Lähetetty: 03.10.07 17:25
Tuomioistuimien suorittama normien tulkinta on luonnollisista syistä oikeustieteiden punainen lanka. Väite, jonka mukaan tuomioistuimet eivät tulkitse normeja on yhtä järkevä kuin väite, jonka mukaan sairaalat eivät hoida sairaita.
Virolainen, Jyrki – Pölönen, Pasi: Rikosprosessin perusteet. Rikosprosessioikeus I. Jyväskylä
2003., s. 432 ss. toteavat että:
”Tuomion perustelut on aiemmin ja vielä kymmenisen vuotta sitten käsitetty lähinnä ratkaisun perustana olevien oikeustosiseikkojen kuvaukseksi ja tosiseikkoihin sovellettujen lainsäännösten ilmoittamiseksi. Tämä perustui käsitykseen tuomiosta loogisena syllogismina, jossa tuomari ylälauseesta ilmeneviä lainkohtia (normipremissi) ja alalauseesta ilmeneviä tosiseikkoja (faktapremissi) toisiinsa vertaamalla (subsumptio) päätyi johtopäätöksestä ilmenevään lopputulokseen (tuomiolauselma). Ratkaisun katsottiin olevan asianmukaisesti perusteltu,jos premisseistä tehty deduktiivinen päätelmä on looginen ja moitteeton. Siihen, miten premissit on muodostettu, ei kiinnitetty perusteluissa huomiota.” Edelleen nämä toteavat, että ”Nykyisin tuomiota ei pidetä loogisena syllogismina, eikä oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa kiinnitetä huomiota vain premisseistä tehtävän johtopäätöksen moitteettomuuteen.Perustelujen keskeisemmäksi kysymykseksi on noussut premissien muodostaminen ja niiden valinnan oikeuttaminen [siis normipremissien eli lain tulkinta, H.J]. Perusteluissa on siten kysymys ratkaisun perusteena olevien tosiseikkojen ja sovellettujen normien perustelemisesta. Asianosaiset haluavat tietää, millä perusteella tiettyjen tosiseikkojen on katsottu olleen olemassa ja toisten taas ei, ja miksi laissa mainitun perusteen joko on tai ei ole katsottu tulleen sovellettavaksi ja minkä vuoksi lainsäännöksiä on tulkittu tapauksessa juuri ratkaisusta ilmenevällä tavalla. Faktat ja normit (tosiasiakysymys ja oikeuskysymys) esiintyvät oikeudenkäynnissä ja ratkaisua tehtäessä vuorovaikutussuhteessa toisiinsa nähden, sillä faktat vaikuttavat normien määräytymiseen ja toisaalta faktat valikoituvat sovellettavien normien perusteella.”
Täten näkemys siitä, että arvioitaessa esimerkiksi sitä seikkaa, onko jotain anastusrikosta pidettävä rikoslain 28 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna törkeänä varkautena, saman luvun 1 §:ssä tarkoitettuna varkautena vai peräti vain näpistyksenä (3 §) tai ehkä jonain muuna rikoksena, esim. kavalluksena, jos lainkaan rangaistavana tekona edellyttää siis jo käsitteellisesti normipremissien selvittämistä eli tulkintaa. Siksi tulkinta on aina elimellinen osa jokaista tuomioistuinratkaisua. Vanha ja tunnettu on juristeille ns. kaljapullomurha. Silloisen lain mukaan oli henkirikos murha (eikä tappo) muun ohessa jos surmaamisessa oli käytetty ”hengenvaarallista astaloa”. KKO:n ratkaistavaksi tuli syyte, jossa syyttäjä vaati rangaistusta murhasta, koska surmaamisessa oli käytetty olutpulloa eli syyttäjän mukaan ”hengenvaarallista astaloa”. Oliko siis olutpullo laissa tarkoitettu ”hengenvaarallinen astalo”. KKO katsoi, että lakia voitiin tulkita niin, ja tuomitsi murhasta. Lakimiehet käyttävätkin tietoisena siitä, että identtiset ilmaisut saattavat tarkoittaa eri asioita eri lakitekstissä fraasia ”on kyse sen ja sen lain tarkoittama [jokin]” tai ”lain tarkoittamassa mielessä”. Olutpullo oli siis rikoslain 21 luvussa tarkoitettu ”hengenvaarallinen astalo”. Täällä esitetty käsitys siitä, että suoritettaessa valintaa aiemmassa viestissäni esitetyssä esimerkissä mainitsemieni lainkohtien valintaa olisi kysymys yksinomaan tosiasioiden tarkastelusta, on niin asiantuntematon että sain yskänkohtauksen kun luin tuon merkillisyyden. Sen esittänyt henkilö ei varmaan ole koskaan edes nähnyt tuomioistuinta tai ainakaan ei itse tuominnut. Tuomari on ammatiltaan laintulkitsija: hän tekee sitä kahdeksan tuntia päivässä.
Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Makkonen (nykyään eläkkeellä) jakaa tutkimuksessaan ”Oikeudellisen ratkaisutoiminnan ongelmia” (1981) normit kolmeen eri kategoriaan, jonka ensimmäisen muodostavat ns. isomorfiatapaukset (itsestään selvät tapaukset, joiden tulkinta ei muodosta ongelmia). Makkonen mainitsee (s. 96 ss.) että ”toiseksi ratkaistava asia voi olla sellainen, että ratkaisija [= tuomari, viranomainen, H.J.] suurin piirtein tietää, minkä oikeusnormin tai oikeusnormien säätelemään asiapiiriin se kuuluu, mutta asianomaisten säännöstekstien käyttämät termit ja ilmaisut ovat merkityssisällöltään epäselviä ja tulkinnanvaraisia, niin ettei ole riidatonta sopivatko annetut tosiseikat tai osa niistä lauseiden merkityssisältöön. Kutsumme tällaista tilannetta t u l k i n t a t i l a n t e e k s i” Tämän jälkeen Makkonen systemaattisesti analysoiden näitä tulkintatilanteita (sivuilla 116-177) esittää suosituksia siitä, miten tuomareiden tulisi yleisten tulkintaperiaatteiden mukaan tulkita tuomitessaan. Tulkintatilanteita Makkonen käsitellee teoksen sivuilla 116-177.
Esimerkki: Ennakkotapaus KKO 2006:21
Alavuuden käräjäoikeudessa asianajaja L lausui Raija R:ää vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli käräjäoikeuden 12.3.1998 määräämänä pesänjakajana 28.4.1998 - 7.7.2000 valmistellut omaisuuden ositusta 28.5.1997 kuolleen Tauno R:n jälkeen eli käytännössä lesken Raija R:n ja lapsen Margareetta R:n välillä. Osituksen toimittamista oli jatkanut L:n jälkeen käräjäoikeuden 16.8.2000 määräämä uusi pesänjakaja. Koska ositus tapahtui asianosaisten edun vuoksi, Raija R oli osaltaan henkilökohtaisesti vastuussa pesänjakajan palkkion maksamisesta. L vaati, että Raija R velvoitetaan suorittamaan hänelle palkkioksi osituksen valmistelutoimista 18 300 markkaa vastaavat 3 077,84 euroa korkoineen.
Käräjäoikeus totesi, että perintökaaren 19 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan pesänselvityskustannuksista, ja siis myös pesänselvittäjän palkkiosta, vastasi ensi kädessä kuolinpesä, ja että perintökaaren 23 luvun 4 §:n 4 momentin mukaan pesänjakajan palkkio maksettiin pesän varoista. Ratkaisuun KKO 1983 II 130 viitaten käräjäoikeus katsoi, ettei pesänjakajalla ollut oikeutta saada kuolinpesän osakkailta hänelle pesänjakajan tehtävästä kuuluvaa palkkiota ja kulujen korvausta.
