Tapio Onnela kirjoitti:Kyllä teoksen siteeraaminen on ihan laillista. Voisitko vielä laittaa tuon kohdan ja ehkä myös vähän tarkemmin mitä oikein ajat takaa? Mikä erityisesti sinua nyppii Vankileirien saaristossa? En ihan tavoittanut ajatustasi.
Minusta teos ei todellakaan turhaan saanut Nobelia.
Ei minua kirjassa mikään erityisesti nypi; en vain pysty pitämään sitä maailmankirjallisuuden "mestariteoksena", jollaiseksi se on täällä Agricola-palstallakin jo lukuisat kerrat haluttu korottaa. Kyseessä ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden Nobelilla kruunattu teos, vaikka Sofi Oksasen "Silberfeldt-laitoksen" kansipaperiin onkin suurella fontilla painettu "Kirjallisuuden nobelisti 1970", ikään kuin kyseessä olisi juuri tämä nimenomainen kirja!
Aikaisempi tuttavuuteni Solzenitsyniin [kirjoitan näin jatkossakin, koska hattu-z ei nyt oikein "teknisistä syistä" luonnistu ja zh-yhdistelmää en viitsi käyttää] rajoittuu kahteen teokseen:
Elokuu 14 ja
Lokakuu 16. Panin kyllä 1970-luvulla merkille Tammi - Sorsa - Helleman -kuvion ympärille syntyneen valtaisan kohun ja
Vankileirien saariston kohottamisen poliittiseksi kulttikirjaksi, mutta siihen aikaan en itse teosta hankkinut käsiini, kun itselläni nuorena henkilönä oli tähdellisempääkin tekemistä. Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen
Elokuun 14 tulin lukeneeksi 1980-luvun alussa. Kirjan kerronta vaikutti ainakin aluksi oudon jähmeältä, aivan kuin kuuluisa "Venäjän höyryjyrä" elokuussa 1914 olisi vain vaivoin päässyt liikkeelle, mutta täytyy sanoa, että Masurian järvialueen ja Tannenbergin tapahtumista ja kenraali Samsonovin armeijan tuhosta sekä hänen henkilökohtaisesta kohtalostaan lopulta muodostui melko vaikuttava kokonaisuus Solzenitsynin kuvaamana. Samaa ei enää voinut sanoa vuoden 1985 lopussa lukemastani jatkosta,
Lokakuu 16:sta. Erityisesti aiheuttivat lukijassa kiristystä Solzenitsynin pitkät, puisevat historiat kuten teokseen väkinäisesti upotettu, jo varhemmin kirjan muodossa ilmestynyt
Lenin Zürichissä.
Eniten minua tuolloisina vuosina ihmetytti eräs asia: Suomessa oli pidetty isoa ääntä siitä, että meillä ei Solzenitsyniä uskallettu julkaista. Nyt julkaistiin. Vaan miten kävi? Ei suomalainen yleisö halunnutkaan lukea Solzenitsyniä! Lokakuu 16:n painos jäi ilmeisesti suurelta osiin kustantajan käsiin, koskapa kirjaa lojui vuosikaudet jäännöseräkauppojen myyntipöydillä.
Punaisen pyörän "Toinen solmu" ei koskaan saanut suomeksi jatkoa. Ei solmun solmua. Mieleen tuli jo silloin kerettiläinen ajatus: jospa Solzenitsynin teoksissa oli kyse
myös jostain muusta kuin niiden korkeasta kirjallisesta laadusta.
