Kårnäs 85 nautaa, Kavantsaari 130 nautaa, Siitola 100 nautaa.44 Vastaava ilmiö on havaittu Hämeestä ja Uudeltamaalta, jossa tilojen autioituminen ja karjamäärien kasvu kulkivat käsi kädessä.45

Suomen vetohärkäkulttuurin alkuperä ja ajoitus liittyy laajaan kysymykseen maan maanviljelyskulttuurin alkuperästä. Erityisesti tässä ta¬pauk¬sessa on tajuttava arkeologisen tutkimuksen rajallisuus. Uudet löydöt voivat yllättäenkin valaista härkäkulttuurin ikää ja alkuperää, mutta on vaikea ajatella sellaista kenttätutkimusta, jonka avulla voitaisiin kerätä asiaa valaisevaa lähdeaineistoa. Historiallisen (veto)härkäkulttuurin tutkimusta voidaan tietenkin syventää ja laajentaa etenkin kartanojen harjoittaman karjanhoidon osalta.


Viitteet:

1. Kustaa Vilkuna, Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta ja kulkuneuvoista. Varsinais-Suomen historia III:2, WSOY 1935, 126–151; Armas Luukko, Suomen karjavarallisuus 1620-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 56:2 (1958), 105–109.

2. Unto Salo, Kalevalaiset myytit ja uskomukset II. Olevaisuus ja sen valtius. Oy Amanita Ltd 2012, 13.

3. Andrew Sherratt, Economy and society in prehistoric Europe. Edinburgh University Press 1997, 164, 202.

4. Rimuntine Rimantiene, Investigations at the Sventoji Find Site 4 1986–1995. Teoksessa Vytautas Kazakevivcius, Asle Bruen Olsen & David Neil Simpson (toim.) Archaeologia Baltica 3. The Archaeology of Lithuania and Western Norway. Status and Perspectives. Lithuanian institute of history 1998, 221.

5. Jukka Luoto, Kivikautisesta maanviljelyksestä. Suomen Museo 118 (2011), 106–116.

6. Sherratt 1997, 162–164, 168, 201–202.

7. Kustaa Vilkuna, Vervendung von Zugochsen in Finnland. Studia Fennica II:2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1936, 86–87; Anne Pedersen, Kummet. Reallexikon der Germanischen Altertumskunde. Bd. 17. 2001, 478–482.

8. Vilkuna 1936, 87–88

9. Vilkuna 1936, 88

10. Dimitrij Zelenin, Russische (Ostslavische) Volkskunde. Walter de Gruyter 1927, 130–134.

11. Jukka Luoto, Paimensauvaneulojen varhaishistoria. Suomen Museo 100 (1993), 166.

12. Kaisa Häkkinen, Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY 2004, 246.

13. Igor Vahros, Saksalainen tutkimus suomen kielen venäläisistä lainasanoista. Sananjalka 16 (1974), 162.

14. Kari Liukkonen, Baltisches im Finnischen. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 235. Suomalais-ugrilainen seura 1999, 57–59.

15. Petri Kallio, Suomen kielen kivikautisista lainakerrostumista. Virittäjä 99:3 (1995).

16. Ants Viires, Itämerensuomalaisten hevosvaljaiden historiasta. Kalevalaseuran vuosikirja 50 (1970), 47.

17. Häkkinen 2004, 1472.

18. Suomen kielen etymologinen sanakirja VI. Suomalais-ugrilainen seura 1978, 1698–1699, 1702.

19. Heinrich von Lettland, Heinrich’s von Lettland Livländische Chronik. Nach Handschriften mit vielfacher Berichtigung des üblichen Textes aus dem Lateinischen übersetzt und erläurtet von Eduard Pabst. J. H. Gressel 1867, XI:4, XII:6, XIII:2, XXII:4–5, XXIX:3.

20. Vilkuna 1935, 126–151.

21. Sherratt 1997, 18, 166–167.

22. Mårten Stenberger, Det forntida Sverige. Almqvist & Wiksell 1964, 569; Mårten Stenberger, Sten Brons Järn. Aldus/Bonniers 1971, 264–265; Dan Carlsson, Kulturlandskapets utveckling på Gotland. Press Förlag 1979, 60–89.

23. Paula Purhonen, Mortuary practices, religion and society. Teoksessa Paula Purhonen (toim.) Vainionmäki. A Merovingian period cemetery in Laitila. Museovirasto 1996, 124; Vasili Ja. Konetski, O ”Kamennih krugah” jugo-zapadnogo Priilmenija. Teoksessa Novoje v arheologii severo-zapada SSSR. Akademija NAUK SSSR 1985, 37–44.

24. Stig Dreijer, Meddelanden från Museibyrån. Åländsk odling 35 (1974), 121.

25. Unto Salo, Die Frührömische Zeit in Finnland. SMYA 67. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1968, 231–234.

26. Jukka Luoto, Esihistorian aika. Sauvon historia I. Sauvon kunta ja seurakunta 1990, 51–54.

27. Luukko 1958, 105–109.

28. Luukko 1958, 100; Aulikki Ylönen, Jääsken kihlakunnan historia I. Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta 1957, 610–611.

29. Kansallisarkisto, VA 6061b: 15v-24o. Ks. myös Kalevi Kumpulainen, Historiallinen Luumäki. Luumäen historia. Luumäen kunta 1992, 95.

30. Toivo J. Paloposki, Viipurin historia I. Viipurin maalaiskuntalaisten pitäjäseura 1967, 242.

31. Otto-Iivari Meurman. Viipurin pitäjän historia III. Viipurin maalaiskuntalaisten pitäjäseura 1985, 185; Erkki Kuujo, Elinkeinot. Maatalous. Teoksessa Erkki Kuujo & Matti Lakio (toim.) Viipurin pitäjän historia II. Viipurin pitäjäseura 1982, 77.

32. Gunvor Kerkkonen, Helsingfors kungsgård 1550–1572. Historiallinen arkisto 45. Suomen historiallinen seura 1939, 89–97.

33. Aulis Oja, Oxvägen. Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid XIII. Akademiska Boghandeln 1968.

34. Poul Enemark, Hærvejen. Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid VII. A-B Örnförlaget 1962, 260–262.

35. Svenska Akademiens Ordbok. Norstedt 1951, O1730.

36. Vrt. Jaakko Masonen Hämeen Härkätie. Valtion painatuskeskus/Tie- ja vesirakennushallitus 1989.

37. Janken Myrdal & Johan Söderberg, Kontinuitetens dynamik. Agrar ekonomi i 1500-talets Sverige. Almqvist & Wiksell 1991, 435–483.

38. Mauno Jokipii, Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat I. Historiallisia tutkimuksia 48:1. Suomen historiallinen seura 1956, 290.

39. Aulis Oja, Maarian pitäjän historia I. Maarian seurakunta ja kunta 1944, 195, viite 7.

40. Oja 1956, 5–21.

41. Karl Olof Lindeqvist, Isonvihan aika Suomessa. WSOY 1919, 534–537; Karl Olof Lindeqvist, Ahvenanmaan kongressin Suomelle tuottamista rasituksista. Historiallinen arkisto XIV. Suomen historiallinen seura 1896, 711–713.

42. Luukko 1958.

43. Ylönen 1957, 605–612.

44. Jokipii 1956, 290–291; Ylönen 1957, 759.

45. Anneli Mäkelä, Hattulan kihlakunnan ja Porvoon läänin autioituminen myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Historiallisia tutkimuksia 109. Suomen historiallinen seura 1979, 183–185, 213.

***********

Historiallinen Aikakauskirja 3-2014

* HAik sisältö 3-2014

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Jorma Kalela, Hayden White ja historian hyöty (HAik 3-2015)

23.09.15 16:06

Jorma Kalela: Hayden White ja historian hyöty

Jorma Kalela on Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori. Sähköposti: jorkal@utu.fi.

“Kenen hyödyksi kaksi historiaa?” oli sen artikkelin otsikko, jolla osallistuin vuonna 1971 Heikki Ylikankaan ja Antero Heikkisen Historiallisessa Aikakauskirjassa herättämään keskusteluun historiantutkimuksen yhteiskunnallisesta tehtävästä. Yhdyin heidän käsitykseensä alan metodologian kehittämisen välttämättömyydestä, mutta korostin, että menetelmät ovat vain apuvälineitä tutkimustulosten merkittävyyden osoittamisessa. Tärkeintä on selvittää, ”keille yhteiskunnassa tutkimuksen tuloksista tulisi olla hyötyä”.1


Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun luin Matti Peltosen kirjoituksen tämän aikakauskirjan viimeisimmässä numerossa, jossa hän esitteli yhdysvaltalaisen Hayden Whiten uutta esseekokoelmaa, The Practical Past (2014). Peltonen korostaa Whitelle ominaista historian pragmaattista arvottamista.
”Sellainen historia, jolla on jollekin taholle käyttöä, on hyödyllistä. Muutahan historiantutkimuksesta sisällön kannalta ei voida hänen mielestään sanoa.”
Peltosella on tieteenalansa tutkimuksellisuuden osalta samankaltaisia painotuksia kuin Ylikankaalla ja Heikkisellä neljä vuosikymmentä sitten. Hänen artikkelillaan on tavallaan kaksi punaista lankaa, joista ensimmäinen on ajatus siitä, että White ei juuri anna arvoa totuudellisuuden vaatimukselle.

Toiseksi Peltonen korostaa, ettei White ole
”koko uransa aikana pystynyt kommentoimaan asiallisesti sellaista historiantutkimusta, joka aikoinaan nousi historismin perusoletuksia vastaan”.
Muistan hyvin ne kollegojeni reaktiot, joita Whiten vuonna 1973 ilmestynyt Metahistory­teos herätti. Siinähän korostuvat historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden yhteiset ominaisuudet. Koin itsekin hänen ajatuksensa omaa ammattikuntaani loukkaaviksi: ”me olemme tutkijoita emmekä mitään tarinankertojia”. Vasta vähitellen opin lukemaan Whitea tuon ajan filosofisen keskustelun yhteydessä, jota jäsensi narratiivi ajattelun yleisenä muotona, kognitiivisena universaliana.2

Whiten Metahistory ja vielä korostuneemmin hollantilaisen F. R. Ankersmitin Narrative Logic (1983) asettuivat sen analyyttisen filosofian suuntauksen vastavaikutukseksi, joka oli hallinnut historiaa käsitellyttä keskustelua toisen maailmansodan jälkeen. He nostivat etualalle historiaa koskevat esitykset kokonaisuuksina yksittäisten väitelauseiden ja selitysmallien sijasta. Whiten ja Ankersmitin tuottamaa käännettä esitteli Jouni-Matti Kuukkanen tämän aikakauskirjan samassa numerossa, jossa Matti Peltosen kirjoitus ilmestyi.

Filosofinen (tai kirjallisuuskritiikin) konteksti ei tee oikeutta Whitelle, sillä hän ei ole filosofi eikä myöskään kirjallisuudentutkija. Omassa tulkinnassani hän on pikemminkin historiantutkija, joskin erityislaatuinen. Metahistoryn ydin on kirjan esipuheen mukaan historiaa koskevan esityksen ”metahistoriallisessa” aineksessa, sen ”syvässä rakenteellisessa … sisällössä, joka toimii edeltä käsin (precitically) hyväksyttynä paradigmana siitä, mitä erityisen ’historiallisen’ selityksen tulisi olla”.3

White on konstruktivisti. Historialla ”itsellään” ei ole merkityksiä eikä menneisyydellä ”itsellään” ole muotoa tai se on muotojen kaaosta. Tämä kiellettiin 1800-luvulla, kun historiankirjoituksesta tehtiin tieteenala. Historiantutkijat absolutisoivat omat tulkintansa ja torjuivat historian rakentamisen ihmisten omien kokemusten ja tavoitteiden jäsentämisen tarkoituksessa. Juuri tämän vallankäytön tunnistamiseksi on tärkeää purkaa historiaa koskevien esitysten vaikkapa kulttuurisesti ehdollistuneita juonirakenteita tai retorisia muotoja.4

Whiten tutkimustyön kohteena on historian rakentaminen merkitysten kehittämisen prosesseina, kuten Kalle Pihlainen on kirjoituksissaan korostanut. Keskeinen ajatus on, ettei totuus ole jotain mikä voidaan löytää. Tästä seuraa, ettei totuus myöskään ole sen esittäjästä riippumaton. Whiten eniten huomiota herättänyt lausuma onkin, että historian esitysten sisältö on yhtä suuressa määrin keksittyä kuin löydettyä.5

Peltosen arvioiman esseekokoelman nimi The Practical Past viittaa sellaiseen ”metahistorialliseen” ajattelun maailmaan, joka rinnastuu historiantutkijoille ominaiseen traditioon. Käsite tarkoittaa ”menneisyyttä” sellaisena saksalaisen filosofi Reinhard Koselleckin esittelemänä ”kokemuksen tilana (space of experience)”, jota muut ihmiset kuin historiantutkijat sekä toisten tieteenalojen edustajat käyttävät ”kaikenlaisten arkielämän arviointien ja päätösten perustana”.

Whiten nykyinen kiinnostuksen kohde on siis itse asiassa sama kuin neljä vuosikymmentä sitten, kuten totesin viime vuonna Ennen ja Nyt -aikakauskirjassa. Myös kritiikin kohde on ennallaan: akateeminen historiantutkimus.6 Tänään White korostaa, etteivät historiaammattilaiset osaa lähestyä muille ihmisille tärkeätä ”käytännön menneisyyttä” (practical past) sen omilla ehdoilla. Heidän tutkimustapansa tavoittaa vain harvoin ne ”muistot, illuusiot, kiertävän tiedon palaset, asenteet ja arvot”, joista tuo menneisyys koostuu.

Kun tutkimuksen kohteena on ”käytännön menneisyys”, joudutaan Whiten mukaan harhaan, jos edetään historiantutkijoille ominaiseen tapaan tosiasioista tulkintaan. Kyse ei ole niinkään tosiasioiden selvittämisestä, vaan paremminkin siitä ”mikä hyväksytään tosiasiaksi, ja vielä enemmän, minkä sallitaan olevan ’historiallista’ pelkän ’luonnollisen’ … sijasta”.

