Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

nylander kirjoitti: Kopioin nyt uudelleen, Tapio Onnelan kehotuksesta, tyylinäytteen kirjasta (kyse on jostain vuoteen 1919 ajoittuvien oikeusjuttujen käsittämättömän jaarittelevasta ja sekavasta setvimisestä):

Kuitenkaan emme millään pääse käsiksi jutun ytimeen. Uspenskaja järjesti tälle Mestserskaja-Grevsille yksityisasunnossa tapaamisen jonkun Godeljukin kanssa - tämä oli Kosyrevin sydänystäviä - jotta sovittaisiin Mestserskaja-Grevsin miehen lunastushinnasta (vaatimus 600 000 ruplaa!). Mutta onnettomuudeksi tämä salainen tapaaminen tuli jollakin oikeudenkäynnissä selvittämättömällä tavalla taaskin asianajaja Jakulovin tietoon - saman miehen, joka oli jo kaatanut lahjuksia ottaneet tutkijat ja joka näköjään kantoi luokkakaunaa koko proletaarista oikeudenkäynti- ja oikeudensivuuttamisjärjestelmää kohtaan. Jakulov teki ilmiannon Moskovan vallankumousoikeuteen [tässä neljän rivin alaviite, jonka sivuutan] ja oikeuden (mahtoiko muistaa kansankomissaarien neuvoston suuttumuksen tutkijoiden jutusta?) teki hänkin luokkavirheen: sen sijaan, että olisi yksinkertaisesti varoittanut toveri Dzerzinskia ja auttanut hoitelemaan kaiken perhepiirissä, pani verhon taakse pikakirjoittajan. Ja niin kaikki Godeljukin viittaukset Kosyrjoviin tai toisiin komissaareihin tulivat merkityiksi muistiin, kaikki hänen kertomuksensa siitä, kuka Tsekassa ottaa kuinkakin monta tuhatta, ja pikakirjoittajan pannessa muistiin Godeljuk sai 12 000 etukäteen ja Mestserskaja lupalappuja, jotka oikeuttivat pääsemään Tsekaan ja jotka Kontrolli- ja reviisiokomissio eli Lihert ja Rottenberg jo olivat valmiiksi kirjoittaneet. (Kaupankäyntiä oli määrä jatkaa Tsekassa.) Ja silloin hänet paljastettiin! Ja hämmennyksissään hän antoi todistajalausuntoja! (Ja Mestserskaja oli jo ehtinyt käydä Kontrolli- ja Reviisiokomissiossa, ja hänen miehensä juttu oli jo pyydetty sinne tarkistettavaksi). Mutta suokaa anteeksi. Mutta tällainen paljastushan tahraa Tsekan taivaallisen asun! Oliko tämä Moskovan
vallankumousoikeuden puheenjohtaja täysin järjissään. Oliko hänellä puhtaita jauhoja pussissa? Etc., etc.

(Huomattakoon, että tekstissä vilistävät henkilöt ovat itse kirjan lukijalle yhtä outoja kuin tässä lainauksessakin.)

Olen tässä kuten muissakin aihetta koskevissa viesteissäni kritisoinut Gulagia lähes yksinomaan kirjallisena tuotteena. Mielestäni edellisen sitaatin kaltainen lörpöttely ei täytä maailmankirjallisuuden mestariteokselle asetettavia mittoja.

Tässä kohtaa henkilöillä ei ole merkitystä, koska kyse on NL:n varhaisen oikeudenkäytön kuvaamisesta. Kirjailija yrittää todistaa, että pinnan alla oli jotakin muuta miltä näytti. Välttämättä todistelu ei onnistu, vaan päinvastoin osoittautuu, että jonkinlaista oikeusturvaa silloin vielä oli.

Mitä tyyliin tulee, niin sitä kuvannevat tässä kohtaa sanat poleeminen ja ironinen ja dialogi lukijan kanssa.

Mieleelestäni tämä ei kuitenkaan ole edustava otos.

