laitman kirjoitti:Pidetään keskustelu käynnissä! Täytyy sikäli palata tähän Heikki Janssonin kommenttiin, että olisin vihjaillut salaliitosta, kun aloitin tämän keskustelun. Suomen oikeuslaitos käsittelee päivittäin lukemattomia juttuja, joissa joku on tyhmyyttään, tuottamuksellisesti, tahallaan tai vahingossa aiheuttanut jonkun vahingon, ja erittäin harvoin he kysyvät että mitä se tekijä on mahdollisesti hyötynyt teostaan.
Onhan noita peräänkuuluttamiasi kommentteja. Seuraavassa on
lyhyt [sic], kommenttini. Taitaa kuitenkin olla niin, ettei oikein vireää keskustelua synny, koska erimielisyyksiä i ole samalla lailla kuin sodistamme puhuttaessa.
Olet nähdäkseni täysin oikeassa, Laitman, ja joka kohdassa (Sinun henkilökohtaisesta tilanteesta en tosin luonnollisesti tiedä mitään, mutta muilta osin.) Hieman ironisesti puhut kuitenkin laman seurauksista yksityishenkilön taloudelle etkä laman syistä, vaikka kovasti lupailit. No siitä viis, piti vain tölväistä, pikkasen.
Kun puhut
vuoden 1987 rahoitusmarkkinatilanteesta olet ajallisesti hiukka metsässä. Jos puhumme nimittäin rahoitusmarkkinoista, on puhuttava ennen kaikkea vuosista 1983-87, jolloin Suomen Pankki vapautti korkosäännöstelyn ja valuuttasäännöstelyn. Näiden, näennäisesti vähäisten muutosten seuraukset olivatkin yllättäen dramaattiset. Lama oli monimuotoinen ja monimutkainen talousilmiö ja vaatii melko pitkää esittelyä.
Esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kehityksestä voidaan ottaa kasku Kansallispankin eräästä merkittävästä johtajasta, joka oli käymässä pienellä paikkakunnalla. Johtaja kävi pistäytymässä yllättäen pankin paikaalliseen haarakonttoriin, muttei löytänyt konttorinjohtajaa mistään. Hänet kuitenkin opastettiin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Yllättyneenä pankin johtaja tiedusteli haarakonttorin johtajalta, joka työskenteli huoneessa syytä moiseen. Tämä selitti punastellen, että hän piileskeli asiakkaita. Syy oli se, että haarakonttorin kuukausibudjetti oli täysin syöty, ts. haarakonttorin johtaja joutui sanomaan asiakkaille tunnetun ”Ei oo” ja lupailemaan ”ensi kuussa”.
Tämä on tietysti hauska pikku kasku mutta mitä me tästä opimme. Sen, että pankit ennen 1987 elivät ja saattoivat lainata vain niitä rahoja jotka pankit saivat ottolainauksellaan, siis yleisön talletuksilla, itselleen. Haarakonttorin johtajalle ei ollut mitä lainata. Ne rahat, jonka pankki sai ottolainauksellaan taas pankit saattoivat Suomen Pankin hyväksymällä marginaalilla vuorenvarmasti lainata edelleen, koska rahan hinta, korko, oli säännöstelty (vasemmiston) vaatimuksista (niin kuin oli sotien jälkeen lähes kaikki, esimerkiksi vuokrat). Asiakkaat lainasivat pankille ylihintaan ja saivat alihintaan lainaa pankeilta. Lainansa asiakkaiden piti "ansaita" säästämällä (siis luovuttamalla alihintaan varoja pankeille) Tämä systeemi ole seurausta rahan hinnan, koron säännöstelystä.
Pankkitoiminta oli siis täysin riskitöntä eikä kilpailua ollut (juuri) muuta kuin nimeksi. Elämä pankkimaailmassa oli virkamiesmäistä ja tylsää. Toki kilpailtiin, mutta vain marginaalisesti. Siihen aikaan maassa opittiin, että pankkipalveluita on ilmaiseksi saatavissa kaikkialla, ja että lähin pankkikonttori oli lähempänä kuin lähin puhelin.
