Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun yhteistyösopimuksen mukaisesti osapuolet vaihtoivat mikrofilmijäljenteitä historiallisista asiakirjoistaan. Helmikuussa 1976 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö pyysi, että Suomi luovuttaisi Leninin alkuperäisen kirjeen, joka oli löytynyt Arvid Neoviuksen yksityisarkistosta. Virallinen pyyntö aiheutti kiusallisen tilanteen Suomen ulkoasiainministeriölle ja Valtionarkistolle. Lokakuussa 1976 Neuvostoliitto pyysi myös Leninin vaimon Nadezda Krupskajan alkuperäisen kirjeen samasta yksityisarkistosta.
Millaisia selvityksiä, muistioita ja manöövereita suomalaiset viranomaiset tekivät? Miten täpärällä oli tilanne, että kirjeet olisi lahjoitettu Leonid Brezneville tämän 70-vuotisjuhlien yhteydessä? Mihin lahjaidea kaatui ja mitä Breznev sai kirjeiden sijasta? Ulkoasiainministeriön tutkija Jussi Pekkarinen on julkaissut hyvin mielenkiintoisen lahjahanketta selostavan artikkelin tuoreessa Kanava-aikakauslehdessä (8/2006).
Suomalaiset historiantutkijat pääsivät 1970-luvulla neuvostoarkistoihin inventoimaan Suomea koskevia arkistolähteitä, joista oli määrä saada mikrofilmijäljenteitä Suomen Valtionarkistoon. Vastavuoroisesti neuvostotutkijat vierailivat Valtionarkistossa vuosina 1974 ja 1976 etsimässä mielenkiintoisia arkistolähteitä. Talvella 1976 löysi uutistoimisto Tassin Helsingin toimituksen päällikkö Juri Daskov V.I.Leninin alkuperäisen kirjeen vuodelta 1903 Arvid Neoviuksen yksityisarkistosta. Arkistolöytö käynnisti diplomaattisen prosessin, jonka kulkua Pekkarinen kuvaa erinomaisesti artikkelissaan.
Arvid Verner Neovius (1861-1916) oli filosofian tohtori, sanomalehtimies ja kansanedustaja. Hän oli toimittajana mm. Nya Pressenissä ja Fria Ord -lehdessä. Vuosina 1903-1905 hän oleskeli maasta karkotettuna Tukholmassa. Hän oli porvarissäädyn edustajana vuonna 1900 ja 1905-1906 valtiopäivillä sekä eduskunnan jäsenenä vuosina 1907-1916. Venäjän kielen taitoisena hän oli yhteydessä venäläisten sosialistien ja muiden opposition edustajien kanssa. Neovius kuoli vuonna 1916.
Neoviuksen yksityisarkisto, johon sisältyi kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia, muistiinpanoja, lehtileikkeitä ja painotuotteita (yhteensä 35 kansiota eli 2,4 hyllymetriä asiakirjoja), luovutettiin 22.8.1922 ja 31.12.1930 allekirjoitetuin lahjakirjoin Suomen Valtionarkistolle siellä "erillisenä kokoelmana säilytettäväksi". Luovuttajina olivat Arvid Neoviuksen sisar Dagmar ja veli, pankinjohtaja Arthur Neovius.
Valtionarkistonhoitaja Toivo J. Paloposki ilmoitti ulkoasiainministeriöön, ettei Leninin kirjeen erottaminen Neoviuksen arkistosta käynyt päinsä noin vain. Yksityisarkiston lahjakirjojen luovutusehtoja oli kunnioitettava. Keväällä 1976 Paloposki sai tehtäväksi neuvotella Arthur Neoviuksen 78-vuotiaan tyttären Greta Neoviuksen kanssa siitä, sallisiko tämä arkiston oikeudenomistajana Leninin kirjeen luovuttamisen neuvostoarkistolle. Greta Herrman kielsi kaikki luovutusehdoista poikkeavat toimenpiteet.
Syksyllä 1976 saapui Valtionarkistoon kaksi neuvostotutkijaa, joiden tarkoituksena oli läpikäydä uudestaan Neoviuksen arkiston asiakirjat. Tällä kertaa mukana oli suomen kielen taitoinen Rudolf Sykiäinen, joka on kertonut toimistaan omissa muistelmissaan. He löysivät useita mielenkiintoisia asiakirjoja, mm. Leninin puolison Nadezda Krupskajan kirjeen vuodelta 1904. Perästä kuului, kuten sanotaan.
Sykiäinen välitti pian Suomen Moskovan-suurlähetystön lehdistöavustaja Reino Paasilinnalle tiedon, jonka mukaan Neuvostoliitto aikoo pyytää alkuperäisiä kirjeitä Valtionarkistosta. Ilmeisesti Moskovan-suurlähetystössä syntyi idea lahjoittaa kirjeet Leonid Brezneville tämän 70-vuotisjuhlien (19.12.1976) yhteydessä. Kun Neuvostoliiton virallinen pyyntö tuli, tehtävänä oli selvittää, millä tavalla alkuperäiskirjeet saataisiin irrotetuksi Neoviuksen yksityisarkistosta.
