Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Ehkä Nurminen kuuluu siihen urhoolliseen joukkoon, joka "Tie Tampereelle"-teoksen jälkikiehunnassa kuvitteli jokaisen sohaisun Ylikankaan suuntaan osoituksena poikkeuksellisesta rohkeudesta ja suoraselkäisyydestä.

Tiedän mistä kenkä puristaa. Ylikangas on tuonut tutkimuksissaan esille kiusallisia dokumentteja jotka horjuttavat vakiintunutta tulkintaa niin sisällissodasta kuin talvi- ja jatkosodastakin.

Itseasiassa teloitettujen karkureiden määrää oleellisempaa on kysymys, miksi huomattavaa osaa teloituksista salattiin, vaikka niiden julkaisemisellahan pyrittiin pelotevaikutukseen. Jos niitä salattiin oliko kyse poliittisista teloituksista, jotka olisivat olleet liian tulenarkaa tavaraaa 1940-luvun loppupuolella?

Mutta vielä merkittävämpi pointti on Ylikankaan tulkinta eversti Paasosen tiedusteluraportin merkityksestä. Perinteisestihän on lähdetty siitä, että Ihantalassa pelastettiin Suomen itsenäisyys. Näin varmaan ainakin osittain olikin. Mutta on se aika outoa, jos Päämajan tunnustettu ja arvostettu tiedustelujohtaja toteaa jo 19.6.44 tiedusteluaineistoon perustuen, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena näyttänyt olevankaan maan miehittäminen vaan Suomen irroittaminen sodasta ja ennaltaehkäisevästi estää Saksan mahdollinen selustaan tapahtuva isku. Mistä Paasonen muuten tuon skenaarion on tuonut esille? Ei varmaankaan omasta hatusta vetäistynä, vai kuinka?

On nimittäin todella omituista sekin, että Itä-Karjalasta kyettiin ilman mitään oleellista ilmahäirintää siirtämään peräti 4 suomalaista divisioonaa ja 2 prikaatia Kannakselle. Miksi venäläiset eivät pyrkineet estämään kuljetuksia? Ja miksi venäläiset eivät heti 10.6.44 aloittanee Itä-Karjalassa suomalaisia joukkoja vastaan sitomistarkoituksessa hyökkäystä?

Tämä on kyllä aika kerettiläistä pohdintaa, mutta vaikuttaa vähän siltä, että myös venäläiset halusivat säilyttää Suomen armeijan ainakin jossain määrin taistelukykyisenä. Ketä varten, venäläisiäkö? Tuskin. Eiköhän selitys löytyne välirauhan sopimuksen artiklasta, jossa Suomen oli poistettava vaikka väkisin maassa olevat saksalaisjoukot.

On tämä kauheaa kun kaikki sinivalkeat myytit kaatua romahtavat.

"On nimittäin todella omituista sekin, että Itä-Karjalasta kyettiin ilman mitään oleellista ilmahäirintää siirtämään peräti 4 suomalaista divisioonaa ja 2 prikaatia Kannakselle. Miksi venäläiset eivät pyrkineet estämään kuljetuksia? Ja miksi venäläiset eivät heti 10.6.44 aloittanee Itä-Karjalassa suomalaisia joukkoja vastaan sitomistarkoituksessa hyökkäystä?"

Tähän kysymykseen voitaneen vastata kunnolla kunhan Venäjän arkistot ovat vapaasti käytettävissä. Mutta yksi syy voi aivan hyvin olla bolshevikkien kyvyttömyys. Etenkin heidän ilmavoimiensa ylivoiman olisi pitänyt antaa mahdollisuuksia rajoittaa suomalaisten joukkojen siirtoa oleellisella tavalla. Mutta näin ei käynyt. Ei Govorov ollut mikään älyn jättiläinen. Hänen taktiikkansa perustui jotakuinkin puhtaasti lukumääräisellä ylivoimalla operoimiseen. Olihan suurella bolshevistisella nerolla Georgi Zhukovillakin suuria vaikeuksia vielä alkuvuonna 1945 kun hänen taktinen ajattelukykynsä oli lastentarhaikäisen tasoa. Tuskinpa missään muussa kuin stalinistisessa järjestelmässä Zhukovin kaltainen keskinkertaisuus olisi noussut marsalkaksi asti.