Se oli pankkien välisen kilpailun tulosta, jossa hinta (korko) oli säännöstely, ja siksi pankit suuntasivat kaiken kilpailunsa palveluun. Sitä pankit myöhemmin saivat katua, kun eläkemummot ja vaarit vaativat ilmaisia palveluja pankin omassa konttorissa. Pankit puolestaan joutuivat ottamaan käyttöön palvelumaksut ja vähentämään konttoriverkkoja. Pankit joutuivat kovin ottein opettamaan ihmisille, että palvelu maksoi, ja sitä ei maassa haluttu hyväksyä, vaan laulettiin kyllästymiseen saakka, että pankit ovat kiskureita ja että mummo ei osaa käydä itkumuurilla (automaatilla) vaan mummon on saatava palvelu ilmaiseksi (miksi ihmeessä yksityiset, siis pankit, kustantaisivat mummolle pankkipalvelut?). Ihmiset eivät kuitenkaan tehneet eroa yksityisten pankkien ja yhteiskunnan välillä vaan arvelivat, että pankikin on julkisia laitoksia, joilta voidaan vaatia köyhäinapua.
Pankeilla ei siis ollut ennen korkosäännöstelyn purkamista ja valuuttasäännöstelyn purkamista käytännöllisesti katsoen mitään muuta kuin oma ottolainauksensa jota se saattoi käyttää antolainauksessaan. Toki saattoivat pankit ottaa lyhytaikaista lainaa Suomen Pankilta, mutta tämä oli marginaalinen osa pankkitoiminnasta. Tämä muuttui alkaen vuodesta 1983 ja jatkuen vuoteen 1987 sakkaa. Viimeisetkin valuuttasäännöstelyt oli purettu vuonna 1990.
Kun valuuttasäännöstely purettiin saivat pankit tilaisuuden hintakilpailuun. Rahan hintaa - korkoa - saikin yht äkkiä käyttää kilpailuvälineenä - ensimmäisen kerran sotien jälkeen. Tämän mahdollisuuden huomasi ensimmäisistä SKOP ja säästöpankkiryhmittymä Matti Ali-Melkkilä, Christopher Wegelius ja Jukka Riikonen etunenässä. Säästöpankkiryhmä aloitti (muista syistä, lähinnä näiden pienen oman pääoman vähyyden vuoksi) armottoman kilpailun. Nyt ei pankin antolainausta rajoittanut sen oma ottolainaus, vaan pankit saattoivat valuuttasäännösten estämättä lainata ne varat, joita tarvittiin antolainaukseen ulkomailta. SKOP hankki rahoitusta kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, pääasiassa Japanista. Muut pankit seurasivat SKOP:ia (paitsi osuuspankkiryhmittymä). En tiedä tarkemmin SYP:n ja KOP:n varainhankinnasta ulkomailta, mistä ne hankkivat valuuttaluottonsa. Kullakin pankkiryhmittymällä oli omat kontaktinsa.
Seuraus oli ennennäkemätön rahan ylitarjonta. Pankit kilpailivat asiakkaista, jotka ottaisivat luottoa ja rahaa suorastaan tyrkytettiin ihmisille luottotappioriskeistä välittämättä. Kansa tarttui tietenkin syöttiin sillä raha kelpasi. Europarlamentaarikko Esko Seppänen kuvasi menettelyä sattuvasti sanoen että ”suomalaiset tekivät syömävelkaa”. Suomen (siis suomalaisten) ulkomainen nettovelka kohosi toistasataa prosenttia. Kulutusluottomarkkinoilla jatkui Rolf Kullbergin mainitsema ”kulutusjuhla” joka ajoittui suurin piirtein vuosiin 1987-1990). Meillä laskettiin olleen seitsemän (7) noususuhdannetta peräkkäin ilman vastaavaa taantumaa. Kansa juhli ja raha paloi.
Pankkeja on moitittu, syystäkin, myöhemmin, kun asiakkaat, jotka olivat kyvyttömiä maksamaan korot ja lyhennykset veloistaan, moittivat pankkeja siitä, että asiakkaat olivat saaneet pankilta rahaa, siis ne lainat, joita he eivät kyenneet hoitamaan. Tämä oli tietysti älytöntä, koska pankkien tehtävä ei todellakaan ole asiakkaittensa holhoaminen. Sen sijaan oli pankkiosakkeiden omistajien moitteet oikeutettuja. Heidän omistamia pankkeja hoidettiin älyttömän huonosti. Wegelius mainitsi ennen lamaa, että hän häpesi SKOP:in (ja muiden säästöpankkien) luottotappioita, koska ne olivat vain muistaakseni 127 miljoonaa markkaa! Viisi vuotta säästöpankkiryhmän luottotappiot olivat laskettavissa miljardeissa. Wegelius sai mitä tämä tilasi, luottotappioita. Oikeutettuja esittämään moitteita olisi ollut pankkien omistajat, eikä kansa, joka sekin sai mitä tilassi, rahaa. Valvontaa ei ollut. Raha oli kaikille tarjolla. Suomalaiset saivat maksaa pankkien oppirahat kalliisti. Pankit eivät tietenkään kyenneet maksamaan oppirahojaan.