Pekkarisen artikkelissa selostetaan valtionarkistonhoitaja Paloposken toimia, kannanottoja ja ehdotuksia. Paloposki näyttää ymmärtäneen Neuvostoliiton toiveet saada omiin kokoelmiinsa Leninin ja hänen puolisonsa alkuperäiskirjeet. Jos Suomi luovuttaisi kirjeet, olisi se ele, joka varmasti muistettaisiin ja joka voisi voidella neuvostobyrokratian rattaat hiukan suosiollisemmiksi suomalaisten historiantutkijain toiveille saada jäljenteitä neuvostoarkistoista. Arkistoammattilaisena tuntuu hiukan hämmentävältä lukea Pekkarisen artikkelista toteamus, että Paloposki katsoi valokopioiden hyvin kelpaavan suomalaisille, kun taas Neuvostoliitolle alkuperäiskirjeet olisivat paljon arvokkaampia.
Marraskuun 1. päivänä 1976 Paloposki neuvotteli UM:n valtiosihteeri Matti Tuovisen ja opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kanssa kirjeiden luovutukseen liittyvistä juridisista kysymyksistä ja ulkopoliittisista vaikutuksista. Näyttää siltä, että kaikki kolme katsoivat alkuperäiskirjeiden luovutuksen palvelevan Suomen ja suomalaisten historiantutkijoiden etua. Paloposken mukaan neuvostoviranomaiset voisivat varmasti pitää luovutuksesta kieltäytymistä "hyvän tahdon puutteena", millä voisi olla ikäviä vaikutuksia maiden väliseen arkistoyhteistyöhön. Paloposki ei kuitenkaan halunnut, että Valtionarkisto ryhtyisi toimimaan asiassa päätöksentekijänä. Jos kirjeillä ei olisi enää yksityisiä oikeudenomistajia, tulisi luovutuspäätös tehdä ministeriössä. Muuten julkisuuteen saattaisi levitä käsitys, että Valtionarkisto voisi tuosta vain lahjoittaa pois osan sen säilytettäväksi uskotuista asiakirjoista. Kuka enää jatkossa haluaisi luovuttaa mitään yksityisiä asiakirjojaan Valtionarkiston haltuun? Paloposki korosti samalla, että koko luovutushankkeesta tulisi luopua, mikäli "menetelmää kirjeiden luovuttamiseksi ei löydettäisi".
Kirjeiden luovutushankkeesta pyydettiin lausunto ulkoasiainministeriön oikeudelliselta neuvonantajalta tohtori E. J. Mannerilta, jonka mukaan asia voitiin ratkaista vain neuvottelemalla kirjeiden oikeudenomistajien kanssa, tarvittaessa tarjoamalla kirjeistä sopiva rahasumma.
Paloposki sai kiireelliseksi ja haasteelliseksi tehtäväkseen neuvotella Neoviusten kanssa kirjeiden kohtalosta. Breznevin syntymäpäivä lähestyi uhkaavasti ja lahja-asia oli yhä ratkaisematta. Paloposki otti 22.11.1976 yhteyden Greta Herrmannin mieheen Kurtiin, joka ilmoitti puolisonsa olevan vakavasti sairas eikä tältä varmasti sen vuoksi kyseltäisi kirjeiden luovutusasiasta mitään. Niin kaatui lahjahanke tuloksettomana. Ulkoasiainministeriö tyytyi Paloposken selvitykseen.
Breznev sai Suomen valtiojohdolta syntymäpäivälahjaksi maamme korkeimman kunniamerkin, Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen. Presidentti Kekkonen luovutti lahjan päivänsankarille asianmukaisin saatesanoin. Vuotta myöhemmin Kekkonen luovutti Moskovassa hyvälaatuiset kopiot Neuvostoliiton toivomista kirjeistä. Alkuperäiset kirjeet pysyivät Valtionarkistossa provenienssiperiaatteen mukaisesti. Neuvostotutkijoille tarjottiin joka tapauksessa käytettäväksi kirjeiden tietosisältö. Suomen viranomaiset eivät toimillaan vaikeuttaneet neuvostohistoriantutkimusta.
Arvid Verner Neoviuksen yksityisarkisto, kuten monet muutkin yksityisarkistot, on myöhemmin Kansallisarkistossa mikrofilmattu ja alkuperäiset asiakirjat ovat sen vuoksi käyttökiellossa. Pekkarinen tietää kertoa artikkelissaan, että Neuvostoliitolle luovutettaviksi aiotut alkuperäiskirjeet säilytetään visusti kassakaapissa - varmuuden vuoksi.
Tietolähteenä:
Jussi Pekkarisen artikkeli "Arvokkaampaa kuin Lepikon torpan multa", Kanava 78/2006, s. 512-514.
Arvid Verner Neoviuksen (1861-1916) arkiston arkistoluettelo nro 602:221 Kansallisarkistossa.
Markku Leppänen
Ylitarkastaja
Kansallisarkisto
PL 258, 00171 HELSINKI
Puh. (09) 2285 2233