Eräs asia, joka Suomessa on täysin jäänyt tutkimatta, on se henkilöryhmä, joka viime vuosisadan alkupuolella toimi Suomessa sosialismin agitaattoreina. Keitä he olivat? Mistä he tulivat? Kuka oli heidät kouluttanut? Mikä oli kunkin heistä elämän kohtalo?
Tähän samaan tutkimukseen voitaisiin liittää niiden agitaattoreiden tutkimus, jotka saivat tuhannet amerikansuomalaiset ja amerikankanadalaiset lähtemään turvatuista olosuhteistaan esimerkiksi Itä-Karjalaan sosialismia rakentamaan - mutta tuhoutuivatkin Stalinin vainoissa.
On käsittämätöntä, miten tuollaiset miehet ja myös naiset saattoivat saada kuulijansa hyväksymään sanomansa ja muodostamaan kuulijoistaan - useimmassa tapauksessa - rauhaa rakastavasta maan hiljaisesta henkilön, joka ryhmissä muodosti moninkertaisesti muihin kanssaihmisiinsä kohdistuneen vaarallisuutensa.
Tässä mielessä vuosi 1917, Venäjän vallankumouksen jälkeen, teki elämän Suomessakin vaaralliseksi ajaksi, sillä vallankumouksen omaksuneet kansalaiset pitivät oikeutenaan olevan murhien, aseellisten ryöstöjen, kanssaihmistensä pahoinpitelyn ja monet - monet muut konnuudet. Virallisesti on voitu osoittaa, että maassamme tapahtui ennen tammisunnuntaita 60 poliittista murhaa.
Vapaussodan jatkuessa tapahtui punaisten vallassaan pitämänsä Etelä-Suomen alueella satoja murhia, aseellisia ryöstöjä ja muita terroritekoja, jotka kohdistuivat siviiliväestöön. Virkamiehet, apteekkarit, papit, liikemiehet, insinöörit, kauppiaat, työnjohtajat ja monet muut ammattialat, myös jopa pienten kylämyllyjen ja sahojen omistajat olivat suuressa hengenvaarassa. Samoin ihmiset, joita vain epäiltiin myötämielisiksi ”valkoiselle” ajattelutavalle.
Maatilalliset olivat suuren kateuden ja halveksunnan kohteina ”kulakeiksi” kutsuttuina, ja heiltä estotta pakkoluovutettiin viljaa ja muita maantuotteita punaisten sotavoimien ruokkimiseksi.
Vastaavanlaista siviiliväestöön kohdistunutta terroritoimintaa ei tapahtunut valkoisten haltuun sodan aikana joutuneilla alueilla. Valkoisten valloitettua sodan kestäessä alueita punaisilta toimeenpantiin oikeudenistuntoja, joissa ”kolttosia” tehneet punaiset kyllä tuomittiin ansionsa mukaan lain edellyttämällä tavalla. Murhista jopa kuolemaan.
Punaisella puolella ei oikeudenistuntoja pidetty, likvidointi tapahtui ilman seremonioita, jolloin puolustusasianajajia ei käytetty.
Erona oli myös se, että valkoiset tekivät oikeudenkäynneistä viralliset asiakirjat, jotka edelleen ovat tutkijoiden tarkasteltaviksi säilöttyinä, ja oikeudessa oli puolustuksella puhumisen oikeus.
Punaisten niin siviilivankiensa kuin valkoisten sotilasvankiensa kuolemantuomiot tehtiin ilman, että asiasta olisi laadittu mitään asiapapereita. Tällä tavoin surmattujen henkilöiden hautauksen ja kuolinsyystä raportin joutui tekemään paikkakunnan papisto.
Heidän kuolintodistuksiin tekemät merkinnät olisivat professori Heikki Ylikankaalle hyvin ”terveellistä” tutkimisen aihetta, koska niissä kerta toisensa jälkeen toistuu määritelmänä: ”Kuolema on aiheutunut suurta julmuutta, säälimättömyyttä ja kidutusta osoittavalla tavalla!” Kuolemaa ei siis tyydytty aiheuttamaan ainoastaan ampumalla, vaan tarvittiin vielä kaikkea muuta.
Muutamia vuosia sitten valtioneuvoston kanslia alkoi tutkia yhdessä professori Heikki Ylikankaan kanssa nk. ”Sotasurmia 1914-1922”. Toistaiseksi ei julkisuuteen ole annettu mitään virallista lopputulosta tuosta tutkimuksesta.