Kaikesta huolimatta odotin ennakkoluulottomasti vaikuttavaa lukuelämystä, kun kevättalvella 2012, heti
Gulagin Silberfeldt-laitoksen julkistamista seuranneena päivänä, sain ostetuksi kirjakauppaan lähetetyn pienen näyte-erän viimeisen kappaleen. Toisin kävi. Kopioin nyt uudelleen, Tapio Onnelan kehotuksesta, tyylinäytteen kirjasta (kyse on jostain vuoteen 1919 ajoittuvien oikeusjuttujen käsittämättömän jaarittelevasta ja sekavasta setvimisestä):
Kuitenkaan emme millään pääse käsiksi jutun ytimeen. Uspenskaja järjesti tälle Mestserskaja-Grevsille yksityisasunnossa tapaamisen jonkun Godeljukin kanssa - tämä oli Kosyrevin sydänystäviä - jotta sovittaisiin Mestserskaja-Grevsin miehen lunastushinnasta (vaatimus 600 000 ruplaa!). Mutta onnettomuudeksi tämä salainen tapaaminen tuli jollakin oikeudenkäynnissä selvittämättömällä tavalla taaskin asianajaja Jakulovin tietoon - saman miehen, joka oli jo kaatanut lahjuksia ottaneet tutkijat ja joka näköjään kantoi luokkakaunaa koko proletaarista oikeudenkäynti- ja oikeudensivuuttamisjärjestelmää kohtaan. Jakulov teki ilmiannon Moskovan vallankumousoikeuteen [tässä neljän rivin alaviite, jonka sivuutan] ja oikeuden (mahtoiko muistaa kansankomissaarien neuvoston suuttumuksen tutkijoiden jutusta?) teki hänkin luokkavirheen: sen sijaan, että olisi yksinkertaisesti varoittanut toveri Dzerzinskia ja auttanut hoitelemaan kaiken perhepiirissä, pani verhon taakse pikakirjoittajan. Ja niin kaikki Godeljukin viittaukset Kosyrjoviin tai toisiin komissaareihin tulivat merkityiksi muistiin, kaikki hänen kertomuksensa siitä, kuka Tsekassa ottaa kuinkakin monta tuhatta, ja pikakirjoittajan pannessa muistiin Godeljuk sai 12 000 etukäteen ja Mestserskaja lupalappuja, jotka oikeuttivat pääsemään Tsekaan ja jotka Kontrolli- ja reviisiokomissio eli Lihert ja Rottenberg jo olivat valmiiksi kirjoittaneet. (Kaupankäyntiä oli määrä jatkaa Tsekassa.) Ja silloin hänet paljastettiin! Ja hämmennyksissään hän antoi todistajalausuntoja! (Ja Mestserskaja oli jo ehtinyt käydä Kontrolli- ja Reviisiokomissiossa, ja hänen miehensä juttu oli jo pyydetty sinne tarkistettavaksi). Mutta suokaa anteeksi. Mutta tällainen paljastushan tahraa Tsekan taivaallisen asun! Oliko tämä Moskovan
vallankumousoikeuden puheenjohtaja täysin järjissään. Oliko hänellä puhtaita jauhoja pussissa? Etc., etc.
(Huomattakoon, että tekstissä vilistävät henkilöt ovat itse kirjan lukijalle yhtä outoja kuin tässä lainauksessakin.)
Olen tässä kuten muissakin aihetta koskevissa viesteissäni kritisoinut
Gulagia lähes yksinomaan
kirjallisena tuotteena. Mielestäni edellisen sitaatin kaltainen lörpöttely ei täytä maailmankirjallisuuden mestariteokselle asetettavia mittoja. Totuuden nimessä on mainittava, että kirjailija
Gulagissa kohdittain saa kuvauksensa työnnettyä myös kerronnallisesti ja tyylillisesti väljemmille vesille. Viittaan tässä ketjussa jo kolmannen kerran tulevan Venäjän kirjallisuuden professorin Pekka Pesosen vuonna 1980 kirjoittamaan luonnehdintaan: "Kokonaisuus on luettavaksi erittäin raskas, vaikka Solzenitsynin tyylitaiturin ansioita ei voi kiistää." Tässä Pesonen aivan selvästi puhuu teoksen muotoon liittyvästi, kirjallisesta puolesta. Kuten jo kerran viittasin, jokin Vasili Grossmanin
Elämä ja kohtalo on kirjallisesti todellinen mestariteos nyt puheena olevaan teokseen verrattuna. Asia ei mielestäni lainkaan muutu, jos vedotaan kirjailijan sanoihin siitä, että kyseessä on "taiteellisen tutkimuksen kokeilu". Entä sitten? Yhtä turhalta tuntuu minusta vedota siihen, että S. teoksellaan loi uuden "genren" (saiko tämä "genre" muuten jatkajia?). Asiaa voisi vähän onnahtelevasti verrata vaikkapa siihen, että joku Jari Tervo itse päättäisi julistautua "Suomen kansalliskirjailijaksi" (jos tällaista käsitettä vielä käytettäisiin).
Kaikkiaan Solzenitsynin
Gulagia ja Sofi Oksasen siihen liittyvää (ja muutakin) toimintaa tuntuu ympäröivän jonkinlainen "pyhyyden piiri" lainatakseni muistinvaraisesti etnologi Veikko Anttosen termiä. Tällaiseen piirin ei yhteisön normien mukaan ole hyvä astua. (Tulkoon tässä yhteydessä todetuksi, että en ole huomannut historian ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistuneen Sofi Oksasen missään yhteydessä kiinnittäneen yleisön huomiota esim. amerikkalais-ranskalaisen Jonathan Littellin vuonna 2008 suomennettuun, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti niin ikään painavaan romaaniin
Hyväntahtoiset). Päätän tällä erää toivomukseen, että kun meillä "nyttemmin" vallitsee kaikinpuolinen ajattelun ja sanomisen vapaus, kuten valtiojohtomme korkeat edustajat aivan vastikään ovat todenneet, niin sallittakoon myös mahdollisten vastarannankiiskien jopa ääneen epäillä, ettei keisarilla ehkä sittenkään ole vaatteita.