ekyto kirjoitti:Kansaa alettiin opettamaan lukemaan vasta 1800-luvun loppupuolella. Miksi kirjoittaa kansalle suomeksi, jos kansa ei osannut lukea? Täysin turhaa toimintaa se olisi ollut. Eikä kansaa myöskään ollut tarve opettaa lukemaan, koska ei kansa sen aikaisissa töissään luku- ja kirjoitustaitoa tarvinnut.
Aivan niin. Ruotsin vallan aikana kokonaisuuudessaan eli suurinpiirtein 1700-luvun loppuun saakka ei ollut mitään syytä, minkä vuoksi rahvaalle olisi opetettava luku- ja kirjoitustaitoa. Lukutaito alkoi leviämään vasta 1800-luvun toisella puoliskolla massamme. Ainakin siihen aikaan saakka kansalainen syntyi ja kuoli eläen kuten vanhempansakin, luku- ja kirjoitustaidottomana ja useimmiten tehden maatalouteen liittyvää työtään, käyden kirkossa sunnuntaisin kuunnellakseen saarnan ja veisatakseen Jumalaa ja kuningasta ylistäviä virsiään, ja keskustellakseen tietysti naapuriensa kanssa.
Jos joku joutui tappeluun, useimmiten tavallisesti viinapäissään, ja sen myötä syytettynä käräjille, tuomari kyllä useimmiten ymmärsi mitä syytetty sanoi ja osasi puhua paikallisten kieltä riittävästi ainakin puhuakseen sytytetyn kanssa, mutta tuomio laadittiin ja pöytäkirja pidettiin tuomioistuimen virkakielellä eli ruotsiksi (kun pöytäkirja laaditaan nykyisin meillä asianosaisen käyttämällä kielellä, suomeksi tai ruotsiksi). Tuomarien ja voutien (syyttäjien) kielitaidossa oli toki paljonkin puutteita.
Kumpikaan ei, ei sen enempää suomenkielinen kuin ruotsinkielinenkään syytetty, saanut tietenkään, lukutaidottomia kuin olivat, mitään selvää pöytäkirjoista eikä heillä ollut edes tietoa siitä mistä pöytäkirjat saisi (tai rahaa niiden lunastamiseen). He joutuivatkin pyytämään lukutaitoiselta apua pöytäkirjoihin tutustumista varten sikäli kuin olivat saaneet pöytäkirjat jotenkin haltuunsa. - Nykyisinkin vain aniharva rangaistukseen käräjäoikeudessa tuomituista haluaa saada tutustuttavakseen pöytäkirjat, joita ei heille toimiteta viran puolesta, vaan tyytyvät siihen, minkä ovat saaneet tietoonsa käräjäoikeuden suullisessa käsittelyssä. Näin oli arvattavasti myös 1700-luvulla ja tätä aiemmin.
Liioin ei kansan riveihin kuuluvalla ollut kykyä laatia valitusta hovioikeudelle vaan tämä joutui uskomaan tämän tehtävän asianajajalle, joka hallitsi sekä tarvittavan lainopin että oli kielitaito. Se tosin tuli usein asianosaiselle ylivoimaisen kalliiksi.
Sama tilanne koskee kielivähemmistöjä nykyisinkin monessa eri masssa, joissa vallitsee yksikielisyys. Tällaiseen 'sortoon' pyrkii tiettävästi moni fennomaani nykyisin Suomessakin (yksikielisyyteen, ilman velvollisuutta viranomaisille muun kuin suomen kielen taitoon ja käyttöön. Nämä pyrkivät siis muidenkielisten 'sortoon').
jsn kirjoitti:Hallinto- ja koulutuskieliä ei "valittu" demokraattisesti missään maassa, vaan ne ovat tulleet käyttöön historiallisen prosessin myötä. Asia ei ollut relevantti kysymys, koska niin harva ymmärsi kirjakieltä, olisi se sitten "omaa" tai jotakin muuta.
Aivan. Tällöin olikin vallalla näkemys, jonka mukaan valtiovalta kuului kuninkaalle eikä rahvaalle (ja oli ollut jo ainakin 1500-luvun alkupuolelta). Ei siis katsottu, kuten nykyisin, että valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa eduskunta (josta ei ollut silloin tietysti tietoakaan). On sinänsä myös selvää, että nykyisten mittapuiden mukaan tuolloin laajasti sorrettiin rahvasta. Myös sitä erikoistapausta, ettei asiakirjoja laadittu asianosaisen käyttämällä kielellä (suomen kieli ei tosin ollut muuta kuin kehitteillä aikana ennen 1800-luvun toista puoliskoa) voidaan sanoa tuon aikaiseksi 'systemaattiseksi sorroksi' suomenkielisiä kohtaan. Sortoa harjoittivat tietysti valtaapitävät 'ruotsinkieliset', ne, joiden vastuulla oli tuonaikaisen rahvasta sortaneen systeemin ylläpitäminen ja tämän 'sortonsa' nämä kohdistivat alamaisia kohtaan muun muassa ylläpitämällä yksikielisyyttä. Tämä lienee myös sääntö monissa nykyisin yksikielisessä maassa?
Valtaapitävien laiminlyönti huolehtia suomenkielisten palveluiden saatavuudesta suomenkieliselle rahvaalle (ja valtakunnassa asuville muille vähemmistöille) eli senaikainen 'sorto' kohdistui tietysti eniten yhteen kielelliseen vähemmistöön, suomenkielisiin. Myös koulupalveluiden tarjonta kansalaisille oli lähes olematonta (riippumatta kielestä). Ymmärtääkseni tämä on yleisesti tunnettua. Luulisin, että kielivähemmistöjen sanotunkaltainen sorto on tavattoman yleistä, nykyisinkin, erityisesti yksikielisissä valtioissa, lukutaidon yleisyydestä huolimatta.
Kiistämätön fakta on, että suomenkieliset olivat valtakunnassa kielivähemmistönä aikana n. 1100-1917, jolloin enemmistön kieli oli aluksi ruotsi (ja myöhemmin venäjä - tosin autonomia?). Tänä aikana maassamme asuneet joutuivat monien kielitaidottomuudesta aiheutuneiden 'sortotoimenpiteiden' kohteeksi ainakin nykyajan mittapuun mukaan mitattuna. Eri asia on, onko mitään syytä soveltaa tällaista mittapuuta. Asia on minusta peräti triviali, niin että pitäisi oikeastaan kysyä 'So what'?'
Että semmottii...