Historiantutkimuksen kehittämisen näkökulmasta White on enemmän kriitikko kuin positiivisten vaihtoehtojen esittäjä. Vaikka vastauksia ei aina saadakaan, hänen argumentaationsa osoittavat olennaisia, liian vähälle huomiolle jätettyjä kysymyksiä. Mielestäni paras esimerkki ovat historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden yhtymäkohdat. Historiantutkijan lopullinen esitys on tavallaan tutkimusraportin vastakohta, koska sen kompositio on tutkimustulos ja sen muutkin kirjalliset ominaisuudet perustuvat tutkijan retorisiin valintoihin – olivat ne tietoisia tai ei.7

Historiantutkijat eivät myöskään ole kiinnittäneet sanottavaa huomiota oman tieteenalansa ulkopuolisten ihmisten tapoihin käyttää menneisyyttä, mikä on Whiten uuden kirjan keskeisin teema. Kysyä voi, hyväksyvätkö he edelleen sen ajattelutavan, joka minulle opetettiin yliopistossa 1960-luvulla: vakavasti ei tarvitse ottaa muita menneisyyden esityksiä kuin (myös muotonsa puolesta) tietoteoreettisen arvioinnin kestävät historiat.

Tänään torjuu suuri, ehkäpä suurinkin osa historia-ammattilaisista tuon aikansa jo eläneen asenteen, mutta ovatko he myös tehneet kantaansa vastaavat johtopäätökset? Ajattelevatko he, että tutkija voi huoletta ohittaa vaikkapa tietotekniikan kehityksen räjähdysmäisesti lisäämät, omakustanteina ilmestyneet painetut valokuvakirjat tai videot perheen viimeisestä lomamatkasta? Tämä on Whiten esittämä haaste: miten meidän tulisi suhtautua muiden kuin historia-ammattilaisten tuottamiin menneisyyden esityksiin yleensä ja aivan erityisesti niihin, jotka on tietoisesti rakennettu historioiksi?8

Hayden Whiten The Practical Past avaa samansuuntaisen näköalan nykymaailmaan kuin tässä aikakauskirjassa viime vuonna esittelemäni ”yhteisten historioiden” käsite. Neljä vuosikymmentä sitten esitin tutkimuspolitiikan lähtökohdaksi yhdysvaltalaista sosiologia C. Wright Mills’iä lainaten ”hyväntuulisen robotin” tulevaisuuden välttämisen, sillä ihmisestä uhkasi tulla ”sekä lännessä että idässä suurten rationaalisesti toimivien byrokratioiden nappula”. Tänään ajankohtaisin on haaste demokratian pelastaminen.9

1. Jorma Kalela, Kenen hyödyksi kaksi historiaa? Histo­riallinen Aikakauskirja 2 (1971), 168.
2. Jorma Kalela, Historiantutkimus ja narratiivisuus. Ajatus 47. Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja. Suomen filosofinen yhdistys 1990. Julkaistu myös kirjassani Aika, historia ja yleisö. Kirjoituksia historiantutkimuksen lähtökohdista. Poliittisen historian julkaisuja C:44. Turun yliopisto 1993.
3. Hayden White, Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. The Johns Hopkins University Press 1973, ix.
4. Tämän tiivistelmän perustana ovat filosofi Kalle Pihlaisen tulossa olevan, Hayden Whitea käsittelevän kirjan jo julkaistut artikkelit. Niistä tärkein on Kalle Pihlainen, Narrative Truth. Metatheoria. Revista de filosofía e historia de la ciencia 4:1 (2014), 37–53, http://www.metatheoria.com.ar/index.php ... e/view/109 (1.8.2015). Ks. myös Kalela 1993, 76–82.
5. Pihlainen 2014, 2. Whiten mukaan ”historical narratives … are … verbal fictions, the contents of which are as much invented as found and the forms of which have more in common with their counterparts in literature than they have with those in the sciences”. Hayden White, Tropic of Discourse. Essays in Cultural Criticism. The Johns Hopkins University Press 1978, 82.
6. Jorma Kalela, Current Trajectories of History. Ennen ja Nyt 3 (2014).
7. Näiden seikkojen merkitystä olen korostanut teokseni Making History. The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan 2012, luvussa ”Cultural critics”, 132–145.
8. Yhtä vastausta luonnostelen kirjoituksessani History Making. The Historian as Consultant. Public History Review 20 (2013), 24–41.
9. ”Yhteisistä historioista”ks. artikkelini Historia ja demokratia. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2014), erityisesti 228–229. Mills’in ajatuksen sovelluksesta ks. Kalela 1971, 168.

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Vesa Vares, Kirjan puolustus (HAik 4-2015)

07.12.15 19:21

Vesa Vares: Kirjan puolustus

Viime päivinä olen taas joutunut sukeltamaan nykyiseen CV-kulttuuriin, kun on pitänyt osoittaa oppiaineen akateemista merkittävyyttä. Samalla törmäsin taas siihen nykyajan käsitykseen, jossa historiankirjoituksen perinteistä formaattia, kirjaa, ei noteerata juuri miksikään. Sama suuntaus näkyy entistä enemmän virantäytöissä. Jos monografia mainitaan, sellaisen toimittamista pidetään usein yhtä suurena ansiona kuin kirjoittamista.

Miksi monografia ei ole enää mitään? Perimmäinen syy on ulkopuolelta tuleva harhaluulo, jonka mukaan kaikkia tieteenaloja voisi arvioida samanlaisilla mittareilla ja kaikkien tieteiden käytäntöihin käyttää samoja muotteja. Historiankin arvioimiseen on kopioitu luonnontieteistä malli, jossa kaiken mittana ovat kansainvälisellä Jufo-luokituksella luokitellut artikkelit. Tuntuu olevan aivan sama, mistä teemasta kyseinen tuotos on, millainen sen sisältö on, tai sopiiko koko luokitus tieteenalaan. Luokitus on pääasia, jotta byrokraatti nukkuu hyvin saadessaan lomakkeensa täyteen numeroita.

Oletus kaikille tieteenaloille yhteisistä mittareista on valitettavasti samaa luokkaa, jos kuvittelisi, että lämpömittarilla voi mitata lämmön lisäksi pituuksia, EKG:n, rautapitoisuuden ja kaikkea mahdollista muutakin.

On surullista, kuinka kritiikittä tähän käytäntöön on menty, kuinka orjallisesti sitä sovelletaan ja kuinka mekaanisesti sitä käytetään päätöksentekoon. Jokainen tieteenharjoittaja ilman muuta tietää, että kyseinen uni on houreuni.

Tieteenalat ovat erilaisia, eikä niitä voi tunkea samaan muottiin. En ota kantaa siihen, mikä formaatti sopii luonnontieteiden, lääketieteiden tai edes muiden ihmistieteiden julkaisukulttuureihin. Mutta siltä alalta, josta jotain tietää perehdyttyään siihen koko aikuisikänsä, voi perustellusti todeta aika paljonkin.

Nimittäin sen, että historiantutkimuksen alalla Jufo on arviointien mittarina ufo. Historiantutkimuksen todellisen asiantuntemuksen ja perehtyneisyyden oikea formaatti on monografia. Jos aikoo saada aikaan mitään merkittävää historian ilmiön valaisua, monografiamuoto on valonheitin, artikkeli korkeintaan taskulamppu.

Tämän kieltämättä tarkoituksellisen provokatiivisen aloituksen jälkeen myönnän toki, että asiasta voi olla monta mielipidettä. Kyseessä voi olla sukupolvien näkemysten ero. Artikkeliväitöskirjojen määrä on historia-alallakin kasvanut.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että olisi kyetty perustelemaan, miksi artikkeli olisi pätevämpi vaihtoehto. Trendi johtuu ennen kaikkea siitä, että se on tekijän kannalta tienä paljon helpompi, kun ajatellaan omaa hyötyä. Tuloksia kiirehtivän hallinnon kannalta se on parempi, koska sen uskotaan nopeuttavan tutkimusten valmistumista.

Väitöskirjan tekijälle etu on siinä, että julkaistessaan artikkeleita, jotka sisällytetään väitöskirjaan, hän saa samalla kertaa julkaisuluetteloon useita Jufo-kelpoisia yksiköitä. Pienemmissä kokonaisuuksissa eteneminen lienee myös henkisesti helpompaa, koska lähimmän rastin näkyessä lopullinen maali ei koskaan näytä olevan voittamattoman kaukana.

En vähättele artikkeliväitöskirjojen työmäärää tai lukemieni artikkeliväitöskirjojen laatua. On varmasti stressaavaa koettaa saada aikaan useita laadukkaita artikkeleita, jotka kelpaisivat kriteerit täyttäviin tieteellisiin aikakauskirjoihin. Nykyaikana, kovan kilpailun vallitessa, kaivataan mahdollisimman nopeasti itselle näkyvyyttä, ja yksittäisten artikkelien tie avaa sen nopeammin kuin yhden monografian puurtaminen.

Mikään ei silti estä julkaisemasta artikkeleita monografiankaan tekemisen aikana. Sen aikana syntyy takuuvarmasti lastuja, jotka eivät selviä sellaisinaan lopulliseen käsikirjoitukseen, mutta joista voi tulla korkeatasoisia artikkeleita. Niistä tulee mahdollisesti jopa parempia kuin sellaisista, jotka on tarkoitettu artikkeliväitöskirjaan, koska niissä on jo myötäsyntyisesti mukana käsitys suuremmasta kokonaisuudesta.

Artikkelimuoto ei voi koskaan älyllisesti horjuttaa monografiamuotoa, jos lähdetään siitä, että historiantutkimuksessa on perimmältään kyse laajan, loogisen, syy- ja seuraussuhteet, kontekstit, selitykset, analyysit ja vivahteet sisältävän johdonmukaisen kokonaisuuden luomisesta. Artikkeli voi tiivistää ja havainnollistaa, mutta vain laaja tutkimus voi osoittaa ja todistaa.

Artikkeliväitöskirjoissakin on toki alussa eräänlainen sitova osio. Siinä on tarkoituksena punoa artikkelit yhteen ja tehdä se supertulkinta, joka on tekijän varsinainen sanoma.

Tässä onnistutaan joskus paremmin, joskus huonommin. Näitä osioita lukiessa tulee kuitenkin aina tunne, että kirjoittaja on itsekin vaistonnut olevansa keinotekoisen eikä jännän äärellä. Hän ei ole kyennyt tarjoamaan parastaan, kun on joutunut rakentamaan jälkeenpäin siltaa toisiinsa yleisellä tasolla liittyvien pienemmän mittakaavan tutkimusten välille – jotka hän on ehkä kaiken lisäksi joutunut tekemään monen eri julkaisufoorumin hyvin erilaisten kriteerien mukaan.

Vastaväitteet vaistoten myönnän heti, että ei monografiakaan ole itsessään mikään taikakeino. Siinä on kaikki mahdollisuudet tehdä asiat huonommin kuin hyvässä artikkeliväitöskirjassa.

Jos irtaudutaan väitöskirjatematiikasta tavalliseen julkaisemiseen, niin siinä artikkelien etuna on tietenkin parempi ja nopeampi saavutettavuus. Nykyajan suosimissa – tai rehellisemmin ilmaistuna pakottamissa – oloissa, joissa kaiken perustaksi oletetaan monen tutkijan muodostama projekti, artikkelimuoto tulee usein luonnostaan lähtökohdaksi. Jos ei ehdi syventyä tarkemmin, asioihin pääsee nopeimmin kiinni artikkelien kautta.

Mutta hyvän tieteen kriteeri on juuri se, että asioihin on ehdittävä mennä syvälle. Silloin monografia ei voita vain 6–0, vaan 60–0. Artikkeli sopii parhaiten rajattuihin teemoihin, ja se toimii tieteenaloilla, joiden aineistot voi pelkistää laboratorioon. Historiantutkimus ei ole sellainen tieteenala. Siinä artikkeli on ensi sijassa tekijän käyntikortti omista ansioista ja näyte suuremmasta kokonaisuudesta.

Monografian laatiminen testaa aivan toisella tavalla tekijänsä kykyä luoda kokonaisnäkemys, joka nivoo yhteen lukemattomia yksittäisiä inhimillisen toiminnan kysymyksiä, niiden konteksteja ja syy–seuraus-suhteita. Historiankirjoitus on maraton ja vaatii sen mukaiset ominaisuudet. Ei parasta maratoonaria löydetä ottamalla tukku juoksijan parhaita 5 000 metrin juoksuaikoja ja laskemalla ne yhteen. Siten löydetään vain parhaat 5 000 metrin juoksijat.

Voimme päättää tietenkin, että lopetetaan tieteen alalta maratonjuoksu kokonaan ja otetaan tilalle formaatti, joka käy lyhytjänteisyyteen. Tämähän sopisi yhteiskunnan muihin yksinkertaistamisen – tai, sanokaamme suoraan, tyhmistämisen – trendeihin.

Mutta olen sen verran idealisti, että uskon yhä typerimmiksi käyvien tosi-tv-ohjelmien jälkeen joskus heräävän kaipauksen kulttuuriin ja myös siihen, että tieteessä aletaan taas joskus kaivata maratoonareita. Ainakin silloin, kun joudutaan tekemisiin niin vaikeiden prosessien kanssa, etteivät ne pelkisty lomakkeisiin.

Loistavia artikkeleita on toki olemassa. Mutta ne syntyvät varmimmin tekijöiltä, jotka ovat jo kirjoittaneet teemasta monografian. Heillä on näkemys kokonaisuudesta.

Erityisen luonnotonta on, että jopa sellaisten tutkimusten arvoa, joiden pääfokus ja teemat koskevat Suomen historiaa, halutaan mitata Jufo-luokituksilla.

Kuitenkin sellaisten teemojen osalta, joista on etukäteen selvää, että ne perustuvat suomalaiseen teemaan ja että niiden asiantuntevin tieteellinen kontrolli tulee Suomesta, on luonnotonta käyttää kriteerinä kansainvälisen julkaisemisen näkökulmaa.

En suosittele mitään impivaaralaisuutta enkä koe ulkomaafobiaa, päinvastoin. Olen kerännyt lähteitä seitsemän eri ulkomaan arkistoissa ja ollut useissa ulkomaisissa yliopistoissa opettajavaihdossa, ja tämänhetkisten projektieni lähteiden valtaosa on ulkomaisia eivätkä ne edes liity Suomeen. Suurin osa viime aikojen luentokursseistani on käsitellyt kansainvälisiä teemoja, ja kansainvälisiä konferensseja ja julkaisuja muilla kielillä kuin suomeksi on kumpiakin kertynyt useita kymmeniä. Lähden myös – itsestäänselvyytenä – liikkeelle siitä, että Suomen historiaa koskevissa teemoissa on tunnettava kansainvälinen tutkimus vastaavista ilmiöstä ja osattava tehdä vertailuja kansainvälisiin ilmiöihin.