Emma-Liisa kirjoitti:Välttämättä todistelu ei onnistu, vaan päinvastoin osoittautuu, että jonkinlaista oikeusturvaa silloin vielä oli

En mielelläni ottaisi kantaa kirjan varsinaiseen sisältöön, koska se on keskustelunaiheena pohjaton suo. Tästä oikeusturvaulottuvuudesta on kuitenkin pakko kysyä: kun Solzhenitsyn teoksessaan muutamin kohdin (en enää lähde selaamaan kirjaa) vertailee Stalinin ajan oikeudenkäyttöjärjestelmää Gestapon kuulustelumenetelmiin ja Hitlerin Saksan oikeudenkäyttöön, vertailu päätyy jälkimmäisen voitoksi. Voiko näillä totalitaarisilla järjestelmillä tässä suhteessa todella olla jotain eroa? Ainakaan Michael Burleighin Kolmas valtakunta. Uusi historia (2004) ei tällaisesta todista ("Neiti Becker, kysymys on teidän päästänne, teidän päänne vaappuu.") Tämä johtaa jatkokysymykseen: Mikä oli todellinen syy siihen, että Solzhenitsyn upseerina sodan aikana joutui pidätetyksi? Asia on eri yhteyksissä esiintyvistä viittauksista huolimatta jäänyt minulle jossain määrin epäselväksi.

nylander kirjoitti:

Emma-Liisa kirjoitti:Välttämättä todistelu ei onnistu, vaan päinvastoin osoittautuu, että jonkinlaista oikeusturvaa silloin vielä oli

En mielelläni ottaisi kantaa kirjan varsinaiseen sisältöön, koska se on keskustelunaiheena pohjaton suo.

Pikemmin päinvastoin. Solzhenitsyn tekee hyvin olennaisia kysymyksiä, joihin jokainen 1900-luvilla elänyt on joutunut ottamaan kantaa. Eikä tilanne ole miksikään muttunut 2000-luvulla.

nylander kirjoitti: Tästä oikeusturvaulottuvuudesta on kuitenkin pakko kysyä: kun Solzhenitsyn teoksessaan muutamin kohdin (en enää lähde selaamaan kirjaa) vertailee Stalinin ajan oikeudenkäyttöjärjestelmää Gestapon kuulustelumenetelmiin ja Hitlerin Saksan oikeudenkäyttöön, vertailu päätyy jälkimmäisen voitoksi. Voiko näillä totalitaarisilla järjestelmillä tässä suhteessa todella olla jotain eroa? Ainakaan Michael Burleighin Kolmas valtakunta. Uusi historia (2004) ei tällaisesta todista ("Neiti Becker, kysymys on teidän päästänne, teidän päänne vaappuu.")

Muistaakseni Solzhenitsyn vertailee lähinnä tsaarin Venäjään. jonka sortotoimia mm. Tolstoi piti "ylittämättöminä", kun ei pahemmasta tiedetty.

Vertailu Natsi-Saksaan on muistakseni toisaalta vinoilua siitä, miten NL:ssa on kauhisteltu natsien tekemisiä, mutta itse tehty samaa, toisaalta ihailua siitä, että Länis-Saklsaa on rikolllisia tuomittu, mutta NL:ssa ei yhtään.

nylander kirjoitti: Tämä johtaa jatkokysymykseen: Mikä oli todellinen syy siihen, että Solzhenitsyn upseerina sodan aikana joutui pidätetyksi? Asia on eri yhteyksissä esiintyvistä viittauksista huolimatta jäänyt minulle jossain määrin epäselväksi.

Kyse oli päiväkirjasta kirjeistä ystävälle, mitä pidettiin neuvostovastaisena propagandana ja yrityksenä perustaa neuvostovastainen organisaatio.

Rehabilitaatiopäätöksessä vuodelta 1957 todetaan, että Solzhenitsyn, vaikka katsoi marxilais-leniniläisyyden olevan oikeassa ja NL:n sosialistisen vallankumouksen edustavan edistystä ja uskoi sosialismin maailmanlaajuiseen voittoon, puhui myös Stalinin henkilökulttia vastaan ja sosialististen kirjailijoiden ideologisista ja taiteellisista puutteista ja heidän teoksissaan olevasta epärealistisuuden tunnusta, sekä siitä että neuvostokirjailijoiden teokset eivät anna porvarillisen maailman lukijoille tarpeeksi vakuuttavaa kuvaa sosialistisen neuvostoarmeijan ja kansan väistämättömästä voitosta ja että ne eivät pärjää porvarillisen maailman herjauksia vastaan. Minkä jälkeen todettiin, että nämä lausunnot eivät ole rikos.

Rehablitaatiopäätös on julkaistu mm. teoksissa Zhores Medvedev: Ten years after after Ivan Denisovitch (myös ruots.) ja Aleksandr Solzhenitsyn : critical essays and documentary materials (1975)

Nyt muistuu mieleen, että Solzhenitsynillä on tapana myös vertailla kommunistien käytöstä Natsi-Saksassa (oikeudessa ja leirissä), missä he pärjäsivät hyvin, NL:oon jossa kävi päinvastoin. Syynä tietenkin se, että edellisessä he joutuivat vihollisten käsiin, jälkimmäisessä omien. Eikä Solzhenitsyn ole antanut anteeksi, että kommunistien. jotka olivat itse istuneet, panivat valtaan päästyään muta istumaan.