Antero kirjoitti: Mutta vielä merkittävämpi pointti on Ylikankaan tulkinta eversti Paasosen tiedusteluraportin merkityksestä. Perinteisestihän on lähdetty siitä, että Ihantalassa pelastettiin Suomen itsenäisyys. Näin varmaan ainakin osittain olikin. Mutta on se aika outoa, jos Päämajan tunnustettu ja arvostettu tiedustelujohtaja toteaa jo 19.6.44 tiedusteluaineistoon perustuen, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena näyttänyt olevankaan maan miehittäminen vaan Suomen irroittaminen sodasta ja ennaltaehkäisevästi estää Saksan mahdollinen selustaan tapahtuva isku.

Kiintoisa teoria, josta minäkin ensin innostuin.

Sen heikkous on siinä, että on epäjohdonmukaista ja jopa käsittämätöntä, että Mannerheim kuultuaan Paasosen raportin, että NL ei aio miehittää Suomea, päätti Ylikankaan mukaan, että ei tehtäisikään rauhaa vaan taistelua jatkettaisiin. Luulisi johtopäätöksen olleen juuri päinvastaisen?

Olisiko Ylikangas unohtanut, että maata ei välttämättä tarvitse kokonaan miehittää, jotta se antautuu ehdoitta?

Juri Kilin sanoo nimittäin:

"Puna-armeijan kesäkuussa vuonna 1944 Leningradin rintaman oikealla siivellä ja Karjalan rintaman eteläsiivellä Suomen suunnalla toteuttaman suurhyökkäyksen tavoitteena oli Suomen "täydellinen", toisin sanoen ehdoton antautuminen, joka ei kuitenkaan edellyttänyt koko maan alueen miehittämistä. Hyökkäyksen päämäärä saavutettaisiin sekä Karjalan kannaksella että Aunuksen Karjalassa joukkojen nopeilla saartoliikkeillä, joilla suomalaisten päävoimat saataisiin saaretuiksi ja lyödyiksi ennen niiden vetäytymistä taaempiin puolustusasemiin."

http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistori ... tavoitteet

Jos Mannerheim vakuuttui Paasosen raportista, että lopullisen läpimurron estäminen oli *mahdollista* (vaikkakaan ei varmaa) *ja* jos hän lähti siitä, että taistelemalla voitiin välttää ehdoton antautuminen (jota NL vähän myöhemmin vaatikin), *silloin* taistelun jatkamisella olisi mieltä.

Antero kirjoitti: On nimittäin todella omituista sekin, että Itä-Karjalasta kyettiin ilman mitään oleellista ilmahäirintää siirtämään peräti 4 suomalaista divisioonaa ja 2 prikaatia Kannakselle. Miksi venäläiset eivät pyrkineet estämään kuljetuksia?

Tjaa, onhan olemassa ihan luonnollisia selityksiä, että puna-armeijan johto erehtyi. Sellaista nimittäin sattuu sodassa taajaan. Ja eikös saksalaisilla ollut ilmaherruus?

Vielä kummallisempaa nimittäin olisi, että puna-armeija oli tahallaan tapattanut valioyksikköjään Ihantalassa, vaikka tiesivät hyökkäyksen etukäteen epäonnistuvan.

Antero kirjoitti: On nimittäin todella omituista sekin, että Itä-Karjalasta
Ja miksi venäläiset eivät heti 10.6.44 aloittanee Itä-Karjalassa suomalaisia joukkoja vastaan sitomistarkoituksessa hyökkäystä?

Tähän vastaa Kilin: "Hyökkäyksen päämäärä saavutettaisiin sekä Karjalan kannaksella että Aunuksen Karjalassa joukkojen nopeilla saartoliikkeillä, joilla suomalaisten päävoimat saataisiin saaretuiksi ja lyödyiksi ennen niiden vetäytymistä taaempiin puolustusasemiin.

