Voidaan tietysti Tarkan tavoin väittää, että [Maanpuolustuskorkeakoulun] sotahistorian laitoksen tutkijoilla on erilainen tutkimusasenne kuin esimerkiksi yliopistojen historioitsijoilla. On kuitenkin syytä huomata, että kaikki Ylikangasta vastaan ”rynnäköineet” (kuten Tarkka kirjoittaa) eivät suinkaan ole sotahistorianlaitoksella työskenteleviä. Teoksessa ”Teloitettu totuus” mielestäni kovinta kritiikkiä Ylikangasta kohtaan esittää OTT Jukka Lindstedt, jolla ei ole minkäänlaista kiinnekohtaa sotahistorian laitokseen. Sama koskee myös maisteri Tapio Nurmista sekä toimittaja Pasi Jaakkosta. Luonnollisesti kukaan mainituista henkilöistä ei myöskään ole ”virallinen sotahistorioitsija”.
Tarkka saattaa hyvin olla oikeassa siinä, ettei kiinnostavimmista asioista ole aina saatavilla yksiselitteisiä asiakirjalähteitä. Ajatustyö ja päättely on luonnollisesti sallittua, ja ymmärtääkseni Ylikangasta ei olekaan kritisoitu siitä, että hän päätellyt ja tehnyt ajatustyötä. Sen sijaan on hänen johtopäätöksiään arvosteltu. Mielestäni tutkija, jolla on jonkin väitteensä tueksi joko niukasti tai ei lainkaan lähteitä, joutuu väistämättä varautumaan siihen, että hänen ajatustyöhönsä ja päättelyynsä voi kohdistua kovaakin kritiikkiä. Aivan erityisesti tämä pitää paikkansa silloin, kun tutkija esittää selkeitä ja yksiselitteisiä väitteitä. Talous-, sosiaali-, kulttuuri- ja poliittisessa historiassa on varmasti tarve tiukkojen faktojen lisäksi kuvata myös yleisempiä rakenteita ja kehityskulkuja, jolloin ajatustyön ja varsinkin tulkinnan tarve kasvaa. Mitenkään tavatonta ei tällainen ole sota- tai oikeushistoriassakaan. Tarkkuuden vaatimus kasvaa kuitenkin huomattavasti, kun siirrytään yleisten linjojen tarkastelusta nimi- ja numerotietoihin. Kun nimenomaisesti ilmoitetaan, että X määrä sotilaita on teloitettu, on väitteen perustuttava selkeisiin lähteisiin.
Siitä olen Tarkan kanssa täysin samaa mieltä, että (jatko)sodassa on varmasti tapahtunut kaikenlaista sellaista, mistä ei ole jäänyt ainuttakaan dokumenttia. Eikä ole olenkaan kauheaa, jos joku näitä asioita tutkii. On oikein hyvä, että Ylikangas on sotahistorioitsijapiirin ulkopuolisena lähtenyt ravistelemaan aikaisempia käsityksiä ja tutkimuksia. Uudet ennakkoluulottomat lähestymistavat ovat aina tervetulleita.
Ylikankaan osalta syntyy kuitenkin ongelmia siitä tavasta, millä hän johtopäätöksiään tekee. Kuten sanottu, sodassa on varmasti voinut tapahtua kaikenlaista, josta ei ole dokumenttia tehty. On kuitenkin huomattava, että nämä asiat ovat vain
voineet tapahtua. Ylikangas kuitenkin väittää, että nämä asiat
ovat tapahtuneet. Hän päättelee ja tekee ajatustyötä, jonka jälkeen hän toteaa, että näin ja näin on tapahtunut, vaikka puuttuvien lähteiden vuoksi hänen pitäisi tyytyä toteamaan, että näin ja näin on kenties voinut tapahtua. Tällaisen tutkimuksen mielekkyys voidaan tosin kyseenalaistaa, sillä oikeastaanhan mitä tahansa voidaan väittää tapahtuneeksi. Kun sitten kysellään lähteiden perään, on vastaus se, ettei niitä ole, koska kaikista asioista ei ole laadittu papereita. Totta, mutta silloin ei pitäisi sanoa, että näin ja näin
on tapahtunut. Vähin mitä voidaan näin argumentoivalta tutkijalta edellyttää, on se, että hän kykenee hermostumatta vastaanottamaan väitteisiinsä kohdistuvan kritiikin. Ylikankaalta tämä ei ole onnistunut. Kuolemanrangaistuksista tohtoriksi väitelleen henkilön nimeäminen ”harrastelijaksi” kertoo Ylikankaan asenteesta ja persoonasta paljon. (Kts. Ylikankaan blogi
http://www.helsinki.fi/~hylikang/). Kannattaa jatkossakin seurata, miten Ylikangas kritiikkiin vastaa. En lainkaan ihmettelisi, jos hän jatkossakin keskittyisi kritiikin asiallisen sisällön sijasta sen esittäjän henkilöön. Jokainen päätelköön itse miksi hän näin menettelee.
Ylikankaan asemassa olevan tutkijan vastuu on suuri. Häneen uskotaan ja luotetaan. Nyt kysymyksessä oleva tutkimusaihe on niin spesifi ja harvan hallitsema, että tiedotusvälineiden kynnys suhtautua kriittisesti Ylikankaan tutkimukseen on varsin korkealla. Jatkosodan sotilaskarkuruutta ja armeijan kurinpitojärjestelmää tutkineita henkilöitä on vähän. Tämän vuoksi ei ole helppo löytää tahoja, joiden asiantuntemus riittäisi arvioimaan Ylikankaan tutkimusta kriittisesti. Armeijan kurinpitojärjestelmä ja henkilöstöhallinto muodostavat oman erityisen aihepiirinsä, jonka tuntemus on Ylikankaan tutkimuksen arvioinnin ehdoton edellytys. Niin älykäs henkilö kuin Jukka Tarkka onkin, ei hänellä mielestäni ole ollut riittävää asiantuntemusta Ylikankaan tutkimuksen kriittiseen arviointiin.
Ylikankaan lähtökohta tutkimukselleen on ollut mitä mainioin. Hän on pyrkinyt selvittämään onko ehkä voinut tapahtua "dokumentoimatta jäänyttä mielenkiintoista". Ongelma on vain siinä, ettei hän ole tyytynyt sanomaan, että
ehkä noin 250 suomalaista sotilaskarkuria teloitettiin jatkosodassa aiemmin esitetyn reilun 50 sijasta. Sen sijaan hän toteaa, että noin 250 suomalaista sotilaskarkuria
teloitettiin. Tämä ei mielestäni ole historiantutkimusta.