Kieltämättä kommunistien kohtelu on monin paikoin epöoikeudenmukaista, mutta syynä lienee se, että Solzhenitsyn suomii omia nuoruuden syntejään. Joskin hän arvosteli Stalinia ihan omin päin, niin monta muuta erehdystä jäi sielua kaivertamaan - ja ne hän myös tunnustaa.

Emma-Liisa kirjoitti:

nylander kirjoitti:

Emma-Liisa kirjoitti:Välttämättä todistelu ei onnistu, vaan päinvastoin osoittautuu, että jonkinlaista oikeusturvaa silloin vielä oli

En mielelläni ottaisi kantaa kirjan varsinaiseen sisältöön, koska se on keskustelunaiheena pohjaton suo.

Pikemmin päinvastoin. Solzhenitsyn tekee hyvin olennaisia kysymyksiä, joihin jokainen 1900-luvilla elänyt on joutunut ottamaan kantaa. Eikä tilanne ole miksikään muttunut 2000-luvulla.

Tarkoitin lähinnä sitä, että minua jäi kovasti mietityttämään, minkälainen arvo Solzhenitsynin teokselle on annettava historiallisena todistuskappaleena. Tietenkään kukaan järjissään oleva ei kiistä Gulagin olemassaoloa ja ihmisoikeuksien säälimätöntä polkemista Stalinin NL:ssa kuten ei natsi-Saksan toimeenpanevaa holokaustiakaan. Solzhenitsynin luoma kuva on kuitenkin lukijalle äärimmilleen viedyssä manikealaisessa mustavalkoisuudessaan ongelmallinen. Venäjän kirjallisuuden ex-professori Pekka Pesonen kirjoitti arviossaan Hesarissa huhtikuussa 2012 mm.:

[Solzhenitsyn] syyttää, ivaa, rienaa, sähisee, sylkee, päästää räkäisen naurun. Hän selvittää, kertoo ja julistaa armotonta totuutta.
- -
Vankileirien saaristo on edelleen ajankohtainen, sen totuuden jano ei lakkaa piinaamasta.

Naiivia tai ei, totuudellisuus (siis jälleen kerran: se kuuluisa likiarvo) on tärkein asia, joka minua kiinnostaa historiassa (tässä siis merkityksessä kertomuksena menneisyydestä). Pesonen mainitsee sitaatissani kaksi kertaa sanan totuus. Kuitenkin hän myöntää, että Solzhenitsynin teos on kirjoitettu "sanan vallassa mutta vihan voimalla". Mistä totuudesta Pesonen oikein puhuu? Pelkästäänkö ihmisen subjektiivisesta totuudesta? Eikö myös omaelämäkerrallisten äärimmäisen raskaidenkin vaiheiden kuvailun pitäisi mahdollisuuksien mukaan tapahtua antiikin Tacituksen sanoin sine ira et studio - ilman vihaa ja puoltoa, jos kyseeessä on todella merkittävä kirjailija? Edesmennyt "melkein-nobelisti" Jaan Kross kävi hänkin läpi leirityksen ja sen jälkeisen Siperian-karkotuksen vuosina 1946 - 1954. Krossin leirikokemukset vilahtavat monissa hänen kaunokirjallisissa teoksissaan, ja suoranaisesti hän käsitteli niitä muistelmiensa ensiosassa Rakkaat kanssavaeltajat. Krossin luoma kuva on kovin erilainen.

nylander kirjoitti: Tarkoitin lähinnä sitä, että minua jäi kovasti mietityttämään, minkälainen arvo Solzhenitsynin teokselle on annettava historiallisena todistuskappaleena.