Suurhyökkäyksen pääsuunnalla, Karjalan kannaksella, Leningradin rintaman "vasarana" hyökkäneet 21. ja 23. Armeijan voimat, murtautuisivat kahdessa viikossa läpi kaikki suomalaisten puolustuslinjoja, saavuttaen yleislinjan Hamina-Lappeenranta 26.6. mennessä. Samalla suomalaisten rintama pitenisi ja mitätöisi odotettavissa olleen joukkojen siirrot Itä-Karjalasta Karjalan kannakselle.

Suunnitelman mukaan Karjalan rintaman Aunuksen Karjalassa toimineet joukot hyökkäisivät "sirppinä" verratten heikoin voimin laajalla rintamallaan Syväriltä Karhumäen tasalle, tavoitteenaan suomalaisten joukkojen takaa-ajo. Kesän loppuun mennessä Karjalan rintama miehittäisi koko Itä-Suomi ja osa Keski-Suomea. Mm. Mikkeli ja Mäntyharju olisivat Karjalan rintaman selustassa. (ks. kartta)

Vuoden 1944 toukokuun viimeisinä päivänä helmikuussa samana vuonna Karjalan rintaman komentajaksi nimitetty armeijankenraali Kirill A. Meretskov ehdotti ylimmän johdon ylipäällikölle Stalinille voimakkaan iskun antamista Karhumäen suunnallakin, johon tarvittaisiin Stavkan reservistä mm. kymmenen divisioonaa. Suurhyökkäyssuunnitelmaa käsiteltäessä voimakkaasta hyökkäyksestä Karhumäen suunnalla luovuttiin. 32. Armeija lähti hyökkäykseensä kolmen divisioonan voimin, neljäs toimi pohjoisempana, Repolan suunnalla. Syvärillä hyökkäsi Karjalan rintaman iskuvoima, noin 4,2 kertaa 32. Armeijaa vahvempi 7. Armeija."

Ei Stavkallakaan välttämättä ollut antaa reservistään 10 divisioonaa noin vain, kun vähemmälläkin luultiin pärjättävän. Kas sodassa syntyy tappioita, ja paljon tärkeämpi Operaatio Bagration alkoi 22.6.

Ylikankaan siteeraama kohta päämajan tiedusteluosaston vihollistilannekatsauksesta 19.6.1944 näyttää herättävän ansaitsematonta huomiota. Taas keksitään pyörää uudelleen. Puheena olevaa dokumenttia on lainannut in extenso Ari Raunio jo 1996 ilmestyneessä teoksessa Sodasta rauhaan (toim. Jarl Kronlund). Markku Jokisipilä on puolestaan Raunioon laajasti tukeutuen todennut väitöstutkimuksessan 2004, ettei "Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tavoitteena voinut olla Suomen valloittaminen". (Näin siis Suomen sotilaallis-poliittinen eliitti tilanteen hahmotti kesäkuun 1944 lopulla.) Se Ylikankaan "teoriasta" ja "Ihantalan ihmeestä."

Ja vielä enemmänkin: Neuvostoliiton sodanpäämäärät Suomen suunnalla selviävät ilman turhanaikaisia spekulaatioita lukemalla Tuomo Polvisen vanhan muutta pistämättömän tutkimuksen Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941-1947 (osat 1-3, 1979-1981). Polvisen analyysista käy vastaansanomattomasti selville, mitä Neuvostoliitto tavoitteli Suomen suhteen koko vuosien 1941-1944 sotaperiodin ajan: vuoden 1940 rajojen
palauttamista (muutettavat muuttaen).

Eli siis Polvisen kymmeniä vuosia vanhalle tutkimukselle joka perustuu huomattavana rajalliseen arkistotutkimukseen (venäl. osalta) pitäisi antaa suurempi painoarvo kuin Juri Kilinin tuoreelle arkistotutkimukselle?

Neuvostoliiton Suomen-tavoitteet tulivat selväpiirteisinä esiin esim. Moskovan ulkoministerikonferenssissa syksyllä 1943 ja itse Teheranissa saman vuoden joulukuussa. Mikään venäläinen lähdeaineisto ei enää pysty niiden osalta
muuttamaan sitä kuvaa, jonka Polvinen aikanaan loi.

