Tässä hieman lisää samasta aiheesta eli Jutikkalan / Nikanderin toimittamaa "kartanohistoriaa". Tämä teksti on sen verran eri kohdassa, ettei se heti osu Toukkarin Luukka -sivuilta kohdalle ja kun tuo kirjasarjakin on kovin harvinaista ja mielettömän kallista sorttia, niin laitan lainauksen tänne sellaisenaan.
kts. Luukka-sivut
"Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosissa pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi."
Muissa Pohjoismaissa ei ole milloinkaan pakkoluovutuksella otettu maata asutustarkoituksiin; Tanskassa saatiin aikoinaan jopa suuri maareformi, jonka vaikutuksesta maan talonpojisto muuttui maaorjavuokraajista vapaiksi, maataomistaviksi talonpojiksi, suoritetuksi vähittäin ja vapaaehtoista tietä.
Suomessa on pakkoluovutusta käytetty torpparilaissa ja se on sisältynyt myöskin myöhempiin asutuslakeihin. Mutta ensiksimainitussa tapauksessa oli kysymys kokonaisten viljelmien erottamisesta päätilasta ja samalla taloudellisesti vanhentuneen päivätyöjärjestelmän lopettamisesta, ei elinvoimaisten viljelmäin pirstomisesta, ja vuoden 1922 tai 1936 asutuslakien perusteella on pakkoon turvauduttu niin harvoin, että sillä ei ole ollut käytännöllistä merkitystä.
Vuoden 1922 laki, ns. Lex Kallio, piti pakkoluovutusta toissijaisena hankintamuotona, ja vuoden 1936 laki salli pakkolunastuksen yksityiskiinteimistöstä vain lisämaan hankintaa, ei uusien tilojen perustamista varten. Jo viimeksimainitun lain ylen radikaaliset määräykset, jotka jättivät melkoisen osan maamme maanomistajista suuruudeltaan jotakuinkin rajoittamattoman pakkolunastuksen alaiseksi, herättivät asiantuntijain arvostelua, mutta kun lakia ei sanottavasti tarvinnut käytäntöön soveltaa, sitä tuskin huomattiin. Maan teollistuessa maatalousväestö väheni ja asutusmaan kysyntä oli pieni.
Pika-asutuslaki 1940
Uusi tilanne syntyi, kun Moskovan rauhan seurauksena lähes kahdeksas osa maamme asukkaista, näistä enimmät pienviljelijäväestöön kuuluvia, joutui kodittomaksi. Ainoalaatuiset olosuhteet tekivät pakkoluovutusmenettelyn käyttämisen laajassa mitassa välttämättömäksi. Karjalaiselle siirtoväelle oli nopeasti hankittava omat tilat, ja niin ryhdyttiin laatimaan erityistä siirtoväen pika-asutuslakia, jonka eduskunta hyväksyi ja joka vahvistettiin 28 päivänä kesäkuuta 1940.
Muudan asutuslainsäädäntömme parhaita asiantuntijoita, puolusti Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä toukokuun 22 päivänä 1940 lakiehdotusta korostamalla siihen sisältynyttä kieltoa pakkoluovuttaa kiinteistöstä alueita, joita ei voida käyttää taloudellisia tai tärkeitä kulttuuriarvoja olennaisesti vaarantamatta.
Tämä säännös oli hänen mielestään "luovutuksen kannalta tärkein ja keskeisin", ja hän viittasi myöskin hallituksen esityksen perusteluihin, joissa varotettiin menettelemästä niin, että tiloihin käytetty rakennuspääoma jäisi olennaisesti arvottomaksi.