Tämä kupla puhkesi yllättäen sitten kun SKOP kuten lehdet sanoivat ”putosi Suomen Pankin syliin”. Tämä oli välitön seuraus siitä, että muut pankit; alkaen Postipankista ja SYP:stä olivat yhtäkkiä kieltäytyneet ostamasta SKOP:n ns. sijoitustodistuksia, jotka noteerattiin pörssissä - jostain käsittämättömästä syystä - nimellisarvoonsa. Sitä ennen oli sijoitustodistusten antaminen ollut takuuvarma keino, jolla pankit sai itselleen kaipaamansa rahoituksen. Syyskuun 19. päivänä 1991 SKOP:in luotonsaanti oli täysin loppu ja pankki joutui heittämään pyyhkeen kehään.
Suomen Pankki ilmoitti ottavansa sen haltuunsa johtajansa Esko Ollilan suulla. Suomen Pankki toimi kerrankin nopeasti ja tehokkaasti. Jo samana iltapäivänä se ilmoitti julkisesti takaavansa kaikki SKOP:in sitoumukset. Paniikkia ei syntynyt ja pankit Suomessa pysyivät pystyssä, lukuun ottamatta SKOP:ia. Mutta vuosia vaaninut kupla oli armottomasti puhjennut ja pankit ilmoittivat toinen toisensa jälkeen valtavasta määrästä ongelmaluottoja. Niitä oli SYP:llä, KOP:llä ja Postipankilla, säästöpankeista puhumattakaan ja erityisesti pankinjohtaja Ulf Sundqvistin johtamalla STS-pankilla (ent. Suomen työväen säästöpankki). OKO-ryhmittymä oli ainoa joka oli elänyt hiljaiseloa eikä sillä mainittavia ongelmaluottoja ollut.
On syytä kuitenkin tasapuolisuuden vuoksi huomauttaa, että nimen oman Säästöpankit ja SKOP olivat pärjänneet pankkien välisessä kilpailussa loistavasti nelisen vuotta. Se aika oli armottomasti ohi.
Pankkikriisi oli siis tosiasia keväällä 1991. Eduskunta päätti - pitkän narinan jälkeen - valtion tuesta pankeille. Oltiin siis tilanteessa, jossa köyhät veronmaksajat tukivat pankkeja. Se herätti tietenkin kritiikkiä, erityisesti koska samaan aikaan samojen veronmaksajien asunnot joutuivat vasaran alle pankkivelkojen maksuun.
Lama oli nimittäin iskenyt koko voimallaan vuoden 1991 alusta lukien. Työttömyys nousi roimasti Konkurssiaalto iski. Suomen Pankki oli viimeiseen saakka pitänyt kiinni vakaan markan linjastaan. Vakaan (ei vahvan) markan linjalla tarkoitti Suomen Pankki että Suomi ei devalvoisi vaikka mitä tapahtuisi.
Vakaan markan linja oli historiaan perustuva ilmiö. Suomessa oli näet vientiteollisuus oppinut siihen, että jos sillä kävi huonosti, se marmatti kunnes Suomen Pankki devalvoimalla tuki sitä (suomalaisten yritysten myyntulot ulkomailta nousivat markoissa). Niin ollen oli vientiteollisuus (pääasiassa puuteollisuus) oppinut huonoille tavoille, sellaisille ettei sen tarvinnut olla tehokas, ja tätä Suomen Pankki nyt verisesti vastusti. SP:ssa tajuttin ilmeisen hyvin, että tämä merkitsi että kotimainen teollisuus maksoi vientiteollisuuden tehottomuudesta (ks. tarkemmin Rolf Kullbergin muistelmateos: ”Ja niin päättyi kulutusjuhla” 1996), jossa tämä selostaa vakaan markan linjaa. Seuraukset olivat katastrofaalisia.