Mistähän muuten johtuu, että juuri Kilin on noussut suomalaisten historiantutkijoiden ja -harrastajien erään osan luottomieheksi? Minusta hänen kannanotoissaan on selvää asenteellisuutta yhtä lailla kuin paljon parjatuilla isä ja poika Baryshnikovilla nationalististen tulkintojen toisella laidalla.

nylander kirjoitti:Neuvostoliiton Suomen-tavoitteet tulivat selväpiirteisinä esiin esim. Moskovan ulkoministerikonferenssissa syksyllä 1943 ja itse Teheranissa saman vuoden joulukuussa. Mikään venäläinen lähdeaineisto ei enää pysty niiden osalta
muuttamaan sitä kuvaa, jonka Polvinen aikanaan loi.

Varsin kummallinen näkemys. Mikä tahansa voi historiantutkimuksessa muuttua, jos uutta lähdeaineistoa löydetään tai asioita katsotaan uudesta näkökulmasta.

Mikään ei ole historiantutkimuksessa lopullinen tulos, ainoastaan tällä hetkellä todennäköinen tulos.

Mitä Kliliniin tulee, niin eihän hän suinkaan väitä, että tavoitteena oli Suomen valloitus vaan murtautuminen läpi Suomen puolustuksen Kymijoen linjalle ja pakottaminen ehdottomaan antautumiseen.

Olisiko niin, että sekotetaan keskenään käsitteet. Kun Stalin lupasi Teheranissa että Suomen itsenäisyys säilyy, niin hän tarkoitti ettei sitä liitetä NL:oon kuten Baltian maita. Mikä tuon itsenäisyyden sisältö tulisi olemaan, jäi avoimeksi. Yksi ratkaiseva tekijä tässä oli, millä tavalla NL "pakotti Suomen rauhaan", ehdottomalla antautumisella vai "vain" alueluovutuksilla.

Vain tämä ero voi selittää sen, miksi Mannerheim jatkoi taistelua, jos hän kerran Paasosen raportin luettuaan vakuuttui siitä, ettei NL:n tarkoitus ollut maan valloitus. Looginen seuraushan olisi ollut ihan päinvastainen: tehdä rauha.

Jos "ratkaiseva" tekijä kesällä 1944 oli se tapa, jolla NL irrotti Suomen sodasta - "ehdoton antautuminen vai 'vain' alueluovutukset" - niin miten selittyy se, että Mannerheim välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen totesi: "Välirauha on kova, me olemme venäläisten käsissä. Sopimuksessa ei puhuta kapitulatiosta, mutta todellisesti välirauha on kapitulatio. Emme voi puolustaa itseämme."? (Paasikiven pvk 6.10.1944). - Aikakauden terminologiassa kapitula[a]tio tarkoitti ehdoitta antautumista.

Uutta ei ole Stalinin toteamus: "otimme liikaa huomioon amerikkalaiset", sillä Neuvostoliitto oli riippuvainen USA:n ase- ja taloustuesta.

Uutta tietoa Neuvostoliiton hajottua on Kliment Voroshilovin esitys 21/7-44 Stalinille Suomelle esitettävistä rauhanehdoista:
-Raja Moskovan rauhan rajaa lännemmäksi, siirtoväkeä olisi ollut 300 000 ihmistä enemmän.
-Puna- armeijan tulee miehittää Helsinki, Turku, Vaasa, Oulu ja Tornio
-Sotakorvaukset 800 miljoonaa

Uutta ei ole se, ettei Stalin näitä ehtoja hyväksynyt ja vaatinut Suomelta.

Uutta tietoa ei ole sekään, ettei Stalin hyväksynyt U. Kekkosen ja K. A. Fagerholmin pakolaishallitusta Tukholmaan, rauha tehtäisiin Suomen hallituksen kanssa.

Mikä oli uutta keväästä 1944 syksyyn mennessä ?

Suomen torjuntavoitto.

Millä tavoin Stalin "liikaa huomioi USA:n" ?
Suomen rauhanehtojen ohella.
Olisiko kyse ollut myös kiireestä saada neuvostojoukot saksalaisia vastaan, kiirehtikö F.D.Roosevelt Stalinia ?