No mitä tulee leirien todellisuuteen, niin arvo on valtava. Todistajiahan on peräti 227, joten kyseessä eivät ole "vain jonkun muistelmat". LIsäksi Solzhenitsynillä on oman kokemuksensa perusteella kyky erottaa tosi valheesta, mitä hän käyttääkin arvioidessaan eräitä Hrushtshevin aikana ilmestyneitä kommunistien kaunisteltuja muistelmia.

nylander kirjoitti: Tietenkään kukaan järjissään oleva ei kiistä Gulagin olemassaoloa ja ihmisoikeuksien säälimätöntä polkemista Stalinin NL:ssa kuten ei natsi-Saksan toimeenpanevaa holokaustiakaan. Solzhenitsynin luoma kuva on kuitenkin lukijalle äärimmilleen viedyssä manikealaisessa mustavalkoisuudessaan ongelmallinen. Venäjän kirjallisuuden ex-professori Pekka Pesonen kirjoitti arviossaan Hesarissa huhtikuussa 2012 mm.:

[Solzhenitsyn] syyttää, ivaa, rienaa, sähisee, sylkee, päästää räkäisen naurun. Hän selvittää, kertoo ja julistaa armotonta totuutta.
- -
Vankileirien saaristo on edelleen ajankohtainen, sen totuuden jano ei lakkaa piinaamasta.

Naiivia tai ei, totuudellisuus (siis jälleen kerran: se kuuluisa likiarvo) on tärkein asia, joka minua kiinnostaa historiassa (tässä siis merkityksessä kertomuksena menneisyydestä). Pesonen mainitsee sitaatissani kaksi kertaa sanan totuus. Kuitenkin hän myöntää, että Solzhenitsynin teos on kirjoitettu "sanan vallassa mutta vihan voimalla". Mistä totuudesta Pesonen oikein puhuu? Pelkästäänkö ihmisen subjektiivisesta totuudesta? Eikö myös omaelämäkerrallisten äärimmäisen raskaidenkin vaiheiden kuvailun pitäisi mahdollisuuksien mukaan tapahtua antiikin Tacituksen sanoin sine ira et studio - ilman vihaa ja puoltoa, jos kyseeessä on todella merkittävä kirjailija? Edesmennyt "melkein-nobelisti" Jaan Kross kävi hänkin läpi leirityksen ja sen jälkeisen Siperian-karkotuksen vuosina 1946 - 1954. Krossin leirikokemukset vilahtavat monissa hänen kaunokirjallisissa teoksissaan, ja suoranaisesti hän käsitteli niitä muistelmiensa ensiosassa Rakkaat kanssavaeltajat. Krossin luoma kuva on kovin erilainen.

No eipä Krosskaan muistelmissaan ollut ilman kaunaa, joka kohdistui myös länsivaltoihin jotka jättivät Viron Stalinin armoille. Eikä esim. Väinö Linnaltakaan negatiivisia tunteita puuttunut eikä hänen voi sanoa olleen viileän objektiivinen niiden asioiden ja ihmisten suhteen joita vastusti (itse asiassa Solzhenitsyn varhaistuotannossaan pystyi paljon paremmin tasapuoliseen polyfonisen metodinsa takia).

Mitä itse käsitteeseen totuus tulee, niin Vankileirien saaristossa on kyseessä tietenkin kansan totuus, kun historiantutkimus - joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta - on yleensä kuvannut NL:oa(kin) vallanpitäjien kannalta, jotka ovat väittäneet edustavansa kansaa ja sen etuja.

Teoksen punaisena lankana voi olla sen käsityksen vastustaminen, että ihminen on vain väline jonka päämäärän hyväksi saa uhrata. Tässä Solzhenitsyn joutui vastakkain myös Medvedevin kanssa, sillä tämä vastusti vain ylimääräisiä uhreja.

Faktuaalisia virheitä teoksesta kyllä löytyy (alkaen uhrien määrästä, joka perustunee kuvitelmaan mikä Venäjän väkimäärä olisi ilman vainoja, mutta syntymätön ei voi olla uhri), mutta se ei ole ihme, kun muistaa lähdetilanteen. Syntyolosuhteet muistaen teos on suoranainen ihme.

Emma-Liisa kirjoitti: Mitä itse käsitteeseen totuus tulee, niin Vankileirien saaristossa on kyseessä tietenkin kansan totuus, kun historiantutkimus - joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta - on yleensä kuvannut NL:oa(kin) vallanpitäjien kannalta, jotka ovat väittäneet edustavansa kansaa ja sen etuja.

"Totuushan" oli dissidenttien yleisesti viljelemä käsite, tässä tulee mieleen erityisesti Havel. En sitä kuitenkaan tulkitsisi miksikään epistemologiseksi kannanotoksi vaan (anti)poliittiseksi käsitteeksi vallitsevan "yhden totuuden" järjestelmän vastapainona, järjestelmän joka vaati kansalaisiltaan vahvaa itsepetosta. Ainoa mahdollinen tapa vastustaa totalitarismia on olla alistumatta tuohon valheeseen, säilyttää ihmisyytensä ja yksilöllisyytensä. "Totuus" samaistuu omatuntoon, joita kullakin on omansa ja omanlaisensa. Mitään yhtä "totuutta" sillä ei siis markkinoida.