Mutta jokaisen ollessa varmasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain historiaa koskevassa teemassa paras ohjaus, kontrolli ja kritiikki löytyvät yhdysvaltalaisesta tiedeyhteisöstä, tai vaikkapa Ranskan historian osalta ranskalaisesta ja Itävallan osalta itävaltalaisesta, ja niin edelleen, niin minkä logiikan mukaan paras ohjaus, kontrolli ja kritiikki löytyisivät suomalaisten teemojen osalta muualta kuin Suomesta? Minkä logiikan mukaan paras laatua testaava seula löytyisi juuri Suomen tapauksessa jostain kansainvälisestä aikakauskirjasta, jossa Suomea koskeva asiantuntemus on vähäisempi?

Tiedän, että kansainväliset aikakauskirjat käyttävät myös suomalaisia asiantuntijoita apunaan. Mutta jos tällä todistetaan niiden soveltuvuutta suomalaisten teemojen arvioimiseen, on pakko kysyä, missä niiden tarjoama kansainvälisyyden lisäarvo sitten oikeasti on verrattuna siihen, että laajempi asiantuntemus on Suomessa?

Senkin myönnän, että useilla ulkomaisilla historiantutkijoilla on ollut paljon kontribuoitavaa Suomen historian erityiskysymyksiin. Mikään ei estä yksittäistä ulkomaista tutkijaa muodostumasta suomalaisia paremmaksikin asiantuntijaksi Suomea koskevissa kysymyksissä, yhtä vähän kuin suomalaista tulemasta jonkin kansainvälisen teeman eturivin asiantuntijaksi.

Useissa tapauksissa ulkomaiset tutkijat ovat rikastaneet näkökulmaa ja auttaneet rikkomaan omia historiallisia tabujamme. Sellaiset nimet kuin Lundin, Krosby tai Upton ovat varmasti auttaneet suomalaisia tutkijoita katsomaan tiettyjä prosesseja uusin silmin. Myös muissa maissa ulkopuolinen katse voi nähdä joskus paremmin ja avata monta lukkoa.

Tällaiset ekspertit ovat kuitenkin olleet hyödyllisiä ensi sijassa osallistuessaan suomalaiseen debattiin, jossa heidän näkökulmansa ovat joutuneet testiin. Laajin asiantuntemus Suomen historiasta tulee aina olemaan suomalaisessa tiedeyhteisössä. Ulkomaiset Suomen historian harrastajat ovat aina lukumäärältään kuriositeetteja. Ja heistäkin tulee maailmakuuluja vain Suomessa, ei omissa maissaan.

Kansainvälisen Pyhän Jufon asettaminen Suomen historian korkeimmaksi mittariksi merkitsee myös de facto akateemisen Suomen historian tutkimuksen asettamista pysyvään paaria-asemaan.

Mikäli suomalaistenkin teemojen mittarina ovat kansainväliset Jufo-luokitukset, on itsestään selvää, että kenenkään akateemisesta urasta haaveilevan (niitäkin, ihme kyllä, vielä löytyy) ei kannata tutkia Suomen historiaa. Suomalaisten teemojen saaminen läpi jufoismin foorumeilla on sisyfolainen projekti – mäki jäädytettynä. Kansainvälisten aikakauskirjojen toimituksia eivät kiinnosta viisimiljoonaisen pakkasperiferian aiheet, kun ne tekevät julkaisupäätöksiä. Joten miksi kukaan rationaalinen henkilö tutkisi Suomen historiaa, kun siitä olisi vain haittaa uralle?

Sellaisiakin ihmeitä toki joskus tapahtuu, että suomalainen teema läpäisee joitain seuloja, sillä voihan Suomi olla joskus hyvä case study kansainvälisestäkin näkökulmasta. Mutta ei tiede kovin usein niistä paljon rikastu. Olen vain harvoin nähnyt kenenkään suomalaisen historiantutkijan Suomen historiaa koskevaa kansainvälistä artikkelia, joka olisi lähelläkään sitä tasoa, mihin hän on kyennyt omalla kielellään, omassa tiedeyhteisössä, oman tiedeyhteisön julkaisufoorumeilla. Sama koskee tietenkin omia kansainvälisiä artikkeleitani.

Tämä ei johdu siitä, että näitä artikkeleita kirjoitettaessa olisi tehty virheitä. Syynä on se, että kirjoittaessaan Suomen historiasta kansainväliseen julkaisuun joutuu uhraamaan tekstistään niin suuren osan suomalaisten perusasioiden, olosuhteiden, käsitteiden, historiallisen kontekstin ja monen muun taustatekijän selittämiseen. Samalla joudutaan vetämään niin monta mutkaa suoraksi, että hukataan vivahteet, ja lopputulos on väistämättä vain kalpea varjo siitä, mihin on mahdollista päästä kotimaisella foorumilla.

Jälleen voidaan tietenkin todeta, että voimmehan lakkauttaa akateemisen Suomen historian tutkimisen. Kyllä me silti henkiin jäämme.

Mutta ei kannata kantaa huolta siitä, että Suomen historiasta kirjoittaminen silti katoaisi. Yleisössä löytyy sille edelleen kysyntää – paljon enemmän kuin kansainväliselle historialle. Se aukko kyllä täyttyy, ja nimenomaan kirjoilla. Suuri yleisö ei ryhdy haeskelemaan artikkeleita saadakseen tietoa asioista, jotka sitä kiinnostavat. Se vierastaa niitä verrattuna monografiaan samalla tavalla kuin novellikokoelmia verrattuna romaaneihin.

Sen sijaan siitä kannattaa kantaa huolta, millä se aukko täyttyy. Tilkitsijät tulevat nimittäin olemaan muuta kuin vakavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita. Kirjamarkkinoita tulevat hallitsemaan ne, jotka etsivät mahdollisimman näyttäviä, iltapäivälehtien sensaatioita ruokkivia paljastuksia, anakronismeja ja moralistisia kannanottoja.

Summa summarum: olen vanhanaikainen puolustaessani kirjaa ja suomalaista julkaisemista kirjana. Mutta ei ainakaan tarvitse silloin puhua parempaa tietoaan vastaan.

VTT Vesa Vares on Turun yliopiston poliittisen historian professori. Sähköposti: vesa.vares[ät]utu.fi.

* Historiallinen Aikakauskirja 4-2015, sisältö
* Historiallinen Aikakauskirja

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari: Keskustelua historian kirjoittamisesta

17.03.16 11:33

Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari:
Keskustelua historian kirjoittamisesta (HAiK, 1-2016)

Victor Hugo tunsi varmasti monen kirjoittajan tapaan luomisen tuskaa ja alastomuutta tekstinsä ääressä. Kerrotaan, että hän jopa antoi vaatteensa miespalvelijansa haltuun estääkseen itseään karkaamasta kirjoituspöydän äärestä ulkomaailmaan. Sittemmin tarina on osoittautunut epätodeksi. Tarinat kirjoittajien omalaatuisista keinoista taistella writer’s blockiksi tunnettua ilmiötä vastaan, olivat ne sitten tosia tai eivät, kertovat sekä kirjoittamisen monenlaisista haasteista että kirjoittamisen käytäntöjen ruumiillisuudesta. Toisinaan epätoivoiset yritykset houkutella lauseita ja argumentteja paperille, tietokoneen näytölle tai pergamentille ovat jopa mielenkiintoisempia kuin kirjailijoiden teokset. Vai mitä ajattelemme vaikkapa Dan Brownin yrityksistä saada luovuus virtaamaan roikkumalla päivittäin katosta pää alaspäin, tai hänen munakellon tarkkuudella tekemistään punnerruksista ja vatsalihasliikkeistä?

Kirjoittamisen haasteet ja ihanuudet ovat tuttuja myös tutkijalle. Se sai meidät paitsi keräämään hyllyihimme akateemista self-help -kirjallisuutta myös järjestämään aiheesta talvikoulun Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa 26.–29.1.2016. Talvikoulun otsikoksi keksimme huudahduksen ‘Write Now!’.

Tapahtuman tarkoitus oli avata helsinkiläisille jatko-opiskelijoille tieteellisen kirjoittamisen monimuotoisuutta ja kannustaa oman kirjoittajaäänen etsimiseen niin luentojen kuin työryhmätyöskentelyn voimin. Emme halunneet saarnata kovaa ja korkealta yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa tutkimussuunnitelmia, artikkeleita tai väitöskirjan johdantoja, vaan näyttää opiskelijoille, että myös varttuneemmilla tutkijoilla on omituisia käytänteitä, rutiineja ja tekstin tuottamisen ongelmia. Pyrimme osoittamaan, että jatko-opiskelijat eivät ole ongelmineen yksin, vaikka kirjoittaminen usein onkin luonteeltaan yksinäistä puurtamista niukkenevien resurssien keskellä. Näiden toivottujen terapeuttisten sivuvaikutusten lisäksi tarkoitus oli myös inspiroida ja valaa uskoa omaan kirjoittamiseen.

Kollegamme historioitsija Josephine Hoe­gaertsin puheenvuoro käsitteli kirjoittamisen ruumiillisuutta ja tämän ruumiillisuuden näkemistä ajattelun mahdollistajana eikä niinkään esteenä. Josephine kertoi myös käsin kirjoittamisen merkityksestä omalle ajattelulleen ja argumentin muodostamiselleen. Historioitsija Thomas Devaney puolestaan käsitteli tunteiden ja mielikuvituksen roolia akateemisessa kirjoittamisessa. Hän esitteli joitakin akateemisen kirjoittamisen pahoja tapoja, kuten tutkimuksen etäännyttäminen abstraktiksi asiaksi sen sijaan, että puhuisimme siitä aktiivisesti minä-muodossa.

Etäännyttämällä tutkimuksen itsemme ulkopuolelle pyrimme luomaan illuusion siitä, että ilmaisemme vain objektiivisen totuuden ja esitämme itsemme puolueettomina ja tunteettomina tarkkailijoina, jotka vain raportoivat todellisuudesta. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on kuitenkin kyse aina tutkijan valinnoista ja tulkinnoista. Kirjoittamalla itsemme mukaan tutkimukseen tuomme esiin oman kiinnostuksemme ja intohimomme aiheeseen ja saamme sitä kautta myös yleisömme innostumaan. Devaney rohkaisi osallistujia kirjoittamaan omalla äänellään ja kertomaan, miten tutkimusaiheemme on vaikuttanut meihin ja miksi tutkimusta teemme. Inspiroiva esitys sai yleisön pohtimaan suhdettaan omaan tutkimusaiheeseensa ja siitä kirjoittamiseen uudella tavalla. Tulevaisuudessa saamme nähdä, millaisia hedelmiä tämä kantaa. Historioitsijan työhön ja kirjoittamiseen liittyy olennaisesti tarinallisuus, kuten historioitsijat Thukydideestä Hayden Whiteen ovat ajatelleet.

Tarinoimme paitsi teksteissämme myös luen­noitsijoina opiskelijayleisön edessä. Historiankirjoituksen tarinallisuuden voi toisinaan nähdä myös niin sisäänrakennetuksi, ettei sen läsnäoloa ja voimaa aina edes huomata, tai haluta tunnustaa. Kansakuntia on rakennettu ja vihollisia tuhottu historian keinoin, joskaan jälkimmäiseen emme toki halua tässä kannustaa. Talvikoulun osallistujien palautteesta näkyi, että erityisesti historioitsijoiden anti inspiroi ja kannusti osallistujia kirjoittamaan itsensä, tunteensa ja mielipiteensä tekstiin, ja tekemään ne näkyvämmiksi. Tämä pohdiskelu tekee työstämme kiehtovaa, vie viestejämme perille ja voi myös purkaa sitkeitä stereotypioita pölyisistä ja tylsistä historiateoksista.

Näinä kieltämättä synkkinä aikoina, kun tieteellinen tutkimus tuntuu uhatulta, historioitsijoiden on hyvä muistaa erityisvahvuutensa. Teroittakaamme siis kynämme, ladatkaamme läppärimme ja uskaltakaamme löytää oma äänemme, rohkeasti! Se palvelee paitsi meitä myös lukijoitamme.

* Historiallinen Aikakauskirja

* Historiallinen Aikakauskirja 1-2016, sisältö

Alex Snellman
Viestit: 5
Liittynyt: 02.02.11 17:54

Re: Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari: Keskustelua historian kirjoittamisesta

21.03.16 16:17

Rohkenen olla eri mieltä kirjoittajien kanssa – hieman provosoivastikin. Historioitsija Thomas Devaney mainitsee pahaksi tavaksi ”tutkimuksen etäännyttäminen abstraktiksi asiaksi sen sijaan, että puhuisimme siitä aktiivisesti minä-muodossa”. Osin tuossa on kuitenkin kyse eri kielten käytänteistä: suomessa persoonan piilottaminen on suorastaan kohteliasta, englannin konventiot ovat toiset.

Kun tätä persoonamuotoista tieteellistä kirjoittamista on nyt yritetty korostaa ainakin 15–20 vuotta (ja jotkut ovat vahvasti ja hienosti tuoneet esiin tutkijan roolia, vaikkapa Anna Kortelainen Virginietä etsimässä), niin itse olen kuitenkin vierastanut sitä eräänlaisena angloamerikkalaisena egosentrisyytenä ellei suorastaan -maniana.

Kirjoittajien vasta-argumentti on se tuttu ja turvallinen: ”Etäännyttämällä tutkimuksen itsemme ulkopuolelle pyrimme luomaan illuusion siitä, että ilmaisemme vain objektiivisen totuuden ja esitämme itsemme puolueettomina ja tunteettomina tarkkailijoina, jotka vain raportoivat todellisuudesta. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on kuitenkin kyse aina tutkijan valinnoista ja tulkinnoista. Kirjoittamalla itsemme mukaan tutkimukseen tuomme esiin oman kiinnostuksemme ja intohimomme aiheeseen ja saamme sitä kautta myös yleisömme innostumaan.”

1) Emme pyri luomaan illuusiota – ehkä joku pyrkii, mutta emme ”me” kaikki kollektiivisesti. Persoonamuotojen välttäminen kohdistaa huomion itse ilmiöön. Odotetaan lukijan olevan tavattoman epäintelligentti, jos tämän ajatellaan ymmärtävän tekstin objektiivisena jumalansanana, mikäli siinä ei esiinny persoonaa tuomassa itseään esiin. 2) Se, että kyse on valinnoista, lienee kaikille tuttu asia: jo historian kouluopetukseen kuuluu historian tulkinnallisuuden korostaminen. 3) Tutkijan omien lähtökohtien kirjoittaminen tekstiin on ehdottomasti paikallaan esipuheessa ja tutkimuksen taustan kuvaamisessa, mutta – kaikella kunnioituksella – en kyllä ole kovinkaan kiinnostunut, miltä kirjoittajasta mahtaa tuntua milläkin hetkellä, vaan ihan itse asiasta. Populaarilla puolella persoonan esiin tuominen on toki paikallaan laajemmin.