Mainittujen seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoi, ettei L:llä ollut oikeutta saada Raija R:ltä pesänjakajana tekemästään työstä, "osituksen valmistelusta", palkkiota. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Käräjäoikeus siis tulkitsi tulkinnanvaraisia säännöksiä ylläselostetusti. Faktapremissi oli harvinaista kyllä kiistaton eikä sen selvittäminen erityisemmin ajankohtaistunut. Tapauksessa oli oikeuskysymys keskeinen. Muita kysymyksiä ei juuri ollut. Tämänkaltaisten tilanteiden varalta, jossa vain oikeuskysymyksen on riitainen, on muuten ehdotettu ns. ohivalitusten käyttöönottoa, jolloin hovioikeusvaihe jäisi pois (hovioikeus ohitettaisiin) ja valitettaisiin alioikeuden keskeisesti laintulkintaa koskevasta ratkaisusta suoraan KKO:een.
Hovioikeus ei tapauksessa muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
Noin 10-20 sivua pitkässä ratkaisussaan KKO luetteli 10 eri kohtaa, jotka se tulkinnassaan otti huomioon ja joita se punnitsi. Tulkitsemalla perintökaareen mainittuja kohtia sekä arvioiden KKO:n asiassa merkityksellisten kahden aiemman ennakkopäätösten ( KKO:1985-II-88 KKO:1992:47) vaikutusta asiaan ja huomauttaen, että alioikeuksien päätösten tulkintoja koskevissa perusteluissa oli KKO:n erikseen mainitsemat virheellisyydet KKO soveltaen näin tulkittua lakia lausui:
”Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.”
Sana ”lopputulos” tässä merkitsee, ettei KKO ole hyväksynyt alioikeuksien päätösten perusteluja joiltain osin mutta hyväksyy - toisin perustein - lopputuloksen).
Asian ratkaisivat oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijänä toimi Kirsti Uusitalo. (Mansikkamäki oli muuten tämän toimiessa Espoon käräjäoikeudessa 1980-luvulla ennen nimitystään oikeusneuvokseksi työtovereitani - tosi mukava ihminen onkin ja erottui selvästi terävyytensäkin vuoksi muista).
Koska tosiseikkapuoli, faktapremissit, olivat tässä ennakkotapauksessa kiistattomat, tämä tuomioistuinratkaisu oli kokonaisuudessaan, alusta loppuun, normien tulkintaa.
Virolainen, Jyrki – Pölönen, Pasi: Rikosprosessin perusteet. Rikosprosessioikeus I. Jyväskylä
2003., s. 432 ss. toteavat että:
”Tuomion perustelut on aiemmin ja vielä kymmenisen vuotta sitten käsitetty lähinnä ratkaisun perustana olevien oikeustosiseikkojen kuvaukseksi ja tosiseikkoihin sovellettujen lainsäännösten ilmoittamiseksi. Tämä perustui käsitykseen tuomiosta loogisena syllogismina, jossa tuomari ylälauseesta ilmeneviä lainkohtia (normipremissi) ja alalauseesta ilmeneviä tosiseikkoja (faktapremissi) toisiinsa vertaamalla (subsumptio) päätyi johtopäätöksestä ilmenevään lopputulokseen (tuomiolauselma). Ratkaisun katsottiin olevan asianmukaisesti perusteltu,jos premisseistä tehty deduktiivinen päätelmä on looginen ja moitteeton. Siihen, miten premissit on muodostettu, ei kiinnitetty perusteluissa huomiota.” Edelleen nämä toteavat, että ”Nykyisin tuomiota ei pidetä loogisena syllogismina, eikä oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa kiinnitetä huomiota vain premisseistä tehtävän johtopäätöksen moitteettomuuteen.Perustelujen keskeisemmäksi kysymykseksi on noussut premissien muodostaminen ja niiden valinnan oikeuttaminen [siis normipremissien eli lain tulkinta, H.J]. Perusteluissa on siten kysymys ratkaisun perusteena olevien tosiseikkojen ja sovellettujen normien perustelemisesta. Asianosaiset haluavat tietää, millä perusteella tiettyjen tosiseikkojen on katsottu olleen olemassa ja toisten taas ei, ja miksi laissa mainitun perusteen joko on tai ei ole katsottu tulleen sovellettavaksi ja minkä vuoksi lainsäännöksiä on tulkittu tapauksessa juuri ratkaisusta ilmenevällä tavalla. Faktat ja normit (tosiasiakysymys ja oikeuskysymys) esiintyvät oikeudenkäynnissä ja ratkaisua tehtäessä vuorovaikutussuhteessa toisiinsa nähden, sillä faktat vaikuttavat normien määräytymiseen ja toisaalta faktat valikoituvat sovellettavien normien perusteella.”