Pesonen voi tietysti käyttää sanaa muussakin, tuosta kontekstista irronneessa merkityksessä, ja ehkä myöhempi Solzhenitsynkin nationalistisine painotuksineen.

Palaan vielä Solzhenitsynin teoksen kirjalliseen merkitykseen; siitähän käyty uusintakierros lähti liikkeelle. Kirjastossa käydessäni vilkaisin, mitä sanottavaa tuoreella Venäläisen kirjallisuuden historialla (Gaudeamus 2011) on asiasta. Vertailukohdaksi otin Grossmanin Elämän ja kohtalon. Jakson on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Marja Rytkönen, ja oheisiin otteisiin sisältyy käytännössä kaikki, mitä kirjassa näistä teoksista sanotaan.

Solzhenitsynin kunnianhimoisin teoshybridi on kolmiosainen Vankileirien saaristo(Arhipelag GULag, 1918 - 1956, 1955 - 1968, suom. 1974, 1976 ja 1978), jonka alaotsikko "Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" antaa ymmärtää, että teos on sekä dokumentaarinen että fiktiivinen. Se koostuu muun muassa nimettömien todistajien henkilökohtaisista tarinoista ja tietenkin kirjailijan omista leirikokemuksista, jotka hän esittää todistusaineistona "vankileirien saariston" kauhuista. - - Putinin konservatiivinen ja kansallisia painotuksia korostava hallinto on nostanut Solzhenitsynin kanonisoituun, viralliseen asemaan - esimerkiksi Vankileirien saaristosta tuli vuonna 2009 pakollista lukemista Venäjän kouluissa.

Ja Grossmanin teoksesta:

Romaani Elämä ja kohtalo valottaa sitä ideologista verkkoa, joka kietoo Stalinin Venäjän ja Hitlerin Saksan yhteen. Se käsittelee Stalingradissa käydyn taistelun ratkaisuhetkiä, jotka päätyvät Saksan armeijan antautumiseen helmikuussa 1943. Romaani on ennen kaikkea silminnäkijän selostus tapahtumista, ja siinä kuvataan paitsi neuvostoväestöä ja erityisesti sen tieteellistä älymystöä myös saksalaisia sotajoukkoja, Hitleriä, saksalaisten kaasukammioita sekä sota-ajan saksalaisten ja neuvostoliittolaisten vankileirejä ja niiden toimintaa. Romaanissa esitetyissä saksalaisen ja venäläisen upseerin keskusteluissa rinnastetaan Hitlerin natsismi ja Stalinin totalitarismi. Tätä rinnastusta on Venäjän valtaapitävien ollut vaikea hyväksyä. Romaani ei kuvaa neuvostojoukkojen ja siviiliväestön sankaruutta ja urheutta vaan sodassa ilmi tulevia alhaisia piirteitä: brutaaliutta, lahjontaa, opportunismia ja poliittista vehkeilyä. Sitä on verrattu merkittävyydessään Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Grossman ei ollut Neuvostoliitossa kovin tunnettu ennen glasnostia, mutta sen aikana hän nousi kirjallisuuden suurten nimien joukkoon.

Kirjallisen teoksen merkittävyyttä tuskin suoraan voi mitata siitä kirjoitettujen painorivien lukumäärällä tai palstamillimetreillä, eikä kirjallisuushistorioiden tarkoituksenakaan ole "arvottaa" teoksia suhteessa toisiinsa paitsi siinä mielessä, ketkä kirjailijat ja mitkä teokset ylipäänsä on otettu mukaan ns. kaanoniin. Silti näkisin, että Rytkösen luonnehdinnoista on luettavissa melkoisen paljon, jos vain haluaa lukea.

Mielestäni on vain tyydyttävä toteamaan, että nimimerkki Emma-Liisan, Tapio Onnelan ym. ja toisaalta itseni välillä asiasta siis vallitsee selvä näkemysero.

Leirikirjallisuutta oli tietty aiemminkin (joista esim. Salamovin S. mainitseekin vaikuttajakseen ja ilmeisesti on ollut informanttikin) mutta kokonaisesitystä, historiallista tai kaunokirjallista, ei vastaavassa mitassa vielä ollut, varsinkaan selllaista jossa vangin kokemuksen eri vaiheet olisi yhtä tyhjentävästi kuvattu. Epäilemättä teoksen merkitys on isolta osin juuri siinä mitä se kuvasi, ei välttämättä siinä miten se sen kirjallisessa mielessä kuvasi. Tämä toisaalta pätee Grossmaniinkin.