Mutta toimeenpanossa nämä varaukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, eikä mainittu sijoitus lakitekstinkään mukaan lainkaan koskenut yhteisöjen ja yhtiöiden tiloja. Monissa tapauksissa pirstottiin täydellisesti kokonaisia tiloja, jolloin rakennuksiin sidottu pääoma meni hukkaan. Enemmän arvostelua kuin talouskokonaisuuksien pirstominen, jota ei ilmeisesti täysin olisi voitu välttää, herätti luovutusvelvollisuuden epätasaisuus. Lakiteksti sisälsi tuskin muuta säännöstä yksityisten maanomistajien turvaksi kuin että kiinteimistön peltoala ei saisi jäädä vuoden 1936 asutuslaissa mainitun viljelystilan suuruutta eli 15 hehtaaria pienemmäksi (§ 14) ja että tilalle oli säilytettävä kotitarvemetsä (§ 12).
Käytännössä tämä saattoi merkitä sitä, että hyvin suurikin tila, jolla oli viljelysmaata vain 15 hehtaaria (tai 25, mikä todellisuudessa muodostui alirajaksi), pääsi vapaaksi maanluovutuksesta, kun sen sijaan yhtä suuri naapuritila, joka oli raivannut viljelykseen useampia kymmeniä hehtaareja tiluksistaan, joutui menettämään pelloistaan hyvän osan.
Metsämaata ei otettu huomioon luovutusta määrättäessä. Tällainen menettely, lausui professori Pihkala jo lakiehdotusta arvostellessaan, "viittaa siihen, että uutisviljelijän työ Suomessa olisi jollain tavalla rangaistavaa".
Vaikka maailman kauppateiden tukkeutuminen ja siitä aiheutunut alkava elintarvikepula jo 1940 oli muistuttamassa välttämättömyydestä laajentaa omaa viljantuotantoamme, lähdettiin lain toimeenpanossa ensi sijassa valmiin pellon ja vasta toisessa sijassa viljelyskelpoisen maan luovutuksesta.
Oulujoen pohjoispuolelle uudet tilat
Suomessa on, Oulujoen pohjoispuolisia alueitakin lukuun ottamatta, viljelyskelpoista, pelloksi raivaamatonta maata vähäisempienkin arviointien mukaan niin runsaasti, että pieni osa siitä olisi täyttänyt sen 265.000 hehtaarin aukon, mitä Karjalan luovutus peltoalallemme merkitsi. Jos tämän verran maata olisi valtion, yhtiöiden ja yksityisten toimesta raivattu karjalaisille sieltä, missä sitä omistajasta riippumatta olisi edullisimmin ollut raivattavissa, olisi valmiiden viljelmäin pirstomisesta päästy.
Mutta pika-asutusviranomaiset eivät vähimmässäkään määrässä ottaneet huomioon viljelyskelpoisen maan laajuutta määrätessään asutettavia eri kuntiin; he ottivat huomioon vain tässä kunnassa ennestään sijaitsevien isojen ja keskikokoisten viljelmien laajuuden. Ne kartanot, joilla oli tiluksillaan runsaasti viljelyskelpoisia maita, saattoivat säilyttää kaikki peltonsa, kun taas vanhimman kulttuuriseudun tilat, missä jokainen tynnyrinala viljelyskelpoista maata jo kauan on ollut käytännössä, joutuivat menettämään olennaisia osia rintapelloistaan. Toisaalta on tietysti muistettava, että jos asutustoiminta olisi perustettu raivaukseen, ei enää olisi ollut kysymyksessä pika-asutus.
Epätasaisuutta aiheutti:
– toimeenpano pyrittiin saamaan toisissa kunnissa loppuun ennen kuin sitä toisissa alettiinkaan
– muutamissa kunnissa tiloja muodostettiin pirstomalla viljelyskokonaisuuksia. Vaarannettiin vastoin siirtoväen pika-asutuslain selviä määräyksiä yksityisten maatilojen taloudellisia arvoja
– lain toteuttamisen keskeytyessä sen jälki oli epäoikeudenmukainen ja kovin epätasainen
Suurtilojen omistajat koettivat pienentää tuhoja:
– hankkivat vastiketiloja
Sosiaalisia etuja: karjalainen siirtoviljelijä siten sai valmiiksi rakennetun pientilan eikä joitakin takamaan peltokappaleita
– emätila jäi pirstomatta
– asutustoiminta vapaaehtoisuuden pohjalle
– Kun vastiketilajärjestelmää vastustettiin, .. ei karjalaisten etu, vaan pyrkimys käydä suurtilojen kimppuun.