Täten näkemys siitä, että arvioitaessa esimerkiksi sitä seikkaa, onko jotain anastusrikosta pidettävä rikoslain 28 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna törkeänä varkautena, saman luvun 1 §:ssä tarkoitettuna varkautena vai peräti vain näpistyksenä (3 §) tai ehkä jonain muuna rikoksena, esim. kavalluksena, jos lainkaan rangaistavana tekona edellyttää siis jo käsitteellisesti normipremissien selvittämistä eli tulkintaa. Siksi tulkinta on aina elimellinen osa jokaista tuomioistuinratkaisua. Vanha ja tunnettu on juristeille ns. kaljapullomurha. Silloisen lain mukaan oli henkirikos murha (eikä tappo) muun ohessa jos surmaamisessa oli käytetty ”hengenvaarallista astaloa”. KKO:n ratkaistavaksi tuli syyte, jossa syyttäjä vaati rangaistusta murhasta, koska surmaamisessa oli käytetty olutpulloa eli syyttäjän mukaan ”hengenvaarallista astaloa”. Oliko siis olutpullo laissa tarkoitettu ”hengenvaarallinen astalo”. KKO katsoi, että lakia voitiin tulkita niin, ja tuomitsi murhasta. Lakimiehet käyttävätkin tietoisena siitä, että identtiset ilmaisut saattavat tarkoittaa eri asioita eri lakitekstissä fraasia ”on kyse sen ja sen lain tarkoittama [jokin]” tai ”lain tarkoittamassa mielessä”. Olutpullo oli siis rikoslain 21 luvussa tarkoitettu ”hengenvaarallinen astalo”. Täällä esitetty käsitys siitä, että suoritettaessa valintaa aiemmassa viestissäni esitetyssä esimerkissä mainitsemieni lainkohtien valintaa olisi kysymys yksinomaan tosiasioiden tarkastelusta, on niin asiantuntematon että sain yskänkohtauksen kun luin tuon merkillisyyden. Sen esittänyt henkilö ei varmaan ole koskaan edes nähnyt tuomioistuinta tai ainakaan ei itse tuominnut. Tuomari on ammatiltaan laintulkitsija: hän tekee sitä kahdeksan tuntia päivässä.
Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Makkonen (nykyään eläkkeellä) jakaa tutkimuksessaan ”Oikeudellisen ratkaisutoiminnan ongelmia” (1981) normit kolmeen eri kategoriaan, jonka ensimmäisen muodostavat ns. isomorfiatapaukset (itsestään selvät tapaukset, joiden tulkinta ei muodosta ongelmia). Makkonen mainitsee (s. 96 ss.) että ”toiseksi ratkaistava asia voi olla sellainen, että ratkaisija [= tuomari, viranomainen, H.J.] suurin piirtein tietää, minkä oikeusnormin tai oikeusnormien säätelemään asiapiiriin se kuuluu, mutta asianomaisten säännöstekstien käyttämät termit ja ilmaisut ovat merkityssisällöltään epäselviä ja tulkinnanvaraisia, niin ettei ole riidatonta sopivatko annetut tosiseikat tai osa niistä lauseiden merkityssisältöön. Kutsumme tällaista tilannetta t u l k i n t a t i l a n t e e k s i” Tämän jälkeen Makkonen systemaattisesti analysoiden näitä tulkintatilanteita (sivuilla 116-177) esittää suosituksia siitä, miten tuomareiden tulisi yleisten tulkintaperiaatteiden mukaan tulkita tuomitessaan. Tulkintatilanteita Makkonen käsitellee teoksen sivuilla 116-177.