Jossain määrin nylanderin kuvaama sekavuus puoltaa paikkaansa: Muoto ja sisältö kulkee tavallaan käsi kädessä; järjestelmän mammuttimaisuus, kaikkivoipaisuus, ja myös ahdistavuus ja raskaus saa kirjallisen ilmaisunsa hyvin laajan ja pikkutarkan kuvauksen kautta; henkilönnimien ja lyhenteiden ja lakitermien pudottelu kuvaa kafkamaisella tavalla byrokratian sekavuutta ja arvaamattomuutta ja hahmottomuutta; kirjoittajan kommentit yhteistyössä leirien terminologian kanssa sitä ironissävyistä uuskieltä minkä vangit ja koko yhteiskunta joutuivat omaksumaan. Mikä osa tästä on materiaalin tuottamaa, mikä kirjallista taituruutta, sen voinee joku viisaampi sanoa.

Minä en ainakaan osaa sanoa onko kummassakaan, G:n tai S:n teoksissa sitten kirjallisesti jotain todella mullistuksellista ja uutta. Modernia epiikkaa, johon jollain tapaa kai Vankileirien saaristonkin voi laskea, ja jossa on yhdistelty historiaa ja politiikkaa ja ja etnografiaa ja dokumenttiaineistoa, on kuitenkin nähty vähintäänkin Moby Dickista alkaen. Uutuus ei kai kuitenkaan ole mestaruuden mittari?

nylander kirjoitti: Venäläisen kirjallisuuden historialla (Gaudeamus 2011) - - Jakson on kirjoittanut venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Marja Rytkönen,

alaotsikko "Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" antaa ymmärtää, että teos on sekä dokumentaarinen että fiktiivinen. Se koostuu muun muassa nimettömien todistajien henkilökohtaisista tarinoista

Tämä kyllä viittaa siiihen, ettei Rytkönen ole teosta lukenut tai on lukenut ja unohtanut tai on lukenut mutta ei ole ymmärtänyt. teoksessa ei tietenkään ole mitään fiktiivistä (senhän kirjailija itsekin kiistää heti alkuun), vaan ilmaisu taiteellinen alaotsikossa "Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" tarkoittaa teoksen rakennetta ja tyyliä.

Kertomukset taas ovat vain osittain nimettömiä, ja nimettömyys johtui kirjailijan halusta suojella todistajiaan, vaikkakin joskus nimeä ei tiedetty. Pääasiassa ihmisillä on kasvot, ja nimenomaan tämä kasvojen antaminen lukuisille uhreille on teoksen suuri voima: he eivät ole "luokkaviholllisia" tai "vastavallankumoukselisisa" vaan ihmisiä.

skrjabin kirjoitti: Jossain määrin nylanderin kuvaama sekavuus puoltaa paikkaansa: Muoto ja sisältö kulkee tavallaan käsi kädessä; järjestelmän mammuttimaisuus, kaikkivoipaisuus, ja myös ahdistavuus ja raskaus saa kirjallisen ilmaisunsa hyvin laajan ja pikkutarkan kuvauksen kautta; henkilönnimien ja lyhenteiden ja lakitermien pudottelu kuvaa kafkamaisella tavalla byrokratian sekavuutta ja arvaamattomuutta ja hahmottomuutta; kirjoittajan kommentit yhteistyössä leirien terminologian kanssa sitä ironissävyistä uuskieltä minkä vangit ja koko yhteiskunta joutuivat omaksumaan. Mikä osa tästä on materiaalin tuottamaa, mikä kirjallista taituruutta, sen voinee joku viisaampi sanoa.

Teoksen rakenne on huolellisesti pohdittu ja sillä on selvä syy: aineistoa täytyy olla valtavan paljon, että lukija tutustuisi Gulagin maailmaan niin, että oppii sen lainalaisuudet ja että hän joutuu kohtamaan lukemattomia ihmisiä kasvoista kasvoihin, jotta hän ei voisi kiistää terroria "yksityistapauksina" jonka rinnalla NL:n kehitys jatkui kohti sosialismia.

Ilmeisen tietoisesti S. on sijoittanut asiat, jotka herättävät eniten kiistaa, vasta 5. osaan (joka oli 3. niteen avausosa), koska uskoi, että vasta tällöin - lukijan seurattua vankia läpi kaikkien vaiheiden) - hän voisi ymmärtää vaikkapa "maanpettureita".
Kirjailijan tarkoitus on käydä koko ajan dialogia lukijan kanssa ja muuttaa hänen mielipiteensä siitä, että "välttämättömät" uhrit olivat tarpeen.

skrjabin kirjoitti: Minä en ainakaan osaa sanoa onko kummassakaan, G:n tai S:n teoksissa sitten kirjallisesti jotain todella mullistuksellista ja uutta.