Alex Snellman

evjoho
Viestit: 1
Liittynyt: 08.04.16 11:13

Re: Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari: Keskustelua historian kirjoittamisesta

08.04.16 11:33

Pahoitteluni, että vastaus on viivästynyt. Kiitän Alex Snelmannia ajatuksia herättävistä kommenteista. Kirjoituksemme tarkoitus oli ehkä kolumni-genrelle hieman epäsopivasti eräänlainen yritys nostattaa historioitsijoiden parissa me-henkeä näinä tuulisina aikoina, kun tieteentekemisen ilot ovat lähinnä löydettävissä kirjoittamisesta ja opiskelijoiden kohtaamisista. Kieltämättä me muotoa käyttämällä tulee jo tekstin tasolla luoneeksi kuin huomaamattaan 'toiseuksia', jotka toimivat tavoilla, joita kirjoittaja kritisoi. Tämä olisi toki paatuneen toiseuksien tutkijan pitänyt huomata :-) Sinällään pidän tärkeänä, että enemmän ja enemmän tekisimme näkyväksi tiedon rakentunutta luonnetta. Kokemus-'tiedon' ja asenteellisen huuhaan vallatessa alaa, on meillä historioitsijoilla aivan erityisen teräviä työkaluja ja valmiuksia tähän.

Sinänsä en vierasta persoonamuotoista kirjoittamista tai henkilökohtaisten näkökulmien tuomista esiin kirjoittamisessa (enkä henkilökohtaisuutta esimerkiksi seminaarihuoneessa opetustilanteessa). Vaikka kirjoitan tieteellisiä tekstejä itse lähinnä englanniksi (ja viime vuosina olen myös opettanut englanniksi) en näe tällaista toimintaa egosentrisenä, vaan enemmänkin oppimista mahdollistavina ja tulkinnan polkuja näkyväksi tekevinä ilmaisukeinoina. Suomeksi kamppailen toki hieman erilaisten ongelmien parissa. Toki emme Katjan kanssa varsinaisesti tarkoittaneet oman äänen löytämisellä myöskään sen raportoimista miltä meistä kulloinkin tuntuu (se voisi mennä liiaksi iholle). Joskin on minun heti huomautettava, että esimerkiksi tunteiden, aistien ja kokemusten historian kirjoittamisessa, joita myös Thomas Devaney ja Josephine Hoegaerts ovat tutkineet, ovat myös tällaiset pohdinnat tutkijalle tärkeitä työkaluja.

Eva Johanna Holmberg

Tandefelt
Viestit: 1
Liittynyt: 10.04.16 09:42

Re: Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari: Keskustelua historian kirjoittamisesta

10.04.16 09:50

Hei!

Todella kiinnostava aihe ja kysymys! Juuri kaksi viikkoa sitten keskustelin graduseminaarissa asiasta opiskelijoiden kanssa, kun yksi heistä oli gradunsa johdannossaan kertonut henkilökohtaisesta taustastaan ja kiinnostuksestaan sarjakuviin, ja hänen työnsä käsittelee sarjakuvia ja miten niissä käytetään historiaa ja sotakokemuksia.

Silloin seminaarissa sanoin, että minusta opiskelija voisi lyhentää tai oikeastaan minun puolestani ihan vaan poistaa kaikki tämä, koska historian kirjoittamisen konventiot ovat toisenlaiset, ja koska minusta hänen henkilökohtainen sarjakuvalukija-taustana ei avaa hänen kysymyksenasetteluaan millään lailla.

Olisi kyllä todella kiinnostava lukea yhdessä erilaisia tekstejä, jossa tehdään selväsi eri tavalla tässä asiassa ja keskustella miksi meidän mielestämme pitäisi tehdä niin tai näin, ja mikä mielestämme toimii tai ei. Varmaan olisimme silloinkin eri mieltä, mutta on myös niin, että tuo minän ja minun taustojen tekstiin tuominen voidaan tehdä niin monella eri tavalla, ja siitä voi olla hyötyä tai tuo minuus nousee asioiden eteen häiritsevänä asiana (Alexin mainitsema egosentrisuus).

Totta on, että hyvin distansoitunut ja objektiivinen ote voi toimia kielteisesti, juuri niin kuin tuossa kolumnissa sanotaan: tehdään meidän omasta ajattelusta ja työpanoksestamme objektiivisempaa kuin mitä se on. Ajatukset ja tutkimus tapahtuu jossain muiden asioiden yläpuolella. Yhtä oikeaa tapaa ei varmaan ole. Molemmissa tapauksissa kirjoittaja voi onnistua ja epäonnistua. Yleisesti olen hieman enemmän Alexin kannalla, nostan itseni ja omat mieltymykseni tekstiini varovaisesti ja ainostaan, jos oikeasti olen sitä mieltä, että asian ymmärtää paremmin niin. Reagoin ihan samalla tavalla kuin Alex kolumnia lukiessani.

Kuitenkin minusta voi ja saa käyttää sanaa minä, ja saa sanoa, että minä olen tehnyt tämän valinnan, sekä mielessä "val" että "urval", tai minä olen tulkinnut niin tai näin. Tässäkin on eri tapoja ja varmaan voi yli-innostuneesti viljellä tuon kaltaista minuuden tuomista tekstiin. Toisaalta on myös hassua, jos valintoja ja muuta tutkimuksen toteuttamiseen tehtyä vain tapahtuu, ilman että näytetään, että joku on valinnat tehnyt jostain syystä (ja syyt eivät ainoastaan tai ensisijaisesti ole tutkijan mieltymykset!). Anteeksi pitkä kommentti, mutta tämä on hyvin kiinnostavaa ja monisäkeistä! Lisää keskustelua!

Terveisin,
Henrika Tandefelt

Maarit Leskela
Viestit: 1
Liittynyt: 10.09.15 22:35

Re: Eva Johanna Holmberg ja Katja Ritari: Keskustelua historian kirjoittamisesta

12.04.16 09:32

Kiitos tärkeän keskustelun avaamisesta! Toki tätä on käyty jo pitkään, ja etenkin kulttuurihistorian parissa on kauan ollut aika selvää, että tutkijan läsnäolo tekstissä on tärkeää. Opiskelijoitakin pyrin tähän aina kannustamaan, kyllähän tutkimukseen vaikuttaa paljon se, mistä se on saanut alkusysäyksensä. Tutkimuksella on aina tavoitteita ja päämääriä, sen tekeminen on aina poliittista eikä se ole irrallaan tutkijasta. Tutkijan on mielestäni pystyttävä tätä kaikkea reflektoimaan, ja oltava läpinäkyvä.

Kiinnostavaa onkin se, miten se tehdään ja miten eri tavoin sen voi tehdä. Itse olen 2000-luvun alusta lähtien pyöritellyt asiaa, ja väikkäriä tehdessäni pohdin paljon sitä, miten tutkija voi olla läsnä tekstissä, millainen suhde kohteen ja tutkijan välille rakentuu, miten tunteet vaikuttavat tutkimuksessa ja miten niistä voisi kirjoittaa. Koetin jonkinlaisia askeleita myös työssäni tehdä kirjoittamalla siitä sekä tutkimuksen alussa että loppuluvussa ja tavoittelin läsnäoloa myös tekstin tasolla, vaikkei se helppoa ole. sen jälkeen olen sitä jatkanut. Toki koska teen elämäkerrallisia tutkimusta, nämä kysymykset ovat kenties enemmän pinnalla kuin jos tutkisin jotain muuta. Menneiden yksilöiden tutkiminen herättää tutkijan pakosti pohtimaan suhdettaan kohteisiinsa ja reflektoimaan läsnäoloa - tai ainakin sen pitäisi tehdä niin mielestäni.

Sinänsä koen siis yllättävänä, että kysymys tutkijan läsnäolosta tekstissään voisi olla jotenkin hankala asia, vaikka tiedänkin, että eri tieteenaloilla ja toki myös historioitsijoilla on erilaisia näkemyksiä. Itselleni kun ajatus läsnäolosta on ollut itsestään selvää. En toki tarkoita sitä,,että tutkija reflektoi jokaisen ajatuksensa ja tunteensa ja henkilökohtaisen asiansa tekstissä. Läsnäolon voi rakentaa monella tavalla. Esim. Eeva Jokinen on hienosti puhunut tästä tekstin henkilökohtaisuudesta. Tärkeää on se, että tutkija ymmärtää tutkivansa asiaa tietystä näkökulmasta ja tietyin ehdoin eivätkä nämä ole persoonasta riippumattomia.

Kiinnostavia tekstejä tähän kysymykseen liittyen ilmestyi esim. Kokoelmassa Tutkija kertojana (2004), toki muuallakin.

Hienoa, jos keskustelu jatkuu :)

Terv. Maarit Leskelä-Kärki, kulttuurihistoria, TY

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Alex Snellman, Olisiko jo aika tutkia esineitä? – Kohti uutta tutkimusparadigmaa

19.09.16 14:56

Alex Snellman: Olisiko jo aika tutkia esineitä? Kohti uutta tutkimusparadigmaa


Edellinen Historiallisen Aikakauskirjan esineteemanumero (2/2016) [1.] hämmästytti minua samaan tapaan kuin aineellisen kulttuurin historiantutkimusta esitellyt Esine ja aika -teos (2010) aikoinaan.[2.] Miten on mahdollista kirjoittaa näin paljon esineistä tutkimatta niitä liki ollenkaan? En tietenkään odottanut, että kovin moni historiantutkija olisi kummassakaan artikkelikokoelmassa kirjoittanut konkreettisten fyysisten esineiden tutkimukseen perustuen, mutta kun yksikään ei kirjoita artikkeliaan esineaineistoon painottuen, kokonaisuus on hämmentävä. Se tuntuu kielivän jonkinlaisesta rakenteellisesta vinoumasta.

Kenties kyse on tekstifiksaatiosta, josta visuaalisen historian lähestymistapaa Saksassa kehittävä professori Gerhard Paul on puhunut? [3.] Ainakin Tiina Männistö-Funk kirjoittaa Historiallisen Aikakauskirjan artikkelissaan historiantutkimuksesta nimenomaan ”kirjallisena” tieteenä.[4.] Mielestäni ei kuitenkaan ole syytä ehdoin tahdoin rajoittaa tieteenalaamme näin: tutkitaan mieluummin kaikenlaista inhimillistä menneisyydessä, kaikin käytettävissä olevin keinoin, vaikka kirjalliset lähteet ovatkin toki lähderyhmistä keskeisin. Historiantutkimuksen avartuminen aineelliseen maailmaan – tekstien ohi – on käynnissä kansainvälisellä tutkimuskentällä, eikä meidän ole syytä jäädä tästä kehityksestä sivuun. [5.]

Historiantutkijat luultavasti olettavat, että jokin muu tieteenala vastaa Suomessa historiallisen ajan esineiden tutkimuksesta. Siinä he ovat valitettavasti väärässä: taidehistorialla, kansatieteellä ja historiallisen ajan arkeologialla on kyllä kyvyt tutkia esineitä, mutta arkeologiaa lukuun ottamatta ne tekevät todellisuudessa vain vähän esinetutkimusta. Sitäkin merkittävämpää on, etteivät ne useimmiten kysy esineitä tutkiessaan sellaisia kysymyksiä, jotka olisivat historiantutkimuksen kannalta mielekkäitä ja jotka täydentäisivät tämän ”kirjallisen” oppiaineemme rinnalle kuvan esineellisestä historiasta. Niillä on oma pitkä tutkimustraditionsa ja omat kiinnostuksen kohteensa.

Näkemykseni perustuu omakohtaisiin havaintoihin. Kiinnostukseni historialliseen esinetutkimukseen heräsi vuonna 2006 juuri siksi, ettei yksikään yliopistollinen oppiaine näyttänyt mahdollistavan sosiaalihistoriallisen gradu- ja sittemmin väitöskirja-aiheeni laajentamista todellisten fyysisten esineiden tutkimukseen. Päätutkimuskohteeseeni Suomen aateliin liittyi näet hyvin erityinen esine – aatelisunivormu – johon halusin perehtyä syvemmin. Perinteinen museoalan käytäntöihin kytkeytyvä oppiainejako on se, että kansatiede vastaa kansanesineistä ja taidehistoria vastaa säätyläisesineistä. Niinpä ehdotin aatelisunivormua taidehistorian proseminaariesitelmäni aiheeksi, mikä herätti aluksi ohjaajani mielenkiintoa – kunnes hän tajusi, etten aio tutkia univormun esiintymistä maalauksissa, vaan itse säilyneitä esineitä. [6.] Kiinnostus laimeni: aihe oli sallittu, muttei selvästikään oppiaineen kannalta tärkeä – saati että siihen olisi ollut saatavissa jonkinlaista ohjausta. Kuten tuolloinkin, yhä edelleen kuvataide ja arkkitehtuuri dominoivat taidehistoriassa, vaikka muotoilun tutkimuksessa esineet ovat toki keskeisiä ja viitteitä esinetutkimuksen noususta on näkyvissä.

Kun kävi ilmi, ettei edes siinä oppiaineessa, johon aiheeni lähinnä olisi kuulunut, ollut suurta intoa tutkia historiallisia esineitä, sisuunnuin siinä määrin, että ehdotin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokousesitelmäni päätteeksi esinetutkimusverkoston perustamista vuonna 2009.[7.] Idea otti tulta, verkoston toiminta käynnistyi parinsadan hengen avajaiskonferenssilla vuonna 2011 ja tähän mennessä Esinetutkimusverkosto Artefacta on kerännyt runsaat 850 jäsentä.[8.] Tieteellistä esinetutkimusta olemme edistäneet ennen muuta seminaarien ja konferenssien sekä vertaisarvioidun esinetutkimusjulkaisu Artefactumin avulla, mutta kesän alussa tekemämme kysely kertoo, että paljon on vielä tehtävää. Konkreettisten esineiden tutkimus on ollut kaikissa oppinaineissa vähäistä, epämuodikasta ja resurssiongelmien riivaamaa – historia ei siis ole siinä mielessä poikkeus.[9.] Kun tuuli nyt kuitenkin on vähitellen kääntymässä, historiantutkimuksen täytyy olla mukana tässä käänteessä. Meidän täytyy ottaa esineet vakavasti ja palata materiaan ohi representaatioiden.