Veikko Palvo

nylander kirjoitti:Jos "ratkaiseva" tekijä kesällä 1944 oli se tapa, jolla NL irrotti Suomen sodasta - "ehdoton antautuminen vai 'vain' alueluovutukset" - niin miten selittyy se, että Mannerheim välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen totesi: "Välirauha on kova, me olemme venäläisten käsissä. Sopimuksessa ei puhuta kapitulatiosta, mutta todellisesti välirauha on kapitulatio. Emme voi puolustaa itseämme."? (Paasikiven pvk 6.10.1944). - Aikakauden terminologiassa kapitula[a]tio tarkoitti ehdoitta antautumista.

Mannerheimillä oli taipumus pessimismiin. Eikä mitenkään syyttä, sillä tilanne oli syksyllä 1944 vakava, kun armeija piti kotiuttaa ja samalla käydä sotaa saksalaisia vastaan Lapissa.

Suomen onneksi saimme yhdeksän kuukautta, ennen kuin sota Euroopassa päättyi. Sinä aikana meni "window of opportunity" umpeen: Suomi teki tarpeelliset myönnytykset, mutta vaikka muoto oli sama kuin tulevissa kansandemokratioissa, sisältö oli toinen.

Arkistosta löytynyt ehdottoman antautumisen luonnos kyllä osoittaa, mikä oli ero Suomen solmimaan rauhansopimukseen.

"Arkistosta löytynyt ehdottoman antautumisen luonnos" on jo semanttisella tasolla erittäin monitulkintainen, eikä asiaa tutkinut Rentola (HAik 1/2001) näe, toisin kuin "kilinistit", ratkaisun avaimena Suomen omaa sotilallista panosta. Päinvastoin: "Suomi oli sivussa ja saari. Jos tätä kautta olisi päässyt panssarivaunulla Berliiniin, tästä olisi tultu."

Mitä tulee Mannerheimin arvailtuun "pessimismiin" (johon tosin Rentolakin viittaa), tämäntyyppinen historian toimijoiden intentioilla ja tunnetiloilla arvuuttelu tekee tarpeettomaksi koko historiantutkimuksen perinteisen sisäisen lähdekritiikin, jolle riitti vastaaminen kysymykseen, onko kohdehenkilö voinut tai halunnut puhua totta.

Nykyisenäkin aikana kannattaa muistaa, että Suomi oli syksyllä ja talvella 1944/45 lähes miehitetty maa. Esim. Turun satamassa makasi koko talven suuri joukko Punalippuisen Itämeren-laivaston sukellusveneitä ja pinta-aluksia, ja Linnankadulla marssi kohti keskikaupunkia neuvostomatruusien osastoja suljetussa järjestyksessä...

Ylikankaan väitteiden kannalta ei ole oleellista, millaisen käänteen Marski koki tapahtuneen 19.6. 44, vaan miksi hän olisi muka katsonut tarpeelliseksi teloituttaa Ylikankaan "laskelmien" mukaan noin 150 "irtokarkuria" henkilötäydennyskeskuksissa. Tästä Ylikankaalla ei ole mitään todisteita. Esimerkiksi Lappeenrannassa olisi Ylikankaan mukaan tehty 40-50 teloitusta. Todistetta ainoastakaan ei löydy, ei myöskään muista HTK:sta.

Kuviteltu "teloituselin" oli 10. SPolK:n perustama karkurien järjestelykeskus, jonka tehtävä oli koota pidätetyt karkurit,selvittää yksiköt ja luovuttaa heidät sitten divisioonien opaselimille joukkoonsa palauttamista varten.

HTK:n tehtävänä oli toimittaa rintamakelpoista täydennystä joukoille. Se on aivan eri toimintaa kuin karkurien käsittely, joka kuului kurin ja järjestyksen ylläpitoon.

Ylikankaan väitteet "teloituselimestä" osoitti perättömiksi mm. everstiluutnantti Jsrmo Nieminen 5.12. seminaarissa ,jossa Ylikankaan näkemykset muutenkin murskattiin perusteellisesti.