Suosittelen Geoffrey Hoskingin teosta Beyond Socialist Realism, joka kertoo mitä mullistavaa uutta Pasternakin Tohtori Zivago ja Solzhenitsynin Ivan Denisovitshin päivä , toisin kuin Ilja Ehrenburgin Suojasäässä, Dudintsevin Ei ainoastaan leivästä ja Vasili Aksojonovin Matkalippu tähtiin.

Grossmania Hosking ei käsitellyt, koska Elämä ja kohtalo ei ollut silloin vielä ilmestynyt, mutta teos sopii erinomaisesti Hoskingin teesiin, joka osoittaa, miten pintapuolista on katsoa vain esim. henkilöiden mielipiteitä - olennainen muutos on syvemmällä ja kiinnostavaa kyllä, osa NL:ssa julkaistua oli "uutta".

Emma-Liisa kirjoitti: Suosittelen Geoffrey Hoskingin teosta Beyond Socialist Realism, joka kertoo mitä mullistavaa uutta Pasternakin Tohtori Zivago ja Solzhenitsynin Ivan Denisovitshin päivä , toisin kuin Ilja Ehrenburgin Suojasäässä, Dudintsevin Ei ainoastaan leivästä ja Vasili Aksojonovin Matkalippu tähtiin.

Kiitti vinkistä. Proosa ei ole koskaan ollut omaa alaani syvemmän analyysin mielessä, joten sikälikin voisi olla kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Sattui niin että juuri tuossa äskettäin sain lopeteltua Zivagon; sen osalta on jossain määrin helpompi ymmärtää sen uutuusarvo ja merkittävyys poeettisena proosana. Joskus näin sitä verratun Sadan vuoden yksinäisyyteenkin. Epäilemättä siis NL:ossakin "uutta" tuotettiin.

nylander kirjoitti: Tästä oikeusturvaulottuvuudesta on kuitenkin pakko kysyä: kun Solzhenitsyn teoksessaan muutamin kohdin (en enää lähde selaamaan kirjaa) vertailee Stalinin ajan oikeudenkäyttöjärjestelmää Gestapon kuulustelumenetelmiin ja Hitlerin Saksan oikeudenkäyttöön, vertailu päätyy jälkimmäisen voitoksi. Voiko näillä totalitaarisilla järjestelmillä tässä suhteessa todella olla jotain eroa? Ainakaan Michael Burleighin Kolmas valtakunta. Uusi historia (2004) ei tällaisesta todista ("Neiti Becker, kysymys on teidän päästänne, teidän päänne vaappuu.")

Sain teoksen kirjastosta ja olen nyt lukenut kaksi ensimmäistä osaa, jotka aikoinaan muodostivat ensimäisen niteen. Niissä vertailua Natsi-Saksaan on lähinnä alaviitteissä. Ensinnäkin Solzhenitsyniä tuntuu huvittavan (kuten tsaarin Venääjän tai 60-vun Kreikan tai Etelä-Afrikan) NL:n silloisissa lehdissä ilmestyneet kertomukset hirveästä sorrosta tai esimerkillisestä sankaruudesta. Esim. joku sai 30-luvulla lyhyen tuomion minkä jälkeen hänet vapautettiin tai joku toinen saattoi vain jättää vastaamatta eikä kuulustelija voinut mitään (siis ei turvatutunut kidutukseen).

Toiseksi S. kiinnittää huomiota siihen, että Gestapo pyrki saaamaan oikeita tietoja, NL:ssa taas pyrittiin saamaan syytön tunnustamaan asioita, joita hän ei ollut tehnyt.

Saman olen huomannut esim. Valkoisen ruusun tutkinnasta, jota käytiin normaalein poliisimenetelmin eli haluttiin saada kiinni nimenomaan syylliset ja heiltä sitten mahdollisimman oikeat tiedot. Kidutusta ei käytetty, vaikka varmaan siihen olisi turvauduttu, jos muu ei olisi auttanut. Huomionarvoista on myös, että Hans Scholl oli pidätetty 30-luvulla ja sodan aikana isä Scholl jopa tuomittiin, mutta kumpikaan asia ei estänyt sisaruksia opiskelemasta yliopistossa, eikä tehnyt heitä automaattisesti epäilyksenalaiseksi.

