Emma-Liisa kirjoitti:Heikki Jansson kirjoitti: missä UKK olisi ”liiallisesti” myöntynyt johonkin.
Verrattuna Paasikiveen:
1. sallimalla NL:n sekaantua Suomen hallituksen koostumiseen
2. "suomettamalla" koko eliitin, jolloin ei ollut enää mahdollista vedota siihen, mikä menee eduskunnassa läpi ja mikä ei
Höh. Ikivanhaa porvarillista propagandaa joka on perua 30-luvun fasistien bolševikkienvastaisesta sotapolitiikasta. Sen jälkeen kun voittajavaltioiden Teheranissa, Jaltalla ja Potsdamissa tekemät sopimukset tulivat MR-sopimuksen sijaan, oli Suomi yhä edelleen täysin yksin ja Neuvostoliiton armoilla. Vanha tukija ja sopijakumppani Saksa oli murskattu. Ne kolme herraa, jotka näkyvät valokuvassa, olivat sopineet ”suomettamisesta”.
Neuvostoliiton varsinainen puuttuminen Suomen sisäpolitiikkaan alkoi 1940 jolloin Neuvostoliitto ilmoitti, että sen nimeltä mainitsemat henkilöt eivät olleet sille mieluisia presidentinvaaleissa. Presidentiksi valittu Risto Ryti ei kuulunut Neuvostoliiton mainitsemiin. Tanner kuului, ja muistaakseni Mannerheim. Tämän oikeistolaista sotapolitiikkaa puolustavat muistavat aina mainita Neuvostoliiton tuomittavana puuttumisena Suomen sisäisiin asioihin.
Samalla he unohtavat tietysti mainita että myös Englanti ilmoitti, keitä se ei halunnut presidentiksi ja hetkeä myöhemmin Saksa. Rytiä ei kukaan vastustanut. Nämä puuttumiset presidentinvaaleihin eivät kuitenkaan ole oikeistolaisten mielestä, syystä taikka toisesta, sekaantumista Suomen sisäisiin asioihin. Eduskunta valitsi sitten turvalliseksi mielletyn Rytin, jota kukaan suurvalloista ei vastustanut ylivoimaisella äänimäärällä.
Kekkonen ei, eikä Mannerheim ollessaan presidentti, ”sallinut” valvontakomission tuloa maahan jatkosodan jälkeen. Se tuli omin lupineen. Andrei Ždanov ei pyytänyt Kekkoselta eikä Mannerheimilta eikä Paasikiveltäkään lupaa tulla. Ždanov tuli, koska ne kolme herraa, joista on valokuva kotisivullani, olivat niin keskenään sopineet, eikä kenelläkään suomalaisella ollut siihen yhtään mitään sanomista, koska sotapolitiikka oli osoittautunut taas Suomen kannalta katastrofiksi.
Sotapolitiikastaan sotasyylliset sitten tuomittiinkin. Täällä kotona useimmat eivät edes tienneet, mihin tuomitut olivat syyllistyneet ja luulivat, että se oikeudenkäynti oli pelkkä voittajavaltioiden (eli Neuvostoliiton) diktaatti ja farssi. Hallitusten valepropaganda oli harhauttanut kansan hallitusten ja Rytin vuosian 1939-1945 harjoittamasta sotapolitiikasta, että se piti yksin Neuvostoliittoa syypäänä sotiin. Mutta SKDL:n saama noin 25 prosentin tuki oli yksi osoitus rauhanliikkeen etenemisestä. Jos laajemmin olisi tiedetty se, minkä historiantutkimus on myöhemmin selvittänyt, kansa olisi vaatinut sitä, mitä se yleensä vaati, siis verta ja Rytin päätä vadille.
Paasikivi ei liioin sallinut Neuvostoliiton puuttumisen sisäisiin asioihimme: Neuvostoliitto puuttui omin lupineen ja Paasikivi joutui pitämään äänekkään suunsa (hän puhui usein karjumalla) kiinni. Kekkonen ei liioin sallinut Neuvostoliiton puuttumisen Suomen hallitusten nimittämiseen. Neuvostoliitto teki sen omin lupineen. Kekkonen antoi päinvastoin K-A Fagerholmille kesällä -58 mahdollisuutensa yrittää. Samaan aikaan elettiin Berliinin kriisiä. Hallitukseen tulivat mm. Väinö Tanner ja toinen Neuvostoliiton epäsuosiossa ollut Väinö, Väinö Leskinen. Seuraus oli taas katastrofi. K-A Fagerholm joutui eroamaan omasta aloitteesta ja UKK joutui astumaan remmiin, pelasti sen mikä pelastettavissa oli Fagerholmin jäljiltä ja nimitti V.J. Sukselaisen II hallituksen.
”Suomettamis-termi” tuli Länsi-saksan äärioikeistolaispiireistä, Franz Josef Straußin sanastosta. Suomen etujen vastaisesti sitten äärioikeisto meillä käytti sanaa poliittisessa propagandassa kun samaan aikaan vastuullinen ulkopolitiikka yritti saada kansainvälistä tunnustusta puolueettomuudelle ja teki siten myyräntyötä suomalaisille pyrkimyksille pysyä puolueettomana. Totta kai sana levisi. Olihan riippuvaisuutemme Neuvostoliitosta epämiellyttävä fakta. Mutta fakta se oli. Se oli sen politiikan peruja, joiden politiikan jatkajat syyttivät UKK:ta - oman politiikkansa seurauksista.
Fagerholm epäonnistui yöpakkasten hoitamisessa. Suhteet Neuvostoliittoon olivat käytännössä lähes poikki. Kaksi vuotta myöhemmin tuli noottikriisi. YYA-sopimuksen konsultaatiopykälään vedottiin.
Mitä olisi pitänyt tehdä – julistaa sota Neuvostoliitolle ja hyökätä taas Karjalan kannaksella. Olisi syntynyt lisää niitä, joista
Balladi toveri Viljasesta sanotaan:
Ei itseään hän itkenyt, hän suri vain veljiään,
joita Suomen herrat tapattivat Karjalan kentillä.
Kekkonen kiipeili palmuun Hawaijilla ja matkusti nöyrästi Novosibirskiin saakka tavatakseen Nikita Hrustsevin. Suomea nöyryytettiin.
Suomi piti saada pois Neuvostoliiton mielenkiinnosta. Ei taas hakata päätä Karjalan mäntyyn. Se edellytti Fagerholmin seikkailun jälkeen sitä, että käytännössä Suomen hallitusten oli nautittava paitsi eduskunnan luottamusta, myös Kremlin luottamusta. Oliko Fagerholmin seikkailun seuraukset Kekkosen syytä?
Terv.
// Heikki Jansson