Oleellinen kysymys on, miten rintamajoukoilta salatut teloitukset olisivat vaikuttaneet ryhdistävästi niiden taistelukykyyn ja miten teloitukset olisivat pysyneet salassa esimerkiksi Lappeenrannan täpötäydessä varuskunnassa?

nylander kirjoitti:"Arkistosta löytynyt ehdottoman antautumisen luonnos" on jo semanttisella tasolla erittäin monitulkintainen, eikä asiaa tutkinut Rentola (HAik 1/2001) näe, toisin kuin "kilinistit", ratkaisun avaimena Suomen omaa sotilallista panosta. Päinvastoin: "Suomi oli sivussa ja saari. Jos tätä kautta olisi päässyt panssarivaunulla Berliiniin, tästä olisi tultu."

Luin tuon artikkelin uudelleen, eikä Rentola mitenkään väheksy Suomen omaa sotilaallista panosta. Se oli yksi tekijä, toinen länsivallat joiden kanssa Stalin ei halunnut riitaantua (USA halusi turvata puun saantinsa Suomesta ja siinä ohessa Suomen yhteiskuntajärjestelmän säilymisen vaikka suositteli Suomelle ystävällisiä suhteita NL:n kansa) ja kolmas tietenkin se, ettei Stalinilla ollut aikaa ja resursseja, kun oli Suomea tärkeämpi ilmansuunta, Berliini, joka aktualisoitui uudella tavalla siinä vaiheessa kun läntiset maihinnousujoukot pääsivät irti Normandian hiekasta. Tärkeysjärjestys taitaa olla päinvastainen, mutta kaikki nämä tekijät kietoutuivat yhteen.

Ylikankaan kannalta Rentolan artikkelissa oli olennaista, että Rentola esittää NL:lla olleen tehtynä useitakin rauhanehtoja. Mitä milloinkin ajettiin, riippui tilanteesta. Jos oli mahdollista saada enemmän, otettiin enemmän. Jos ei, tyydyttiin minimiin joka oli talvisodan raja.

Näin ollen Mannerheim ilmeisesti oli oikeassa, kun päätti, ettei neuvottele "heikkouden hetkenä" eli ennen kuin kuin suurhyökkäys oli pysäytetty. Stalin oli näet saanut Tukholmasta tietoja, että Suomi on vaihtamassa hallitusta (itse asiassa jo vaihtanut) ja valmis pyytämään rauhaa "millä tahansa ehdoilla". Siihen NL vastasi ehdottoman antautumisen vaatimuksella ja otti esiin jo 1943 valmistuneen luonnoksen. Sille ei kuitenkaan ollut käyttöä, koska Suomi jatkoi taistelua joten vaatimus jäi kertakäyttöiseksi.

"Oli tehty munau: Suomi säikähti kyllä, mutta ei antautunutkaan, vaan Hitlerin syliin." Kun Unkarissa oli tapahtunut samoin, ja NL oli jopa ennustanut briteille, miten voi käydä, jos satelliiteille ei tarjota muuta kuin ehdotonta antautumista. "Mutta oma viisaus unohtui, kun houkutus kasvoi liian suureksi."

Vielä heinäkuun 21. päivänä valmistui Voroshilovin ehdotus "pikkuviha rajasta" eli raja olisi tullut Kymijoelle ja Imatra, Lappeenranta, Kotka ja Hamina sekä Pohjois-Karjalan eteläosa olisi jouduttu luovuttamaan, mikä olisi tiennyt 250 000 evakkoa lisää pienentyneelle alueelle ja samalla olisi mennyt suuri osa puunjalostusteollisuuden kapasiteettia ja tärkeitä satamia ja muita liikenneväyliä (vain Kouvola rautatieristeys olisi säästynyt) sekä sotakorvauksina 800 miljoonaa dollaria. Lisäksi useampia tukikohtia.

Stalin oli kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin, vaikka oli aiemmin itse antanut Voroshiloville ko. tehtävän (tietäen NL:n systeemin muu ei oikein ole mahdollista). Syinä olivat:
1. länsirintama vyöryi elokuussa hurjaa vauhtia. Stalin näki että Puolan asemaa piti pian ajaa kovin ottein, mikä tulehduttaisi länsisuhteita, Suomen takia siihen ei kannattanut ruveta. Oli paras "ottaa se mikä Teheranin pohjalla oli otettavissa ja vähän päälle".
2. Suomen armeija ei "ollut murrettavissa käyttöön jääneillä joukoilla. Kymijoelle ja Saimaalle pääsi vain väkisin, ja siihen tarvittiin lisää voimaa."