Luonnollisesti saksalaisten kuulusteluoöytäkirjoihinkaan ei voi automaattisesti luottaa, vaan tutkia missä vaiheessa mitäkin kerrottiin. Esim. Dietrich Bonhoeffer tunnetusti onnistui pitkään pettämään kuulustelijoitaan.

Mutta NL:n kohdalla herää kysymys, voiko esim. Pätsin kuulusteluja käyttää niin luottavasti lähteenä kuin esim. Martti Turtola on tehnyt. Toisaalta: täytyihän NL:ssakin jotain pyrkimystä oikeisiin tietoihin olla - muuten koko järjestelmä ei olisi pysynyt pystyssä.

Tämä käykin ilmi sitä, että "keisaria" ei otettu vakavasti" ja jollekulle vastattiin, että kympin saa "ei mistään".

Burleighin englanninkielisessä pokkariversiossa kerrotaan s. 198, että pidätettyjä oli natsien valtaantulon jälkeen 100 00, mutta määrä laski muutamaan tuhanteen hallituksen vakiinnutettua valtansa. Vankien määrä nousi taas "epäsosiaalisten" pidätysten myötä ja nousi yli 60 000:n muutamina kuukausina 1938, mutta juutalaisia vapautettiin muutaman viikko Kristalliyön jälkeen. Ennen sotaa elokuussa 1939 vankeina oli vähän yli 20 000.

Tästä voisi päätellä, että Saksassa ei ollut tarvetta sellaisiin vankimääriin kuin NL:ssa, koska vähempikin riitti ja/tai hallituksen kannatus oli laajempaa. Toisaalta Hitler oli vallassa vain suhteellisen lyhyen ajan ja vanhan järjestelmän palvelijoita, esim. upseereita tarvitiin ja heidät puhstettiin vasta 1944 pommiattentaatin jälkeen.

Kolmanneksi, Solzhenitsyn kiinnittää huomiota siihen, että Dimitrov pystyi puolustautumaan natsien oikeusistuimessa, mutta tunnetut kommunistit Buharinia myöten murtuivat 1937-8. Selityksenä on, että heillä ei ollut omaa näkökantaa, joten he olivat aseettomia omia vastaan. Poikkeuksia kuitenkin oli, kuten Vlasov (ei kenraali V.), mutta useimmiten S. suhtautuu kommunisteihin ivalla ja halveksunnalla.

Sinänsä se, että Saksan ja NL.n välillä oli eroja, ei kiistä perustavaa yhtäläisyyttä: oli luovuttu länsimaisesta oikeus- ja lakikäsityksestä.

nylander kirjoitti: Tämä johtaa jatkokysymykseen: Mikä oli todellinen syy siihen, että Solzhenitsyn upseerina sodan aikana joutui pidätetyksi? Asia on eri yhteyksissä esiintyvistä viittauksista huolimatta jäänyt minulle jossain määrin epäselväksi.

Kyllähän asia tulee melkoisen selväksi pidätyksen että tutkinnan yhteydestä: kyse oli ystävälle lähetyistä kirjeistä, joissa arvosteltiin Stalinia (niiden lähettämistä S. katsoi jälkeenpäin pentumaisuudeksi, eihän sensuurin olemassa olo sota-aikana ole salaisuus). Kirjeet katsottiin neuvostovastaiseksi propagandaksi. Ja koska henkilöitä oli kaksi, kyseessä oli organisaatio!

Kumpikin on hyvä esimerkki neuvostotavoista: "potentiaaliset" otettiin talteen jo ennen kuin ehtivät tehdä mitään - vaikka ehkä yksi 100:sta olisi tehnyt.

Lisää aineistoa olisi saatu sotapäiväkirjasta, mutta sitä ei tutkintaviranomainen onneksi luekenut, vakka se oli mukana. Silloin juttuun olisi kiedottu myös muita, minkä S. nyt onnistui välttämään, "tunnustaen" vain oman osuutensa.

"Tuomiota" ei muuten antanut oikeusistuin, vaan "troikka" - ja juttu käsiteltiin ilman syytetyn läsnäoloa.

Kannattaa huomata, että S. kertoo monia itselleen epäedullisia asioita - toisaalta antaakseen esimerkin katumuksesta, toisaalta ehkä myös siksi etttei niitä voitaisi käyttää häntä vastaan.

S:stähän levitettiin kaikenlaisia huhuja mm. että hän oli ollut sotavankina. Näin Ivan Denisovitsin päivää esttetiin saamasta Leninin palkinto.