Historiantutkimuksessa tuntuu nimittäin jääneen suurelta osin huomaamatta, ettei aineellinen käänne (material turn) tarkoita vain aineellisen tulemista tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteeksi. Kyse on monasti myös esineiden representaatioiden tutkimuksen kritiikistä. Puhutaan jopa ”representaatiokriisistä” (the crisis of representation). [10.] Representaatioihin keskittyvän tutkimuksen kritiikkiä on esitetty niin aineellisen kulttuurin tutkimuksen kuin kulttuurihistoriankin piirissä. Representaatioihin keskittyvä lähestymistapa sekä kulttuurihistorialle ominaiset merkityksen ja identiteetin käsitteet ovat joutuneet uudelleenarvion kohteeksi. Esineitä ei nähdä enää pelkästään osana diskursseja. Niitä ei välttämättä lueta kuten tekstejä. Mahdollisesti voisi jopa väittää, että aineelliselle käänteelle tämä on ollut kaikkein tunnusomaisinta, samalla kun merkitysten etsintä on yhä enenevässä määrin korvautunut esineiden toimijuuden tarkastelulla. [11.]

Siihen nähden on ongelmallista, että Maija Mäkikalli on luonnehtinut historiantutkimuksen perinteistä lähestymistapaa aineelliseen kulttuuriin niin, ettei painopiste itse asiassa ole ensisijaisesti esineissä, vaan niistä aikanaan tehdyissä representaatioissa. [12.] Silloin kun esineitä tutkitaan kirjallisen, kuvallisen tai vaikkapa muistitietoaineiston välityksellä – itse fyysisten esineiden sijasta – tutkimus on aina välttämättä jollain tasolla representaatioiden kautta välittynyttä. Vaikka esineiden representaatiot eivät olisi varsinaisena tutkimuskohteena (vaan vaikkapa niiden toimijuus), ne ovat kuitenkin tutkimuksen ainoana lähteenä, silloin kun itse fyysinen esine jätetään huomiotta.

Historiantutkijat yleensä ohittavat esineiden fyysisen, kolmiulotteisen, moniaistisen ja luonnontieteellisestikin lähestyvissä olevan materiaalisen olemuksen. Tähän materiaaliseen olemukseen täytyy toki liittää myös representaatiot, mutta pelkästään niihin keskittymällä tehdään varsin yksipuolista tutkimusta. Ohitetaan se aineellisuus, joka on esineiden ominaisin piirre. Silloin kun esineitä ei ole säilynyt, tämä on toki ainoa mahdollinen tapa, mutta muutoin representaatiosidonnaisuudesta on syytä pyrkiä eroon, sillä esineet ovat itsessään primäärilähteitä omasta olemuksestaan. Niiden materiaalisuutta ei tavoita esinetietokantoja tarkastelemalla. Tästä Artefactan esinetutkimuskyselyyn vastanneet olivat ilmeisen yksimielisiä.

Historiantutkimuksen sisällä esineiden tarkastelu lienee jossain määrin kuulunut kulttuurihistorian alaan, vaikka niiden tuotanto, kauppa ja kulutus voivat olla myös talous- ja sosiaalihistorian kannalta kiintoisia. Se vanha valtiollisen historian opponentiksi syntynyt ja esineiden osalta tyyleihin keskittynyt kulttuurihistoria, johon sekä taidehistoria että kansatiede saattoivat jossain määrin samaistua (ja joka on antanut niiden yhteisterminä nimensä ”kulttuurihistoriallisille” museoille – taidemuseoiden vastakohtana), on kuitenkin aikaa sitten syrjäytynyt.[13.] Uudet kulttuurihistoriat ovat avanneet merkittäviä uusia näköaloja, mutta samalla teoreettisuudessaan etääntyneet konkreettisista esineistä, joita ne lähestyvät kiertokautta, esimerkiksi tunteiden historian välityksellä. [14.]

Samalla kulttuurihistorialliset museot ovat jääneet tieteellisessä mielessä tyhjän päälle: museoesineiden ja yliopistollisen tutkimuksen yhteys on historian osalta katkennut, mikäli sitä on koskaan ollutkaan. Museoiden kulttuurihistoriallisuus on tullut merkitsemään lähinnä sitä, että vanha taistelupari poliittinen historia on edelleen jätetty huomiotta: on kerrottu tyyleistä ja tavoista sekä kuvattu kritiikittömästi elinkeinojen muutosta, kaunista sisutusta ja poliittisesti harmitonta arjen historiaa.

Tämä arjen kulttuurihistoria korostuu myös kaikissa edellisen Historiallisen Aikakauskirjan esineartikkeleissa: poissa on kaikki poliittinen, raha ja valta – Ildikó Lehtisen artikkelia lukuun ottamatta. Hänen artikkelinsa on myös poikkeus siinä mielessä, että se tarkastelee representaatioiden ohella myös todellisia esineitä. Tämä on kuitenkin kansatieteen dosentilta odotettavissa, eikä se siis kerro historiantutkijoiden pyrkimyksestä perehtyä konkreettiseen materiaan. [15.] Vastaavasti arkeologian dosentti Visa Immosen ansiokas artikkeli avaa historiantutkijoille niitä aineellisen kulttuurin uudempia näkökulmia, joihin tämä käsillä oleva puheenvuoroni osaltaan liittyy. [16.]

Myös Tiina Männistö-Funk etenee artikkelissaan erittäin ajankohtaiseen suuntaan, kun hän nostaa esiin representaatiokritiikin ja esineet toimijoina sekä esittelee mielenkiintoisen rykelmän käsitteen, joka vaikuttaa tutkimuksellisesti hedelmälliseltä. Hän rajoittaa silti ehkä tarpeettomasti näkökulmaansa jättämällä esineet itsessään tarkastelun ulkopuolelle ja katsomalla lisäksi representaatioiden olevan kielellisiä, vaikka esineiden esiintyminen kuvallisina representaatioina on yhtä tärkeää.[17.] Johanna Ilmakunnas puolestaan kiinnittää huomiota myös näihin kuvallisiin representaatioihin, muttei pidä fyysisten esineiden tutkimusta välttämättömänä. Hän rinnastaa asiakirjojen ja esineiden tutkimisen tietokantojen välityksellä. [18.] Asiakirjat ovat kuitenkin pääosin kaksiulotteisia eikä niiden materiaalinen olemus ole kovin tärkeää. Esineet taas ovat kolmiulotteisia ja moniaistisia, ja niitä voi lähestyä myös luonnontieteellisin menetelmin. Ne eivät ole vain merkityksen kantajia, vaan itsessään tärkeitä omassa materiaalisuudessaan. Esinetietokannat ovat tutkimusvälineenä myös sikäli ongelmallisia, että Artefactan esinetutkimuskyselyssä mainittiin toistuvasti niiden tietojen olevan puutteellisia ja osin jopa virheellisiä. Ne tarjoavat välineen tutkimusaineiston alustavaan rajaukseen ja vertailuesimerkkien tarkasteluun, mutta eivät sovellu varsinaiseen esinetutkimukseen.

Sekä Esine ja aika -kirja että viimeisin Historiallinen Aikakauskirja ovat arvokkaalla tavalla tuoneet aineellista kulttuuria ja sen lähestymistapoja historiantutkijoiden tietoisuuteen. Mielestäni meidän on kuitenkin syytä mennä pidemmälle. Tähän mennessä historiantutkijat ovat keskittyneet aineellisen kulttuurin historiaan tavalla, joka jättää fyysiset esineet huomiotta ja tukeutuu liiaksi representaatioihin. Nähdäkseni tarvitaan tutkimusparadigman muutos, jota voisi luonnehtia siirtymisellä aineellisen kulttuurin historiasta kohti historiallista esinetutkimusta.

Historiallisen esinetutkimuksen (historical artefact studies) tunnusmerkkinä tulee olla perehtyminen itse esineeseen. Se pitää esineen kirjallisia ja kuvallisia representaatioita vain tätä primäärilähdettä täydentävinä. Se osoittaa asettavansa esineen etusijalle viittaamalla suoraan sen esinenumeroon. Se perustelee, miksei kyseessä olisi metodologinen virhe, silloin kun itse esine jää tutkimatta. Se ei koskaan totea, että vain esineeseen liittyvät merkitykset ja (museokontekstissa) tarinat olisivat tärkeitä eikä niinkään esine itsessään. Se antaa esineelle itseisarvon niistä riippumatta.

Se ei sitoudu kulttuurin käsitteeseen eikä kulttuurihistoriaan, vaan tarkastelee esineitä kaikista mahdollisista näkökulmista – myös vanhan kulttuurihistoriaan perinteiseen kiistakumppaniin valtiolliseen, poliittiseen historiaan kytkeytyen. Se tarkastelee esineitä kulttuurihistoriallisten näkökulmien, taloushistoriallisen tuotannon ja kaupankäynnin sekä niiden molempien risteyskohdassa olevan kuluttamisen kautta, mutta liittää sen ohella esineet myös toimijoina poliittiseen historiaan ja sosiaalihistoriaan, jossa eri intersektionaaliset ryhmät ja yhteiskunnan kerrostumat rakentuvat esineellisesti.

Se on metodologialtaan kaikkiruokainen, monitieteinen ja tieteidenvälinen. Se on teoreettisesti perusteltua, systemaattista ja vertailevaa. Se ei kavahda luonnontieteellisiä menetelmiä eikä yhteistyötä konservaattorien kanssa, mitä Artefacta pyrkii osaltaan edistämään järjestämällä marraskuussa konservaattorien ja tutkijoiden Pintaa syvemmälle -menetelmätyöpajan.

Se ottaa tosissaan Suomen museoissa olevat 5,5 miljoonaa ”kulttuurihistoriallista” esinettä.[19.] Kyseessä on valtava aineellisen menneisyyden tutkimuksen kohde, aineisto ja lähde, jonka historiantutkijat ovat laiminlyöneet. Se löytää tavat näiden esineiden tutkimiseksi – eikä luovuta silloin, kun tieteenalan kiinnostus siirtyy tiedemuotia seuraten toisaalle. Sen edustajat sopivat niihin museoiden syvällisiin esinetutkimustehtäviin, joihin mikään nykyisistä niin sanotuista museoaineista ei vaivaudu kouluttamaan asiantuntijoita.

Se on ”historiallinen” siinä mielessä, että se jättää esihistorian arkeologialle ja nykyhetken kulttuuri- ja yhteiskuntatieteille sekä soveltaa historiantutkimuksen menetelmiä ja tapaa kontekstoida tutkittava ilmiö laaja-alaisesti. Se on avoin kaikkien oppiaineiden kuten historian, taidehistorian, kansatieteen, historiallisen ajan arkeologian, antropologian ja käsityötieteen edustajille – kaikille, jotka haluavat ottaa esineet tosissaan. Se muodostaa uuden tieteidenvälisen tutkimusalan näiden oppialojen välimaastoon.

Se luo yhteyksiä yliopistojen ja museoiden välille. Se painostaa lempeästi museot saattamaan kokoelmansa paremmin tutkittavaksi. Se turvaa museoiden tieteellisen pohjan ja antaa uuden ymmärryksen niiden tärkeydestä. Historiallinen esinetutkimus avaa näkymän esineelliseen menneisyyteen. Se tuo esineet historiantutkimuksen täysipainoiseksi osaksi. Se nostaa ne uuteen arvoon – antaa niille äänen.

FT Alex Snellman on Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori ja Ella ja Georg Ehrnroothin säätiön tutkijatohtori, jonka tutkimuksen pääaineistona ovat Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat 135 siviiliunivormua. Sähköposti: alex.snellman[ät]outlook.com.

Viitteet
1. Teemanumeron ovat toimittaneet professorit Leila Koivunen ja Taina Syrjämaa.
2. Maija Mäkikalli & Riitta Laitinen (toim.) Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa. SKS 2010.
3. Olli Kleemola, Kuvan voima historiassa. Tunnelmia ja ajatuksia Visual History. Konzepte, Forschungsfelder und Perspektiven -konferenssista 2.–4.3.2016. Ennen ja nyt 2 (2016), http://www.ennenjanyt.net/ (30.7.2016).
4. Tiina Männistö-Funk, Rykelmät. Työkaluehdotus materiaalisten toimijoiden menneisyyden tutkimiseen. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016), 178.
5. Ks. esim. Anne Gerritsen & Girgio Riello (toim.) Writing Material Culture History. Bloomsbury 2015. Olen teoksen arviossani huomauttanut: ”Kirjassa on vain vähän historiantutkijoille tyypillisintä esinetutkimuksen tapaa eli taipumusta kirjoittaa tutkimustekstiä pelkästään siitä, mitä lähdeteksteissä on kirjoitettu esineistä.” Alex Snellman, Arvio: Writing Material Culture History. Uutiset / Esinetutkimusverkosto Artefacta 27.3.2015, http://www.artefacta.fi/uutiset/arvioarkisto (30.7.2016).
6. Proseminaariesitelmäni laaja versio (75 s.), jossa aineisto on esitelty, on saatavissa eräistä kirjastoista. Ks. Alex Snellman, Aatelisunivormu. Suomalainen aatelismies keisarivallan vaatteissa. Helsingin yliopisto 2006. Tutkimuksen tuloksia on myös esitelty artikkelissa Alex Snellman, Suomalainen aatelisunivormu. Gentes Finlandiae X. Finlands Riddarhus 2007, https://www.academia.edu/21388921/Suoma ... isunivormu (30.7.2016).
7. Ks. tarkemmin Alex Snellman, Verkoston lyhyt historia. Uutiset / Esinetutkimusverkosto Artefacta 21.10.2011, http://www.artefacta.fi/uutiset/verkost ... a.197.news (30.7.2016).
8. Tietoa verkostosta ks. http://www.artefacta.fi/tietoa_verkostosta (30.7.2016).
9. Alex Snellman, Konkreettinen esinetutkimus harvinaista. Uutiset / Esinetutkimusverkosto Artefacta 22.6.2016, http://www.artefacta.fi/uutiset/konkree ... a.552.news (30.7.2016).
10. Haidy Geismar, Susanne Küchler & Timothy Carroll, Twenty Years On. Journal of Material Culture 21:1 (2016), 4.
11. Tony Bennett & Patrick Joyce (toim.) Material Powers. Cultural studies, history and the material turn. Routledge 2010, 4–9; Dan Hicks, The material-cultural turn. Event and effect. The Oxford Handbook of Material Culture Studies. Oxford University Press 2010, 73–81, https://www.academia.edu/1527571/The_Ma ... and_effect (30.7.2016); Dan Hicks & Mary C. Beaudry, Introduction. Material Culture Studies. A Reactionary View. The Oxford Handbook of Material Culture Studies. Oxford University Press 2010/2012, http://www.oxfordhandbooks.com/ (30.7.2016); Jussi Parikka & Milla Tiainen, Kohti materiaalisen ja uuden kulttuurianalyysia – tai representaation hyödystä ja haitasta elämälle. Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. k&h 2012. Hicks ja Beaudry ovat itse asiassa epäileväisiä material turn -käsitteen suhteen, kulttuurisesta käänteestä erillisenä, mutta kuvaavat käytännössä sellaista kehitystä, jolle nimitys sopii hyvin ja jonka kohdalla Bennettillä ja Joycella ei ole mitään ongelmaa käyttää nimitystä.
12. Maija Mäkikalli, Johdanto. Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa. SKS 2010, 21 ja osin myös 9, 17. Sivulla 12 Mäkikalli puhuu myös toimijuudesta materiaalisen kulttuurin tutkijoiden kohdalla. Ks. myös Tiina Männistö-Funk, Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto 2014, 34–35, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5702-6 (30.7.2016).
13. Esim. Gunnar Suolahden artikkeli Suomalaisen rococoajan kodeissa ks. Mäkikalli 2010, 14.
14. Esim. Meri Heinonen & Marika Räsänen, Pyhän tuntu. Aine ja aistimellisuus myöhäiskeskiajan uskontokulttuurissa. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016); Heini Hakosalo, Tubipommi ja rautlasi. Emotionaalisia esineitä 1900-luvun alkupuolen suomalaisissa tuberkuloosiparantoloissa. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016).
15. Ildikó Lehtinen, Puvut kertovat marien vaietusta historiasta. Esinekeruu nälkävuosien Neuvosto-Venäjällä. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016).
16. Visa Immonen, Sotkuinen aineellisuus. Menneisyyden merkityksistä ja ihmiskeskeisyydestä esineiden ajallisuuteen. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016).
17. Tiina Männistö-Funk, Rykelmät. Työkaluehdotus materiaalisten toimijoiden menneisyyden tutkimiseen. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016).
18. Johanna Ilmakunnas, Ompelupöytä. Naisten arkinen ylellisyysesine 1700- ja 1800-luvun Euroopassa. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2016), 140–141.
19. Tieto vuodelta 2015 ks. https://www.museotilasto.fi/ (30.7.2016).