Vakaan markan linjan ylläpitäminen edellytti korkean korkotason ylläpitämistä erityisesti päiväluottomarkkinoille. Suomen Pankin kieltäytyessä devalvoimasta (mikä olisi ollut välttämätöntä, niin kuin myöhemmin kävi ilmeni) oli markka yliarvostettu. Tämä aiheutti itsepintaisia devalvaatiohuhuja. Jotta nämä huhut saataisiin tapettua Suomen Pankki kieltäytyi edes lotkauttamasta korviaan ja kiisti kaikkien huhujen todenperäisyyden, arvioiden, että devalvaatiohuhut saattavat aiheuttaa valuuttakatoa (niin kuin ne säännönmukaisesti aiheuttavat). Siksi SP yritti torjua itsepintaiset huhut keinojen ollessa vähäiset, pääasiassa pitämällä päiväluottokorot korkeina.
”Vain taivas on kattona”, sanoi pankin pääjohtaja Sirkka-Liisa Hämäläinen häntä haastateltaessa silloin televisiouutisissa. Korot päiväluottomarkkinoilla nousivatkin ja olivat jossain vaiheessa lähemmäs 50 prosenttia. SP:n yritykset taittaa huhuilta niska olivat turhia. Markka oli yliarvostettu noin 35 prosentilla.
Päiväluottokoroilla pyrittiin pakottamaan vientiyritykset kotiuttamaan ulkomaiset saatavansa. Nämä nimittäin spekuloivat devalvaatiovoitoilla ja jättivät ulkomaiset saatavansa kotiuttamatta ulkomaisiin pankkeihin ja ottivat näiden sijaan kotimaisia luottoja päivittäisten menojensa (palkat, hankintalaskut ym.) kattamiseen. Nämä luotot otettiin päiväluottomarkkinoilta laskien, että niiden ulkomaiset saatavien arvo nousee devalvaation tapahtuessa devalvaatioprosentin verran
Loppujen lopuksi SP joutui devalvaatioon. Se devalvoi peräti kahteen otteeseen ja markka jätettiin kellumaan, ts. Suomen Pankki ei enää sitoutunut maksamaan markoista mitään kiinteää valuuttakurssia vaan markka noteerattiin markkinoiden mukaiseen hintaan.
Devalvaatiot tapahtuivat pakon edessä ns. pakkodevalvaatioina. SP:lta yksinkertaisesti loppui valuuttavaranto. Kun siltä halusi ostaa valuuttaa se olisi joutunut sanomaan ”ei oo”. Se ylläpiti niin korkeaa markan kurssia (maksoi markoista ylihintaa ja valuutoista vastaavasti alihintaa), että sijoittajat mieluummin sijoittivat varansa muihin valuuttoihin, jotka olivat halpoja Suomesta katsoen. Seuraus oli valuuttakato ja pakkodevalvaatio - ei enää ollut muuta mahdollisuutta - ja markan kurssin putoaminen noin 30 prosentilla. Markka pantiin kellumaan ja korkotaso putosi vihdoin siedettävälle tasolle oltuaan sietämätön. Devalvaatiot olivat hätäratkaisuja eikä suunniteltuja. Tämä oli kuitenkin myöhäistä koko kansantalouden kannalta. Kierre oli jo alkanut, eikä se ollut pysäytettävissä.
Älyttömän korkea korkotaso oli aiheuttanut vahinkoa kun monet yritykset eivät kyenneet hoitamaan lainojensa korkoja. Sama koski asuntovelallisia. Tämä taas johti pankkien lisääntyviin vaikeuksiin. Pankeilla tosin oli pääasiassa kiinteistöjä ja asuntoja vakuutena, jotka jouduttiin realisoimaan kun vellaiset olivat maksukyvyttömiä. Tällöin tarjonta nousi roimasti, erityisesti kiinteistö- ja asuntomarkkinoilla, mikä johti hintojen romahdukseen ja asuntokaupan käytännöllisesti katsoen totaaliseen pysähtymiseen.
Luotonsaajat - asuntovelalliset - joutuivat työttömiksi kun yritykset asetettiin konkurssiin, eivätkä pystyneet hoitamaan sietämättömän raskasta korkotaakkaa. Silloin pankit pakkorealisaatioissa myivät näiden panteiksi annetut asunnot, kuten sanonta kuului, ”pilkkahintaan”, itse asiassa käypään päivän hintaan, jota korkeampaan hintatasoon tottuneet ihmiset pitivät tottumuksensa vuoksi ”pilkkahintana”.