Pika-asutustoiminta keskeytyi juhannuksena 1941 uudelleen puhjenneen sodan vuoksi:
– siirtoväkeä alkoi muuttaa jo haltuunsa saamilta tiloilta entisille kotiseuduilleen
– tilat vuokrattiin joko entisille omistajille taikka invalideille, aseveliperheille tai kotiutetuille rintamamiehille.
Rintamamiesten maanviljelyhaluja liioiteltiin
Kysymys rintamamiesten asuttamisesta
– On ilmeistä, että näiden keskuudessa esiintyä aktiivista halua viljellä omaa maata suuresti liioiteltiin, mutta ennen kaikkea liioiteltiin suurtiloja vastaan sotavuosina kohdistetussa demagogiassa suunnattomasti niiden osuutta maanomistuksessa.
– Lukemattomien rintamamiesten keskuudessa... syntyi jonkinlainen pakkomielle oman tilan hankkimisesta.
Vaiettiin yleensä siitä ratkaisevasta merkityksestä, mikä suurilla ja keskikokoisilla tiloilla on elintarvikehuollossamme. Yli 50 ha tai suuremmat viljelmät, joiden pelto ala on vain 11,7 % kokonaispinta-alasta, tuottivat markkinoille tulleesta 42,5 % lei päviljasta.
Rintamamiesten asutuslaki ei ehtinyt eduskuntaan, ennen kuin 19.9.1944 välirauha siirsi kysymyksen uuteen aiheeseen ja pakottava tarve nopeaan asutustoimintaan jälleen syntyi.
Siirtoväelle oli korvattava sen kärsimät menetykset, ja jo heidän maantarpeensa on niin valtava, että jos se tyydytetään ensi sijassa viljellyllä maalla, siihen menee olennainen osa suurten ja keskikokoisten tilojen pelloista.
"Taitamatonta agraaripolitiikkaa"
Mukaan kansalaisryhmiä, joiden maannälästä ei täsmällisiä tietoja voitu saada. Jopa lisämaan hankinta pienille tiloille pyrittiin sitomaan kiireelliseen asutustoimintana ottamatta huomioon, että koko lisämaaprobleemi osaksi johtuu taitamattomasta agraaripolitiikasta, kun ei tilojen ositusta ollut ajoissa ryhdytty rajoittamaan, ja että lisämaan tarve ei milloinkaan loppuisi niin kauan kuin vastaisuudessakin sallittaisiin tilojen vapaa halkominen ja lohkominen. Vrt. Ruotsissa valtionkomitean ehdotus: viljelmien pirstominen lainsääd. toimenpitein ehkäistäisiin, valtiovalta tukisi pienten tilojen yhdistämistä...
Suomessa ns. Nissisen komiteassa vallalle viljeljymaan paloittelua suosivat virtaukset. Jo ennen kuin komitean esitys ennätti hallituksen käsiteltäväksi, huomautettiin asiantuntijain taholta siitä suunnattomasta taloudellisesta tuhlauksesta, mitä merkitsisi uusien tilojen rakentaminen vanhoille pelloille. Uudisrakennuksiin sellaisella viljellyllä maalla, jota varten rakennukset jo olivat olemassa, laskettiin kuluvan 12 miljardia markkaa, kun en sijaan peltojen raivaaminen uudismaalle vastaavalle tilamäärälle maksaisi vain 3 miljardia.
Kun raivaustoiminta elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi kuitenkin myöhemmin osoittautuisi välttämättömäksi, olisi pystytettävä rakennukset myöskin näille uusille pelloille.