* HAik 3-2016: Sisältö

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Koivunen, Mäkikalli, Männistö-Funk ja Syrjämaa: Esineitä tutkitaan jo monista näkökulmista

22.11.16 18:53

Keskustelua: Leila Koivunen, Maija Mäkikalli, Tiina Männistö-Funk ja Taina Syrjämaa: Esineitä tutkitaan jo monista näkökulmista

Historiallisen Aikakauskirjan numerossa (3/2016) Alex Snellman viittaa lehden edeltäneeseen teemanumeroon Esineet ja materiaalisuus historiassa (Historiallinen Aikakauskirja 2/2016) sekä artikkelikokoelmaan Esine ja aika: Materiaalisen kulttuurin historiaa (SKS 2010) ja kysyy Keskustelua-puheenvuorossaan (Keskustelua: Alex Snellman, Olisiko jo aika tutkia esineitä? – Kohti uutta tutkimusparadigmaa) ”Miten on mahdollista kirjoittaa näin paljon esineistä tutkimatta niitä liki lainkaan?”. Snellman väittää, että tutkiessaan esineitä kirjallisten tai kuvallisten lähteiden välityksellä historiantutkijat ”ohittavat esineet” ja vaatii, että ”representaatiosidonnaisuudesta” esineiden tutkimisessa ”on syytä pyrkiä eroon” ja tutkijoiden on keskityttävä esineiden aineellisuuteen. Haluamme oikaista joitakin Snellmanin väitteitä, koska ne luovat mielestämme erikoisen, ja paikoin suorastaan virheellisen kuvan niiden tutkijoiden toiminnasta, joihin hän viittaa.

Snellmanin halu nostaa esineitä vahvemmin historiantutkimuksen keskiöön on erittäin kannatettava, ja esimerkiksi hänen ehdotuksensa ensineviittauskäytäntöjen parantamisesta on erinomainen. On totta, että historiantutkijat esineitä ja materiaalista kulttuuria tutkiessaan ovat toistaiseksi käyttäneet lähteinään usein muita aineistotyyppejä kuin fyysisiä artefakteja, ja harvemmin viitanneet esineisiin tai esinekokoelmiin lähteinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Snellmanin viittaamissa julkaisuissamme silti tutkittaisi esineitä tai että tutkijat ohittaisivat esineet fyysisinä artefakteina. Olemme päinvastoin tahoillamme korostaneet, että materiaalisen tai aineellisen kulttuurin historian tutkimuksessa esineet ovat aineistokategoria muiden joukossa, mutta eivät ainoa. Esineet ovat osa menneisyyden moninaisuutta, ajattelemmepa niitä historiantutkimuksen kohteina tai lähteinä.

Historiantutkimuksen luonnehtiminen kirjalliseksi tieteeksi ei luonnollisestikaan tarkoita pyrkimystä rajoittaa käytettäviä lähteitä tai metodeja kuten Snellman väittää. Se viittaa siihen tosiasiaan, että historiantutkimusta tuotetaan pääasiassa kirjoittamalla, jolloin esineiden ja kielen suhde väistämättä nousee pohdinnan kohteeksi. Snellmanin kritisoima Tiina Männistö-Funk on esimerkiksi tutkinut museoiden kokoelmissa olevia itse tehtyjä polkupyöriä ja yhdistänyt niistä saatua tietoa muistitietoon ja painettuihin aikalaislähteisiin. Parhaillaan hän tekee tutkimusta, jonka pääasiallinen lähderyhmä ovat katunäkymiä esittävät historialliset valokuvat. Myös kaikki muut allekirjoittaneet ovat hyödyntäneet tutkimuksessaan sekä kuva- että esinelähteitä ja pitävät tätä täysin normaalina käytäntönä.

HAikin teemanumerossa Männistö-Funk nimenomaan kehittää uutta tapaa tarttua menneisyyden materiaalisuuteen yksittäistä esinettä isompina ja erityisellä tavalla vaikuttavina kokonaisuuksina. Itse esineistä tehtäviä havaintoja ja saatua informaatiota on epäilemättä mahdollista kehittää ja siten avata uusia tulkintamahdollisuuksia, mutta yksinomaan fyysisiin esineisiin keskittyminen ei historiantutkimukselle riitä. Esineisiin liittyvä ja niistä eri näkökulmista kertova muu aineisto on välttämätöntä esineisiin kulloinkin liittyvän ajallisen ja kulttuurisen kontekstin tavoittamiseksi.

Alex Snellman kirjoittaa opiskeluaikaisista kokemuksistaan ja nykyisistä Artefacta-tutkimusverkoston koordinaattorin havainnoistaan, jotka liittyvät tieteenalojen nihkeään asennoitumiseen historiallista esinetutkimusta kohtaan. Omat kokemuksemme Turun ja Lapin yliopistoissa, ensin opiskelijoina, sittemmin tutkijoina ja opettajina eivät ole olleet samanlaisia, vaan olemme voineet perehtyä materiaalisen kulttuurin historiantutkimuksen kehittymiseen jo 1990-luvulta alkaen.

Mainittakoon, että 2000-luvun alussa Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan Porissa sijaitsevaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmaan tehtiin sivuaineeksi Museologian ja aineellisen kulttuurin perusopinnot. Opintokokonaisuuden suunnittelivat kulttuurihistorian ja museologian oppiaineet ja sen toteutuksessa tehtiin yhteistyötä myös muun muassa Satakunnan museon kanssa. Esineiden tutkiminen ja niiden käyttö historiantutkimuksen lähteenä on nykyään uudella tavalla mukana myös yliopistojen historianopetuksessa. Kaikille Suomen yliopistojen historianopiskelijoille on tarjolla historian valtakunnallisen verkko-opetushankkeen kurssi Esinekulttuuri Suomessa: esineitä ajassa ja arjessa, joka on suunniteltu yhdessä Lapin yliopiston kulttuurihistorian sekä Turun yliopiston kansatieteen ja museologian oppiaineiden kesken. Myös tähän kurssiin kuuluu museokokoelmiin tutustuminen paikallisessa kulttuurihistoriallisessa museossa tai Designmuseossa.

On aivan oikein kantaa huolta siitä, tai ehkä pikemminkin kannustaa siihen, että niin historiantutkijat kuin muidenkin tieteenalojen edustajat voisivat hyödyntää Suomen museoiden laajoja esinekokoelmia nykyistä enemmän. Onneksi tilanne on vähitellen kehittynyt parempaan suuntaan myös tutkijoiden ja museoiden yhteistyön voimin. Instituutiorajoja ylittävistä verkostoista Snellmanin koordinoima Artefacta on mainio esimerkki. Muita yhteistyötä edistäviä verkostoja ovat museo- ja näyttelytutkimukseen erikoistunut Esille (vuodesta 2010) sekä jo aikaisemmin monialaista esinetutkimuksen kenttää yhdistänyt Tavaratutkijain markkinat (vuodesta 2004).

Materiaalinen käänne historiantutkimuksessa on yksi useiden muiden käänteiden jatkumossa, ja se on tuonut oman tärkeän lisänsä menneisyyden tulkintatyöhön. Toisin kuin Alex Snellman, joka näkee historian oppiaineet ja instituutiot jähmeinä, me haluamme korostaa historiatieteiden dynaamisuutta, kykyä uusiutua ja kehittyä sekä tehdä yhteistyötä niin lähitieteiden kuin tutkimusta tukevien instituutioiden, kuten museoiden kanssa. Historiantutkimuksessa monenlaiset suuntaukset elävät rinnakkain. Tämän lavean ja monitahoisen tieteenalan ytimessä on yksi kaikkea historiantutkimusta yhdistävä tavoite: pyrkimys ymmärtää menneisyyden toimijoiden ja tapahtumien laajempaa kontekstia, sitä ajallista, sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, jota ilman historiantutkimus muodostuisi pelkäksi menneisyyden asioiden ja esineiden luetteloksi. Tätä kontekstia ei ole mahdollista tavoittaa keskittymällä pelkästään esineisiin. Historiantutkimukselle on ominaista moninäkökulmaisuus, useiden aineistotyyppien yhdistäminen ja ristiinlukeminen.

On hienoa, että esineiden ja materiaalisen kulttuurin tutkimus herättää kiinnostusta ja keskustelua. Toivomme lisää alan tutkimusta mahdollisimman monista näkökulmista. Erilaiset tutkimusotteet tukevat toisiaan ja rikastuttavat ymmärrystämme menneisyydestä.

Leila Koivunen, Maija Mäkikalli, Tiina Männistö-Funk ja Taina Syrjämaa

* Historiallinen Aikakauskirja
* Historiallinen Aikakauskirja 4-2016: sisältö

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Alex Snellman: Esinekeskeisyys ja toimijuus vakiintumassa

04.10.17 20:11

Alex Snellman: Esinekeskeisyys ja toimijuus vakiintumassa

Historiallisen Aikakauskirjan esineteemanumeroa (2/2016) seuranneessa keskustelupuheenvuorossani (3/2016) esitin huoleni siitä, kuinka esineitä tarkasteleva historiantutkimus tutkii kovin usein esineitä esittäviä representaatioita itse fyysisten esineiden sijasta. Silloinkin kun tutkimus perustuu todellisiin esineisiin, ei tätä välttämättä tuoda lähdeviitteillä selvästi esiin. Selkeästi esiteltyjä useamman esineen tutkimusaineistoja näkee suomalaisessa historiantutkimuksessa ani harvoin.

Kun esineet ovat konkreettisin mahdollinen tutkimuskohde, on tällainen konkretian puute tuntunut minusta jo pitkään varsin paradoksaaliselta. Kenties se vielä heijastelee 1990-luvun epäilystä siitä, voiko representaatioiden takaa mitään historiallista todellisuutta tavoittaakaan. On epistemologisesti turvallisempaa tarkastella sitä, miten asioita kuvataan, kuin tehdä päätelmiä näiden kuvausten – representaatioiden – ja menneisyyden suhteesta. Kuten Visa Immosen artikkeli esineteemanumerossa (2/2016) kuitenkin toi esiin, säilyneissä esineissä on koko ajan läsnä niiden menneisyys ja niiden aineellisuudella on myös ei-representatiivinen ulottuvuus. Siksikin niiden tulisi olla historiallisen esinetutkimuksen keskiössä.

Kiitän Leila Koivusta, Maija Mäkikallia, Tiina Männistö-Funkia ja Taina Syrjämaata heidän vastauksestaan (4/2016) puheenvuorooni. Haluan tarkentaa, että ehdotus esineviittauskäytäntöjen parantamisesta on itse asiassa peräisin Johanna Ilmakunnaan ansiokkaasta artikkelista esineteemanumerossa (2/2016). Samoin on tarpeen korjata käsitys, että olisin vaatinut keskittymistä pelkästään esineisiin. Esineiden ottaminen historiallisen esinetutkimuksen keskiöön ei tarkoita muiden lähderyhmien ja kontekstien poissulkemista.

Kirjoittajat tuovat hyvin esiin sen, miten Turun ja Lapin yliopistot ovat olleet aineellisen näkökulman edelläkävijöitä. Minulla on sittemmin ollut ilo keskustella Maija Mäkikallin kanssa. Hän osoitti hyvin, kuinka muotoilussa esine ei ole koskaan menettänyt keskeistä asemaansa. Samoin minulla on ollut ilo debatoida Tiina Männistö-Funkin kanssa molempien mielenkiinnon kohteena olevasta toimijuudesta. Hänen lanseeraamansa rykelmän käsite kiinnittää huomiota esinetoimijoiden funktionaaliseen kokonaisuuteen tavalla, joka olisi hyvä ottaa huomioon myös museoissa. Esineen eristäminen muista esineistä esteettiseen tyhjiöön on varsin keinotekoista. Totesimme, että pitkään epämuodikkaaksi koetut interiöörit ovat itse asiassa rykelmien näkökulmasta hyvinkin perusteltuja ja luontevia. Minun on helppo olla samaa mieltä keskustelukumppanieni Koivusen, Mäkikallin, Männistö-Funkin ja Syrjämaan kanssa, kun he toivovat lisää alan tutkimusta mahdollisimman monista näkökulmista!

Kuten eräs kollegani totesi, ruotsalaiset ovat aina vähän meitä edellä. Se kävi ilmi, kun luin pian puheenvuoroni kirjoittamisen jälkeen ruotsalaisten historiantutkijoiden Anna Maria Forssbergin ja Karin Sennefeltin toimittaman oppikirjan Fråga föremålen: Handbok till historiska studier av materiell kultur, joka ilmestyi vuonna 2014. Sen virikkeenä oli sama huomio kuin puheenvuorollani: vaikka monet ovat kiinnostuneita aineellisesta kulttuurista, vain harvat tutkivat fyysisiä esineitä. Kirjan lähtökohtana on, ettei esineitä voi tutkia välillisesti, vaan niiden materiaalisuuteen täytyy tutustua paikan päällä. Karin Tetteris toteaa kirjan lopussa kategorisesti: ”Vill man använda föremål som källmaterial duger det inte med enbart fotografier av dem.”