Ensimmäisen kerran Suomessa tapahtui, että asuntojen hintakehitys oli deflatorinen . Asunnosta ei saanut enää läheskään sitä hintaa, mikä siitä oli maksettu ”kulutusjuhlan” aikana. Seuraus oli yksityisille, että asunto meni vasaran alle eikä kauppahinta kattanut edes asunnon ostamista varten otettua lainaa. Jotkut jäivät kahden asunnon loukkuun. Oli täysin mahdollista, että joku oli ostettuaan asunnon joutunut realisoimaan sen ja lopputulos oli että hänellä ei ollut kattoa pään päällä mutta asuntolainaa oli vaikka muille jakaa. Usein kysytään, ketä lama hyödytti, kuka oli lasman voittaja? Vastaus on, että ne, joilla oli velkaa, hävisivät ja ne, joilla oli omaisuutta tai säästöjä, voittivat. Säästöillä pystyi ostamaan naurettavan halvalla omaisuutta, jonka velalliset joutuivat myymään lähes ilmaiseksi.
Nämäkin veronmaksajat ja asuntovelalliset kuuluivat niihin joiden oli tuettava pankkeja pankkituella. Ihmiset valittivat tietenkin lehtien palstoilla ja haukkuivat pankkeja minkä kerkesivät, mutta turhaan.
Asuntomarkkinoilla oli totuttu jatkuvaan 40 vuotta kestäneeseen inflaation mukaiseen hintojen nousuun. Ennen kuin sai lainaa, oli säästettävä oma osuus hinnasta ja loppuosaan sai lainaa. Tämä oli pankille takuuvarmaa luotottamista. Inflaatio varmisti asunnon arvon ja säästäminen asiakkaan maksukyvyn. Säästöillä oli asiakas osoittanut kykenevänsä hoitamaan raha-asiansa. Jos jotakin odottamatonta sattuisi, saattoi pankki olla pitkämielinen. Ellei sekään auttanut myytiin asunto panttihuutokaupalla. Näin koko sotienjälkeisen ajan.
Tämä ei enää tämä pelastanut pankkeja 1991 jälkeen. Asuntojen myynneillä katettiin vain osa asiakaan luotosta. Luottotappiot olivat ensimmäistä kertaa verinen tosiasian pankkien kirjanpidoissa. Pankkeja piti tukea kun ne eivät itse kyenneet maksamaan oppirahojaan, luottotappioitaan. .
Kun työttömyys kasvoi suurtyöttömyydeksi, kysyntä väheni kun työttömillä ei ole, kuten tiedetään rahaa. Se merkitsi ensimmäiseksi erityisesti kestokulutushyödykkeiden ja sen kaltaisten tuotteiden kysynnän romahtamista. Tämä puolestaan kaatoi erityisesti huonosti hoidettuja, maksuvaikeuksissa olevia yrityksiä, mikä puolestaan aiheutti lisää työttömyyttä kun työnantajat menivät konkurssin. Näin oli Suomen kansatalous kierteessä, jossa työttömyys aiheutti konkursseja, joka aiheutti työttömyyttä joka aiheutti konkursseja joka aiheutti työttömyyttä jne.
Lama oli syöksykierrelama.
Mutta ei tässä kyllin. Suomelle edullinen idän kauppa romahti Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Seuraus oli paitsi luottotappioita kun venäläiset yritykset eivät kyenneet maksamaan velkojaan suomalaisille itävientiä harjoittaneille yrityksille myös ja ennen kaikkea itäviennin loppuminen. Niille yrityksille jotka harjoittivat idänkauppaan liittyvää toimintaa tämä johti toiminnan loppumisen (usein konkurssien kautta). Idänkaupan oltua korkean teknologian myyntiä, sen loppuminen merkitsi myös ketjureaktioita, jossa jalostusta harjoittavat korkean teknologian yritykset kärsivät.
Siinä osa laman syistä. Niitä oli huomattavasti enemmänkin, mutta palaan siltä osin jos aihetta on. Mutta sait, Laitman, penäämiäsi kommentteja.
Terv.
//Heikki Jansson