NL:lla ei ollut liioin hyökkäysaikeita Suomen suunnalla neuvottelujen alkaessa lokakuussa 1939. Mitään sellaista ei tietääkseni löydy dokumenteista. Päinvastoin NKP:n politbyroon ohjeissa neuvottelijoille 14.10.1939 mainittiin vain ne tavoitteet, jotka oli hyväksytty toisaalta Leningradin turvallisuuden ja toisaalta Muurmannin radan suojelemiseksi. Nämä tavoitteet NL:n neuvottelijat, Stalin ja Molotov, esittivätkin suomalaisille, mutta niitä suomalaiset eivät valitettavasti ottaneet kuuleviin korviin.Klaus Lindgren kirjoitti: ↑09.03.21 18:18Tulipa vain mieleeni, että vuonna 1939 Suomella ei ollut aikomuksia hyökätä Neuvostoliittoon, eikä Ribbentrop-sopimuksen jälkeen ollut järemmin mahdollisuuksiakaan. YYA-sopimuksen aikana opimme puhumaan Neuvostoliiton "legitiimeistä turvallisuusintresseistä", mutta nyt, kun ei ole enää ajankohtaisia intressejä häiritsemässä suuntaan eikä toiseen, voisimmekohan me arvioida sitäkin kohtaa uudestaan?
Kun puhut ”legitiimeistä intresseistä”, tarkoitat varmaan sitä kun Stalin sanoi että: "Emme [NL] pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan". Sanalla ”legitiimi” on kai tarkoitettu sitä, että vaatimukset olivat sopusoinnussa ilmoitettujen defensiivisten tavoitteiden kanssa. Niin, oliko Stalin siis ”vainoharhainen” pyrkiessään turvaamaan Leningradin sotilaalliset puolustusmahdollisuudet, oliko?
Vasta Kremlissä pidetyssä seitsentuntisessa kokouksessa 15.11.39, siis sen jälkeen kun suomalaiset olivat keskeyttäneet neuvottelut päätettiin sitten sen hyökkäyksen valmistelusta, joka sittemmin toteutettiin. Syy tähän oli suomalaisten periksi antamaton kieltäytyminen kaikesta yhteistyöstä pieniä rajakorjauksia lukuun ottamatta Repinon (ent. Kuokkala) silloisen rajamutkan suoristamiseksi ja lisäksi joissain vähäisemmissä kohteissa.
Olisi toki ollut järjenvastaista pitää yllä valtionrajaa välimatkan päässä joka olisi - johtuen teknisestä kehityksestä 1900-luvun alkupuolella - mahdollistanut koko Leningradin tuhoamisen tykistötulella Suomen alueelta käsin edes ylittämättä rajalinjaa etenemällä NL:n alueelle. Ei sillä ketkä, suomalaiset tai saksalaiset vai englantilaiset, olisi omistanut tykistön ollut tietysti mitään merkitystä. Tämä Suomen periksi antamaton suhtautuminen neuvotteluissa johti sittemmin NL:n hyökkäykseen 30.11.39.
Mutta mikäli minä tiedän oli tosiaan niin, että Leningradin piirityksessä ei käytetty suomalaisten puolelta juuri tykistöä, sillä yhteisessä hyökkäyksessä Leningradiin oli väestön tuhoaminen jäänyt saksalaisten tehtäväksi kun taas suomalaisille kuului vain piirityksen ylläpito eikä osallistuminen enemmälti väestön tuhoamiseen (oli kysymyksessä ns. ’Vernichtigungskrieg’, tuhoamissota). Suomalaiset tosin yrittävät, siinä onnistumatta, kenraali P. Talvelan johdolla katkaista kaupungin ns. ”elämäntien” Laatokan yli.