Teoksen toimittajat esittävät lisäksi, että aineellisuuden tutkimuksessa voidaan erottaa kolme vaihetta, joista nykyistä leimaa juuri esineiden toimijuuden käsite. Itse arvelisin, että toimijuuskäänne (agential turn) olisi luontevaa asettaa vuoteen 2010, jolloin ilmestyi peräti neljä keskeistä teosta: antropologi Daniel Millerin Stuff, yhteiskuntatieteilijöiden toimittama New Materialisms: Ontology, Agency and Politics, arkeologi Bjørnar Olsenin In Defense of Things sekä antropologien ja arkeologien toimittama The Oxford Handbook of Material Culture Studies. Kaikkien taustalla vaikuttaa Bruno Latourin toimijaverkostoteoria (esim. Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network-Theory, 2005). Toimijuuskäänne on tehnyt aiemmasta kirjallisuudesta teoreettisesti vanhentunutta, mistä johtuen suosittelenkin lämpimästi Forssbergin ja Sennefeltin toimittamaa teosta oppikirjaksi suomalaisiin yliopistoihin. Fråga föremålen on kirjoitettu selkeästi, se antaa erinomaisia käytännön vinkkejä sekä kuvaa museo- ja esinemaailmaa, joka on monin osin samankaltainen kuin Suomessa.

* Keskustelua: Alex Snellman, Olisiko jo aika tutkia esineitä? – Kohti uutta tutkimusparadigmaa (HAik, 3/2016)
* Keskustelua: Koivunen, Mäkikalli, Männistö-Funk ja Syrjämaa: Esineitä tutkitaan jo monista näkökulmista (HAik, 4/2016)

***
Historiallinen Aikakauskirja 3-2017 sisältö

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot

05.04.18 11:20

Tässä ketjussa julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot, joita voi kommentoida vapaasti.

Historiallinen Aikakauskirja 1-2018, Kaari Utrio: Tuulimyllyt ovat hyödyllisiä laitteita


Syksyllä 1968 veljeni, biologi, soitti ärtyneen puhelun. ”Sudet eivät saalista lumimyrskyssä, eivät kierrä saalista eivätkä missään tapauksessa ulvo saalistaessaan.” Esikoisteokseni oli ilmestynyt, virheiden aika alkanut.

FM Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoitti (HAik 3/2017) historiallisen fiktion virheistä otsikolla ”Taistelu tuulimyllyjä vastaan?”( Henna Karppinen-Kummunmäki, Taistelu tuulimyllyjä vastaa? – Historiallinen romaani ja menneisyyskuva)
Pitkän uran jälkeen tervehdin ilolla sitä, että joku ottaa aiheen käsiteltäväksi. En muista asiasta muuta julkista keskustelua kuin muinoin professorini Jaakko Suolahden esseeseminaarin lausuman: ”Historiallisen romaanin ei tarvitse olla totta, mutta sen täytyy olla mahdollinen.” Määre pitää edelleen paikkansa.

Monella historiallisen romaanin kirjoittajalla on alan akateeminen kivijalka. Silti tunnollisinkaan kirjailija ei pysty välttämään virheitä. Tämä johtuu pitkälti työn erilaisesta luonteesta. Tutkijalla on perusteellinen tieto, syvä kuin porakaivo, omasta alueestaan. Hän kirjoittaa pitkälti asiantuntijakollegoilleen.

Kirjailijan tiedon pitäisi levitä kuin jäälakeus, käsittää kuvatun ajan koko inhimillinen elämä. Hän kirjoittaa suurelle yleisölle, jonka historiatieto saattaa piiloutua 1960-luvun oppikoulun hämärään. Toki suomalaiset historiallisen romaanin lukijat ovat valikoitunutta ja kiinnostunutta väkeä. Eivät he muuten ryhtyisi niin vaativaan hommaan, kun kevyempääkin on saatavilla.

Karppinen-Kummunmäki esittää ikuisen kysymyksen: kumpi on tärkeämpi, hyvä tarina vai historiallinen uskottavuus? Kirjailijana vastaan tähän heti: hyvä tarina. Ilman sitä ei tule romaania. Historiatietoa ja menneitä kohtaloita voi pakata kerroksittain, mutta tulos ei ole romaani.

Tämä seikka aiheuttaa väistämättä ongelmia. Jokainen keskiajan puuduttavia ritariromaaneja lukenut ymmärtää, että nykylukija ei pääsisi sellaisessa viittä sivua pidemmälle. Vaikka kirjailija kuinka yrittäisi luoda kollektiivisen, uskonnollisen ihmisen, päähenkilöitä on pakko modernisoida.

Karppinen-Kummunmäki vertaa suomalaista historiallista romaania Englannin vuosisataiseen historialliseen romaanikirjallisuuteen. Vertaus on mielestäni kohtuuton.

Mikä avuksi? Karppinen-Kummunmäki esittää hyvän lääkkeen, tutkijan ja kirjailijan yhteistyön. Valitettavasti harva kustantaja on valmis maksamaan tutkijalle romaanin faktojen tarkistamisesta.

Olen urani aikana saanut tutkijoilta kallisarvoista kannustusta. On ymmärretty yhteiseksi eduksi se, että suomalaiset ovat kiinnostuneita historiasta. Olen aina saanut ystävällisen vastauksen hullunkurisiin kysymyksiin kuten ”Miten haudattiin kastamaton saamelainen keskiaikana Kuolan niemimaalla?”

Minua huolestutti puheenvuoron loppukaneetti. Ymmärränkö oikein? Akateemisen yhteisön suopea suhtautuminen suomalaisten historialliseen innostukseen hiipuu? Humanistisen tiedon ja lukemisen nykyinen asema edellyttäisi päinvastaista asennetta.

1970-luvun lopulla sain kirjeen eläinlääkäriltä, joka korjasi virheellisen käsitykseni torakoiden esiintymisestä menneisyydessä. Olin perin kiitollinen. Kukaan ei halua tehdä samaa virhettä toistamiseen. Kirjailija ottaa mielellään vastaan historiallisen oikaisun. Siispä hyvät tutkijat, kun huomaatte romaanissa virheen, ilmoittakaa kirjailijalle. Auttakaa häntä. Palkaksi saatte ehkä sen kirjan. Ja hyvän omantunnon.

FM Kaari Utrio on historialliseen fiktioon erikoistunut kirjailija, joka on toiminut taiteilijaprofessorina vuosina 1995–2000.

Julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1-2018

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä. Jaakko Kalelan selvitys keskustelusta Kultarannassa 6.7.1981

05.04.18 11:25

Tässä ketjussa julkaistaan Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot, joita voi kommentoida vapaasti.

Historiallinen Aikakauskirja 1-2018, Jaakko Kalela
Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä. Jaakko Kalelan selvitys keskustelusta Kultarannassa 6.7.1981



Presidentti Urho Kekkonen piti päiväkirjaa vuodesta 1958 kesään 1981. Juhani Suomi käytti niitä muun aineiston ohella Kekkosen elämäkertaan ja toimitti sen jälkeen päiväkirjojen julkaisun.

Olin Kekkosen loppukauden tasavallan presidentin ulkopoliittinen erityisavustaja ja esiinnyn 18.7.1981 tehdyssä viimeisessä poliittisessa päiväkirjamerkinnässä: ”6.7.1981 Kalela luonani. Kertoi mm., että eräät sd. puolueen johtomiehet näkisivät mielellään, että minut valittaisiin vielä yhdelle kierrokselle TP:n viran hoitajaksi. 19.7.1981 Kalalla Riskilässä. 4 uistelijaa, 21 haukea.” Tätä seuraa vielä viimeinen omakätinen merkintä 23.7.: ”Kalalla Riskilässä. Sain 5kg lohen (taimenen)”.

Päiväkirjat julkaistessaan Suomi tulkitsi, että lähellä SDP:n puheenjohtajaa Kalevi Sorsaa ollut Kalela oli saanut tehtäväksi välittää Kekkoselle viestin: SDP:n puoluejohdossa ei tiukasti sitouduttu Porin puoluekokouksen päätökseen asettaa seuraaviin vaaleihin oma ehdokas. Yleisesti katsottiin, että se tarkoitti Mauno Koivistoa. Samansisältöisen tulkinnan Suomi oli ohimennen esittänyt jo Kekkosen elämänkerran viimeisessä osassa.

Päiväkirjan tullessa julki aikaa tapahtumista oli yli 20 vuotta ja Koivistokin oli ollut jo pitkään eläkkeellä. Keskustelu ei tuolloin jatkunut. Asiaan liittyvä muistioni oli leimattu salaiseksi ja olisi lain mukaan salassa pidettävä vuoteen 2006. En puuttunut asiaan julkisuudessa, mutta laadin selvityksen virassa olleelle tasavallan presidentti Tarja Haloselle. Koivistolle olin aikanaan kertonut asian oikean laidan.

Asia putkahti uudestaan esiin ulkoasiainhallinnon historiassa, jossa Timo Soikkanen kirjasi Kekkosen merkinnän ja Suomen tulkinnan, ilman pohdiskeluja. Paavo Lipponen otti muistelmia laatiessaan allekirjoittaneeseen yhteyttä, jolloin selostin hänelle tapauksen taustaa (salassa pitämisaika oli tuolloin jo umpeutunut). Muistelmiinsa Lipponen kirjoitti: ”Tässä vanha mies [Kekkonen] on muistanut väärin Kalelan viestin. Se oli ollut NKP:n Vitali Shaposhnikov, joka oli tuon toivomuksen Kalelalle esittänyt.”

Kahdessa uudemmassa teoksessa on tarkasteltu vuoden 1981 presidenttipeliä, siteerattu Kekkosen merkintää ja referoitu Suomen ja häntä myötäilleiden tutkijoiden tulkintaa. Risto Hauvonen ei aseta tulkintaa kyseenalaiseksi, kun taas Juho Ovaska on kriittisempi ja pitää Lipposen tulkintoja uskottavina.

Kun minulta tänä vuonna on yksityiskeskusteluissa asiaa kysytty, olen antanut saman vastauksen kuin Lipposelle. Olen myös todennut, että Lipponen on ainoana kirjoittajana vaivautunut kysymään minulta. Olen saanut kritiikkiä passiivisuudesta ja vaatimuksen esittää tuntemani faktat. Siksi tämä kirjoitus.

Merkintänsä tekopäivänä 18.7.1981 Kekkonen lähti päiväohjelmansa mukaisesti aamulla kalastamaan saaristoon, Riskilään, mihin liittyy merkinnän loppuosa seuraavalta päivältä. Merkintä lienee tehty aamulla ennen lähtöä klo 9.00. Siinä Kekkonen kirjasi käyntini Kultarannassa 12 päivää aikaisemmin. Olin tuolloin halunnut keskustella henkilökohtaisesti tärkeästä asiasta ennen kesälomaani.

Tärkeä asia oli raportti keskusteluistani Moskovassa. Olin 24.–26.6.1981 ollut Euroopan sekä Yhdysvaltain ja Kanadan ulkopoliittisten instituuttien 9. konferenssissa. Sen aikana minuun otettiin yhteyttä ja ehdotettiin lounasta NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikkö Vitali Shaposhnikovin kanssa. Hän halusi kiittää siitä, että olin 26.3.1981 ollut järjestämässä hänelle tapaamista Kekkosen kanssa Tamminiemessä. Shaposhnikoville käynti Tamminiemessä oli ensimmäinen, vaikka hän oli ollut virassa vuodesta 1970. Molemminpuoliseen pidättyvyyteen saattoi olla syynä se, että hänen edeltäjänsä, Tamminiemessä useastikin vieraillut Aleksei Beljakov oli sittemmin epäonnistunut suurlähettiläänä Helsingissä.

Shaposhnikovin mukana Tamminiemessä vieraillut ministerineuvos Viktor Vladimirov korosti allekirjoittaneelle, että Shaposhnikov oli avainasemassa, koska hän oli korkein ja viimeinen Suomen asioita käsitellyt keskuskomitean virkamies ennen niiden esittelemistä NKP:n keskuskomitean sihteeristölle ja politbyroolle. Suomi esittää Kekkos-elämäkerrassaan perustellulta tuntuvan oletuksen, että NKP:n johdossa haluttiin selvittää, mikä Kekkosen kunto todellisuudessa oli ja että tehtävä annettiin Shaposhnikoville.

Tein Moskovan keskustelusta tarkat muistiinpanot ja Helsinkiin tultuani kirjoitin raporttimuistion presidenttiä varten. Sitten etsin Kultarannasta tapaamisaikaa, mikä järjestyi maanantaiksi 6.7. Maanantaiaamuna adjutantti soitti ja suositti tapaamisen lykkäämistä, koska presidentti ei ollut hyvässä kunnossa. Asiani oli kuitenkin sen verran tärkeä, että sovimme, että tulen Kultarantaan, jossa katsotaan mikä tilanne on. Kekkonen olikin aluksi varsin vireässä kunnossa.

Viiden liuskan muistiossani käsiteltiin seuraavia asioita: 1) tapaaminen Shaposhnikovin kanssa ja sen tausta, 2) Suomessa käyty presidenttikeskustelu, 3) SDP:n ja SKP:n puoluekokoukset, 4) Mitterrandin ja vasemmiston vaalivoitto Ranskassa, 5) kansainvälinen yleistilanne, 6) Palmen aseidenriisuntakomissio, 7) Sorsan johtama Sosialistisen internationaalin aseidenriisuntakomissio, 8) Euro-ohjusneuvottelut, 9) pohjoismaisten sosialidemokraattien turvallisuuspoliittinen yhteistyö ja tässä yhteydessä Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, 10) Saksan tilanne. Näistä raportoin suullisesti vain kolmea ensimmäistä kohtaa sekä Neuvostoliiton kantaa ydinaseettomaan Pohjolaan. Silloin runsas puoli tuntia oli kulunut ja totesin, että oli aika viitata kirjalliseen muistioon ja vetäytyä keskustelusta, niin kuin olin adjutantin kanssa sopinut.

Kerroin Kekkoselle, että Shaposhnikov oli hyvin otettu käynnistään Tamminiemessä ja oli arvioinut presidentin ”terveydellisen kunnon erinomaiseksi” sekä pannut merkille, että tämä ”seuraa tarkoin kansainvälistä politiikkaa ja analysoi sitä terävästi”. ”Kun vielä ottaa huomioon hänen pitkäaikaisen kokemuksensa ja hänen saavuttamansa kotimaisen ja kansainvälisen arvovallan, ulkopuolinen ei voi olla ihmettelemättä, mistä presidenttipelissä on kysymys”. ”Eikö olisi kaikkein parasta, että hän jatkaisi virassaan?” Kerroin Kekkoselle sanoneeni Shaposhnikoville, ”etten tiedä tässä suhteessa presidentin tarkkaa mielipidettä”. Olin myös korostanut, että ”suomalainen poliittinen järjestelmä asettaa valtion päämiehen poikkeuksellisten suurten paineiden ja epämiellyttävän arvostelun kohteeksi”. Kerroin, mitä Kekkonen oli sanonut Ulla Gyllenbergille kesäkuun alussa, kun tämä oli tullut Tamminiemeen pyytämään presidenttiä osallistumaan naisten rauhanmarssiin Kööpenhamina–Pariisi. Kekkonen oli kiittänyt kutsusta, mutta lähes sydäntä särkevän tunteellisesti todennut, että hänen aikansa alkaa olla joka suhteessa ohi, hän ei jaksa. Selostukseni aikana Kekkonen nyökkäili hyväksyvästi ja kommentoi happaman kielteisesti sisäministeri Eino Uusitalon ehdotusta jatkokaudesta.

Raporttiini en kirjoittanut, mutta suullisesti kerroin, että Shaposhnikov oli useaan otteeseen presidenttipeliä arvostellessaan hyökännyt Koivistoa vastaan, siinä määrin että olin joutunut väittämään vastaan ja tunnelma oli viilentynyt. Kysyin Kekkoselta toimintaohjetta: pitäisikö tästä kertoa Koivistolle. Kekkonen puisteli lähes surullisen oloisena päätään ja sanoi: ”Älä puhu mitään, tämä on surkea juttu, siitä pahoittaa vain mielensä”.

SDP:n puoluekokousta Shaposhnikov ei ollut sanallakaan kommentoinut. Sen sijaan hän piti myönteisenä pohjoismaisten sosialidemokraattisten puolueiden hiljattaista kannanottoa ydinaseettomasta Pohjolasta ja kertoi Neuvostoliiton olevan valmis tukemaan Kekkosen alulle panemaa hanketta, myös omaa aluettaan koskevin järjestelyin. Kerroin Kekkoselle, että pidin tätä ilmoitusta merkittävimpänä uutistuliaisena hänelle, kunnes seuraavana päivänä minulle selvisi, että neuvostoliittolaiset olivat antaneet asiasta julkisen tiedotteen.

Kekkosella ei ollut tapana säilyttää saamiaan raportteja työhuoneessaan eikä varsinkaan Kultarannassa. Hän lähetti ne pääsääntöisesti Helsinkiin yksityissihteerinsä Kaija Vesamaan arkistoitavaksi. Joskus hän palautti raporttini vidi- ja reunamerkinnöin tai ohjein minulle. Joskus hän Tamminiemessä piti keskustelun aikana käsissään pientä muistikirjaa ja teki lyhyitä merkintöjä. Raporttini 2.7. päätyi sekin ilmeisesti Vesamaalle ja arkistoon, koska Suomi siteeraa sitä Kekkos-elämänkertansa viimeisessä osassa. Sitten hän 34 sivua myöhemmin siteeraa ja tulkitsee Kekkosen päiväkirjamerkintää, tosin sikäli virheellisesti, että päiväys 6.7. on muuttunut 16.7:ksi. Se saattaisi selittää merkinnän väärintulkintaa ja sen ettei Suomi yhdistä kolmea päivämäärää: muistioni torstaina 2.7., tapaaminen Kultarannassa maanantaina 6.7. ja Kekkosen päiväkirjan merkintä lauantaina 18.7. Sen sijaan Ovaska on käynyt läpi Suomen käyttämän alkuperäisaineiston, myös allekirjoittaneen muistion, ja päätynyt samaan tulkintaan kuin Lipponen.

Suomi on kuvannut Kekkosen pahenevia terveysongelmia kesällä 1981 ja lainannut lääkäreiden lausuntoa, jonka mukaan Kekkonen ei vielä ollut dementoitunut. Mutta ”mitä enemmän tällaiselle potilaalle tulee pieniä aivoinfarkteja, sitä enemmän hän kärsii muistihäiriöistä. Vähitellen muisti lyhenee, ajan ja paikan hahmottamisessa ilmenee häiriöitä ja lopulta niitä esiintyy myös psyyken alueella.”

Tapaus on sinänsä pieni: vanhan, sairaan miehen muistilipsaus ja siitä tehty virheellinen tulkinta. Ongelma on siinä, että tulkinta näyttää vakiintuneen historiankirjoitukseen todisteena yleisemminkin vallinneesta arvailusta, että Kalevi Sorsa ja SDP:n johto ei täysin ollut Mauno Koiviston presidenttiehdokkuuden takana. Jos tällaiseen uskoo, on kuitenkin paras hakea muita todisteita.

Pieni tapaus korostaa sitä, että lähdekritiikin täytyy ulottua myös siihen, mitä tasavallan presidentti kirjoittaa päiväkirjaansa, ja yhtä lailla sitä, että asianosaiselta voi kysyä, jos sellaisia on tavoitettavissa.

Suurlähettiläs Jaakko Kalela toimi Kekkosen loppukauden tasavallan presidentin ulkopoliittisena erityisavustajana.

1. Elämäkerran viimeinen osa: Juhani Suomi, Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976–1981. Otava 2000; päiväkirjan Juhani Suomi (toim.) Urho Kekkosen päiväkirjat 1975–1981. Otava 2004.
2. Urho Kekkosen päiväkirjat 1975–1981, 454.
3. Suomi 2000, 701.
4. Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö 1970–1981. Ulkoasiainhallinnon historia 3. Otava 2008.
5. Paavo Lipponen, Murrosten aika. Muistelmat 1979–95. WSOY 2014, 116–117.
6. Risto Hauvonen, Koivisto Kekkosta kaatamassa. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2015; Juho Ovaska, Mauno Koiviston idänkortti. Otava 2017.
7. Suomi 2000, 664. Ovaska yhtyy päättelyyn ks. Ovasta 2017, 192.
8. Jaakko Kalela Urho Kekkoselle 2.7.1981, Urho Kekkosen arkisto, Henkilökohtaisia salaisia 1981, Tasavallan presidentin arkistosäätiö.
9. Suomi 2000, 667.
10. Suomi 2000, 701.
11. Ovaska 2017, 192.
12. Suomi 2000, 722.

Julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1-2018

Haik
Viestit: 145
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkohdat Suomen Historiallisen Seuran lausunnosta koskien Tiedonhallintalakia

30.09.18 11:33

Pääkohdat Suomen Historiallisen Seuran lausunnosta koskien Tiedonhallintalakia


Suomen Historiallinen Seura (SHS) pitää tarpeellisena julkisen hallinnon tiedonhallintaa koskevan lainsäädännön selkeyttämistä. Lausunnolla oleva lakiluonnos julkisen hallinnon tiedonhallinnasta on kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ja liian yksityiskohtainen, eikä sitä SHS:n mielestä tule esittää nykymuodossaan eduskunnalle. SHS keskittyy lausunnossaan ainoastaan niihin kohtiin lakiesityksestä, jotka koskevat välittömimmin seuran jäsenistöä (so. historian tutkimusta ja opetusta).


SHS pitää perusteltuna sitä, että kautta lakiluonnoksen tieteellisen tutkimuksen edellytykset pyritään turvaamaan. SHS on kuitenkin huolissaan siitä, miten tämä käytännössä toteutuu, jos lakiluonnoksen mukaisesti julkisen hallinnon tiedontallennus- ja arkistointivastuu määritellään tiedonhallintayksikköjen tehtäväksi (33 §). Kansallisen koordinaation puutteen vuoksi tässä on vakava vaara, että ajastamme jää tuleville polville ja tulevaisuuden (historian)tutkimukselle satunnainen aineistokokonaisuus, jossa esim. kuntien välisten vertailujen tekeminen on mahdotonta. Lakiluonnoksessa korostetaan (aivan oikein) sitä, ettei ole tarvetta arkistoida monikertaisesti (samoja) yhteiskunnallisia oloja kuvaavia tietoaineistoja. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että vertailu esimerkiksi alueiden välillä olisi jatkossa mahdotonta.

Kansallisen kulttuuriperinnön kannalta arvokkaan aineiston tallentaminen mainitaan lakiluonnoksessa useissa kohdin (erit. 33 §), mutta miten tämän aineiston määrittely tultaisiin käytännössä tekemään, jää epäselväksi. Vaikka lakiluonnoksen mukaan tavoitteena on saada arkistointi kuvaamaan myöhemmille sukupolville yhteiskunnan tilaa ja kehitystä tiettynä aikakautena, on näkökulma luonnostekstissä ylimpään hallintoon painottuva ja makrotasolla. Tutkimuksen kannalta tärkeä ”arjen historiaa” ja ”mikrohistoriaa” kuvaava aineisto jäisi näin käytännössä arkistoimatta. SHS pitää erittäin tärkeänä, että tilastoinnin tausta-aineistoa arkistoidaan mahdollisimman kattavasti tulevaa tutkimusta varten. Laki johtaisi toteutuessaan siihen, että ajastamme jää yksipuolinen ja elitistinen kuva jälkipolville. SHS ei pidä perusteltuna, että lakitekstissä määritellään yksityiskohtaisesti millaista aineistoa tulisi tallentaa, vaan lakitekstiin riittää toteamus, että turvataan tutkimuksen kannalta relevantin aineiston tallentaminen.

Lakiluonnoksen mukaan tiedonhallintalautakunnan elinkaaripäätökset suhteutetaan kunkin tiedonhallintayksikön voimavaroihin: tämä johtaa pahimmillaan siihen, että aineistoa ei arkistoida yksinkertaisesti siksi, että arkistoinnin kustannukset ovat liian korkeat. Asiallisen arkistoinnin pitäisi olla eräs viranomaistoiminnan perustehtäviä, koska arkistointi on tärkeä osa hallinnon läpinäkyvyyttä: tämä pitäisi SHS:n mielestä näkyä selkeämmin lakitekstissä.

SHS ei pidä tarpeellisena erillisen Tiedonhallintalautakunnan (7 §) perustamista. Seuran mielestä Kansallisarkistolla on jo nyt osaamista ja näyttöjä vastaavasta tehtävästä, toisin kuin luonnostekstin perusteluissa väitetään (35 §). Siksi Kansallisarkiston roolia tulisi pikemminkin vahvistaa eikä luoda päällekkäistä byrokratiaa.

Mikäli Tiedonhallintalautakunnan perustamiseen lakiesityksessä kuitenkin päädytään, tulisi sen kokoonpanoa ja tehtäviä selkeyttää huomattavasti. SHS:n mielestä lautakunnan kokoonpanon tulisi heijastaa myös puheenjohtajatasolla sisältöosaamista: puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan tulisi olla tiedonhallinnan, tutkimuksen ja/tai arkistoalan ammattilaisia. Lainsäädännöllinen osaaminen voidaan varmistaa esimerkiksi niin, että toisella sihteereistä tulee olla juristin pätevyys. Tosin SHS:n mielestä on syytä miettiä, onko lakitekstissä ylipäänsä syytä määritellä tarkasti yksittäisen lautakunnan kokoonpanoa.

Tiedonhallintalautakunnan ja tiedonhallintayksiköiden välinen työnjako on lakiluonnoksessa epäselvä, samoin Kansallisarkiston (34 §) rooli näiden kahden elimen välissä. Luonnoksen mukaan Tiedonhallintayksikkö ei saa tuhota aineistoa, jos Kansallisarkisto katsoo, että yksikön arkistointiin liittyvä asia on ratkaistava Tiedonhallintalautakunnassa. Tiedonhallintayksiköiden tulee lakiluonnoksen mukaan toimittaa Kansallisarkistolle tiedonhallinnan muutossuunnitelma (11 ja 12 §), kun ne muuttavat ”olennaisesti” hallintoaan, palvelujaan tai tietojärjestelmiään. SHS ei näe muutossuunnitelman toimittamista riittävänä menettelynä turvaamaan yhtenäisen tietoaineiston säilymistä eri tiedonhallintayksiköissä. Näiltä osin lakitekstiä tulee selkeyttää.

Lakiluonnoksen mukaan Tiedonhallintalautakunta tekee päätöksiä tiedonhallintayksiköittäin. Näin esimerkiksi kullekin kunnalle tehtäisiin erikseen päätökset arkistoitavasta materiaalista, mikä on paitsi tehotonta, myös aiheuttaa edellä mainitun ongelman yhtenäisen tietoaineiston muodostumattomuudesta. Tämä johtuu siitä, että Tiedonhallintalautakunnan on käytännössä mahdotonta edes tunnistaa, mitkä aineistot ovat samoja, kun tiedonhallintayksiköiden tiedonhallintamallit (10 §) tulisivat todennäköisesti poikkeamaan merkittävällä tavalla toisistaan.

Tiedonhallintayksiköille asetetaan velvollisuudeksi myös henkilöstön koulutus. Tiedonhallinnan ja arkistoinnin koulutusvastuu on tällä hetkellä käytännössä yliopistoilla. Miten tämä todella mittava ja uusi perus- ja täydennyskoulutus aiotaan resursoida? Tämän hetkisillä koulutusohjelmilla ei ole tähän resursseja. Lain jatkovalmistelussa tulisi pohtia tarkemmin koulutustarvetta ja sen resursointia.

SHS ei näe perusteltuna sitä, että tiedonhallintalaissa määritellään myös tutkimusaineistojen tallentaminen (37§). Luonnoksessa tutkimusaineistojen tallentaminen on luonteeltaan mahdollistavaa, mutta ei pakottavaa. Vaikka perusteet sinänsä ovat kohdallaan, tällaiselle ”mahdollistavalle” lainsäädännölle ei SHS:n mukaan ole tässä vaiheessa tarvetta. Lisäksi esityksen mukainen tehtävien sälyttäminen yliopistojen eettisille toimikunnille on nykyresursseilla käytännössä mahdotonta.

Lopuksi: SHS näkee virheellisenä ja jopa loukkaavana tavan, jolla lakiluonnoksessa erotetaan tieteellinen tutkimus ja historiantutkimus toisistaan. Tiedemaailmassa tällaista perustelematonta eroa ei tehdä, eikä sitä ole mitään syytä tehdä myöskään suomalaisessa lainsäädännössä. SHS pitää kuitenkin tarpeellisena, että myös muun kuin tieteellisen historiantutkimuksen tekeminen turvataan tiedonhallintalaissa: tämä pitää sisällään sukututkimuksen ja historian harrastajien tekemän tutkimuksen.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”