Mannerheimin pessimismistä Rentola kirjoittaa: "Hän ja muut Suomen johtajat käsittivät joutuneensa sanelurauhan kohteeksi, käsittämättä Moskovan jo tinkineen paljon omista aikeistaan."

Sen jälkeen Rentola tulee yleisiin syihin, mm. maantieteeseen, mihin em. lainauksesi kuuluu. Rentola kuitenkin mainitsee toisen tekijän: "ajoitus, joka on ratkaiseva tekijä pienen maan ulkopolitiikassa. Muita johtamisen ansioita ei kannata ylikorostaa: päätökset jouduttiin tekemään pakkotilanteessa ja ad hoc, epätoivoisina, neuvottomina ja melkein pakokauhunkin vallassa, sovitellen mielipiteitä ja haalien hupenevia resursseja." Näkemys on siis erilainen kuin Ylikankaan, joka lähtee yleisistä syistä (Teheran) ja uskoo Mannerheimin olleen 19.6. alkaen vakivarma, mitä NL aikoi.

Rentola lisää: "Ehkä johtajia ratkaisevampaa olikin kansa. Suomalainen yhteiskunta oli kaukana täydellisestä ja demokratiassakin oli puuttensa, mutta silti kansan suuri pääosa koki maan omakseen ja puolustamisen arvoiseksi eikä romahdusta tullut." Rentola jopa lainaa Guichardianin miettiä, miksi Firenze jälleen kerran pelastui: "koska Jumala rakastaa tasavaltoja".

Rentola lopettaa suomalaisten "itsepäisyyteen", jonka Stalin oppi tuntemaan talvisodassa ja uudelleen 1944: "tämä tieto vaikutti varmasti maan vastaisiin kohtaloihin".

Lisäys: Rentola painottaa artikkelissaan lännen osuutta ja Stalin halua pysyä hyvissä väleissä. Motiivi: "Yhdysvaltain etu edellytti valtavien sotakorvausten rajoittamista", koska silloin Suomella ei olisi mahdollista myydä puuteollisuuden tuotteita länteen. Sama briteillä.

Samurai kirjoitti:
Ensimmäisenä tutkijana sen kumosi Jukka Kulomaa jo 1991.

Suntio kirjoitti:Näin se on, Ylikangas ottaa surutta nimiinsä toisten tutkimustulokset, tai sitten hän ei vaivaudu selvittämään mitä asiasta on tutkittu. Tarkoitus pyhittää keinot.

Samoista asioista raportoi Pasi Jaakkonen kirjassaan.

Huimaa, tiedemieheltä!

Onko niin, että professori Ylikankaalla on päähänpinttymänä saada aikaisiksi sensaatioita. Vai omaako hän omasta mielestään kyvyn nähdä olettamansa pahuuden taakse! Jotenkin tuntuu siltä, että hän toistaa historiassaan tätä mielipidettä. Miksi hän oikeasti hyökkää kaikkia niitä vastaan ja halventavasti, jotka erehtyvät olemaan hänen kanssansa erimieltä.

Professori Ylikankas on toimintatavassaan yhdistänyt paremmin kuin kukaan muu kansalaismielipiteen kosiskelun, saanut taaksensa valtamediat sekä rakentanut tästä itselleen elinkeinon. Mielestäni olemme oikeutettuja Ylikankaan itse asettamaansa sinänsä absurdiin kysymykseen siitä, että haluammeko kohota kansakuntana kansakuntien joukkoon? Ylikankaan oma tapansa toimia ei edellämainittuja arvoja kyllä edistä. Onneksi tässä yhteydessä helpottaa se tieto, että yleensä se voittaa, joka puhuu totta. Tosin uskoa tähän horjuttaa toimittajien tapa täysin kritiikittömästi esittää Ylikankaan Sohaisuja historiaan-sarjan väitteet tapahtuneina todistettuina tosiasioina - "niiin totta kuin totta voi olla vain totta"!