Esimerkki: Ennakkotapaus KKO 2006:21
Alavuuden käräjäoikeudessa asianajaja L lausui Raija R:ää vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli käräjäoikeuden 12.3.1998 määräämänä pesänjakajana 28.4.1998 - 7.7.2000 valmistellut omaisuuden ositusta 28.5.1997 kuolleen Tauno R:n jälkeen eli käytännössä lesken Raija R:n ja lapsen Margareetta R:n välillä. Osituksen toimittamista oli jatkanut L:n jälkeen käräjäoikeuden 16.8.2000 määräämä uusi pesänjakaja. Koska ositus tapahtui asianosaisten edun vuoksi, Raija R oli osaltaan henkilökohtaisesti vastuussa pesänjakajan palkkion maksamisesta. L vaati, että Raija R velvoitetaan suorittamaan hänelle palkkioksi osituksen valmistelutoimista 18 300 markkaa vastaavat 3 077,84 euroa korkoineen.
Käräjäoikeus totesi, että perintökaaren 19 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan pesänselvityskustannuksista, ja siis myös pesänselvittäjän palkkiosta, vastasi ensi kädessä kuolinpesä, ja että perintökaaren 23 luvun 4 §:n 4 momentin mukaan pesänjakajan palkkio maksettiin pesän varoista. Ratkaisuun KKO 1983 II 130 viitaten käräjäoikeus katsoi, ettei pesänjakajalla ollut oikeutta saada kuolinpesän osakkailta hänelle pesänjakajan tehtävästä kuuluvaa palkkiota ja kulujen korvausta.
Mainittujen seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoi, ettei L:llä ollut oikeutta saada Raija R:ltä pesänjakajana tekemästään työstä, "osituksen valmistelusta", palkkiota. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Käräjäoikeus siis tulkitsi tulkinnanvaraisia säännöksiä ylläselostetusti. Faktapremissi oli harvinaista kyllä kiistaton eikä sen selvittäminen erityisemmin ajankohtaistunut. Tapauksessa oli oikeuskysymys keskeinen. Muita kysymyksiä ei juuri ollut. Tämänkaltaisten tilanteiden varalta, jossa vain oikeuskysymyksen on riitainen, on muuten ehdotettu ns. ohivalitusten käyttöönottoa, jolloin hovioikeusvaihe jäisi pois (hovioikeus ohitettaisiin) ja valitettaisiin alioikeuden keskeisesti laintulkintaa koskevasta ratkaisusta suoraan KKO:een.
Hovioikeus ei tapauksessa muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
Noin 10-20 sivua pitkässä ratkaisussaan KKO luetteli 10 eri kohtaa, jotka se tulkinnassaan otti huomioon ja joita se punnitsi. Tulkitsemalla perintökaareen mainittuja kohtia sekä arvioiden KKO:n asiassa merkityksellisten kahden aiemman ennakkopäätösten ( KKO:1985-II-88 KKO:1992:47) vaikutusta asiaan ja huomauttaen, että alioikeuksien päätösten tulkintoja koskevissa perusteluissa oli KKO:n erikseen mainitsemat virheellisyydet KKO soveltaen näin tulkittua lakia lausui:
”Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.”
Sana ”lopputulos” tässä merkitsee, ettei KKO ole hyväksynyt alioikeuksien päätösten perusteluja joiltain osin mutta hyväksyy - toisin perustein - lopputuloksen).
Asian ratkaisivat oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijänä toimi Kirsti Uusitalo. (Mansikkamäki oli muuten tämän toimiessa Espoon käräjäoikeudessa 1980-luvulla ennen nimitystään oikeusneuvokseksi työtovereitani - tosi mukava ihminen onkin ja erottui selvästi terävyytensäkin vuoksi muista).
Koska tosiseikkapuoli, faktapremissit, olivat tässä ennakkotapauksessa kiistattomat, tämä tuomioistuinratkaisu oli kokonaisuudessaan, alusta loppuun, normien tulkintaa.