Maatalousväestön normaalioloissa jatkuvasti vähetessä ei kenties enää riittäisi asukkaita sekä vanhalle että uudelle pellolle perustettujen uudistiloja viljelemään. Ne, jotka vaativat tiloja perustettavaksi ensi sijassa vanhoille pelloille, vetosivat nopean toiminnan välttämättömyyteen, mutta tähän vastattiin, että rakennusaineiden puutteen vuoksi kaikkia uusia tiloja ei missään tapauksessa voida vuoden parin kuluessa rakentaa.
Maanluovuttajain taholta on erityisesti paheksuttu sitä, että uuteen lakiinkaan ei otettu luovutusasteikkoa, joten jokaiselta yksityisomistajaltakin voidaan riistää kaikki tilukset ns. viljelystilaa vastaavaa maa-aluetta lukuun ottamatta. Tätä epäkohtaa ei poista se, että helposti muutettavaan valtioneuvoston päätökseen sellainen on otettu, eikä tässä asteikossa taaskaan lainkaan oteta huomioon metsäpinta-alaa.
Maanluovuttajan oikeusturvaa ovat edelleen omiansa vähentämään ne lain kahdeksankymmentä kohtaa, jotka on jätetty epämääräisiksi ja joista moni jää asutusviranomaisten kussakin yksityistapauksessa ratkaistavaksi.
Komiteanmietintöä ja lakiesitystä vastaan ovat eri vaiheessa tehneet painavia muistutuksia Kansantaloudellinen neuvottelukunta, Agronomien yhdistys sekä useat talous- ja tiedemiehet erikoisessa julkilausumassa. Näitä huomautuksia on kuitenkin vain vähäisessä määrin otettu huomioon toukokuun 5 päivänä 1945 vahvistetussa maanhankintalaissa.
Raskaimpaan maanomistajia kohtaavaan vääryyteen ei tässä kritiikissä kuitenkaan sanottavasti kiinnitetty huomiota. Tosin paheksuttiin sitä, että maanluovuttajain maksuna saamille obligaatioille ei myönnetty inflaatiotakuuta, mutta lain käsittelyvaiheissa ei vielä tiedetty, että inflaatio jo ennen sen toimeenpanoa pääsisi valloilleen ja että maanviljelijät siten jo kauppaa tehdessään joutuvat luovuttamaan tiluksensa puolesta niiden arvosta.
Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosissa pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi.
Vain muutamat tilat ennättivät menettää maata ensimmäisessä pika-asutuksessa 1940–41 ja niistäkin jotkut saivat vapaaehtoisella kaupalla suoraan siirtoväelle myymänsä alueet sittemmin takaisin. Sitä paitsi kolmasosa luovutetuista pelloista oli vuokrasopimuksen nojalla entisten omistajien käytössä. Ei ole ollut syytä asettaa niitä kartanoita, jotka jo tähän mennessä ovat menettäneet maata, tässä teoksessa erikoisasemaan verrattuna niihin, joissa maanluovutus vasta alkaa, varsinkin kun ensiksimainitutkin joutunevat uudelleen menettämään maata.
Teoksen pinta-aloja koskevissa tiedoissa lähdetään sen vuoksi kauttaaltaan vuoden 1940 olosuhteista ja ensimmäiseen asutukseen luovutetut tilukset katsotaan edelleen emätiloihin kuuluviksi; ainoastaan sikäli kuin tila perinnönjaoissa on halottu, on ilmoitettu nykyiset pinta-alat. Tällainen menettely osoittautui välttämättömäksi senkin vuoksi, että muutamat arkit ladottiin jo ennen ensimmäistä pika-asutusta. Kotieläimiä ja karjantuottoa koskevat tiedot ovat rauhanajalta, sillä sotavuosina tuotantoa on harjoitettu poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tulokset ovat olleet sen mukaiset.
– – –
Tämä osa oli painovalmis kesäkuussa 1945, ja painatus olisi voitu alkaa jo paljon aikaisemminkin, ellei tarvittavan erikoispaperin puute olisi sitä estänyt. Mainitun ajankohdan jälkeen tapahtuneita muutoksia ei enää ole otettu huomioon.
Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 5–8, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander