Vetehinen kirjoitti:Ei kompromississa toinen osapuoli saa 100 %:sti tavoitteitaan läpi. Suomenruotsalaiset saivat, joten ei se kompromissi missään nimessä ole. Tapaus on osoitus siitä, että kielikiihkoilu kannattaa, koska sillä saa sen minkä haluaa.
Eivät suomenruotsalaiset toki kokonaan välttyneet maksamiselta. Mikä sitten mahtoi olla heidän sataprosenttinen tavoitteensa? Alkuperäinen asiahan oli karjalaisen siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen. Tuskin lopputulosta miksikään suomenruotsalaisten tekemäksi saneluratkaisuksi voi kutsua. Varmasti esiintyi kaikenkielisissä niitä jotka halusivat että karjalaiset olisivat kokonaan jääneet rajan toiselle puolelle. Tätä ei voi pitää yksinomaan suomenruotsalaisten edustajien päätavoitteena.
Palomäen (s. 238) ja Hietasen mukaan Ruotsin kauppasuhteita pidettiin tuolloin tärkeinä nimenomaan sotakorvausten varmistamisen kannalta. Lisäksi haluttiin varmistaa pienikin mahdollinen poliittinen tuki ja myötämieli. Erityisesti tätä mieltä oli aikoinaan oman nimensä Stenvallista suomalaistanut Paasikivi. Hänen arvovaltaansa lisäsi se, että hän tunsi Ruotsin olot oltuaan Tukholman suurlähettiläänä.
Mitä kukakin sitten voitti ja mitä kukakin hävisi? Asian voi nähdä niin, että viime kädessä kaikki Suomen maanomistajat hävisivät, koska joutuivat luopumaan jostakin, valtio mukaan lukien. Monet Uudenmaan suomenruotsalaiset alueet suomalaistuivat vastarinnasta huolimatta myöhemmin, kun niille muutti suomenkielistä väestöä pääkaupunkiseudun kasvaessa. He eivät siten saavuttaneet kielipykälällä juuri mitään kestävää. Asia jäi merkitykseltään tilapäiseksi ja tilapäisiä poliittisia tarpeita palvelevaksi. Yhtenä näistä oli RKP:n tuen varmistaminen eduskunnassa, joka 1940-luvulla oli varsin myrskyisä paikka.
Maanhankintalaki ei koskaan estänyt maan tai asuntojen hankkimista ruotsinkielisiltä alueilta laillisesti ostamalla eli väitteesi jostakin suojellusta ”heimomaasta” eivät ole perusteltuja. Eniten kai kärsivät karjalaiset, jotka menettivät omaisuutensa, eivätkä saaneet vastaavaa takaisin ja vielä joutuivat rakentamaan uudet kotinsa itse. En tiedä oliko sitten heidän kannaltaan se, että ruotsinkielisiltä alueilta ei luovutettu maata, oikeastaan minkäänlainen menetys, koska he eivät olisi saaneet sitä, minkä olisivat mieluiten ottaneet, eli omansa takaisin. Tätä on siis varsin vaikea nähdä nollasummapelinä. Lisäksi ruotsinkielisillä ja suomenkielisillä oli sama oikeus hankkia ns. vastikemaata muualta ja säilyttää omat maansa koskemattomina. Ruotsinkielisillä oli vielä oma Karjalansa eli Porkkala.
Eivät suomenkielisetkään maanomistajat omia maitaan riemumielin luovuttaneet. Tiedän itse monia sellaisia henkilökohtaisesti, jotka tunsivat pitkään katkeruutta luovutusten vuoksi. Moni oli sitä mieltä, että olisi pitänyt käyttää vain valtion ja kuntien omistamia maita. Ratkaisevin oli tehty päätös siitä, että kaikki luovutetun alueen maanviljelijät saavat vastaavaa maata kuin heillä oli ollut, jollaista oli vain Etelä-Suomessa yksityisten omistuksessa.
Ratkaisua voi jälkikäteen kritisoida monestakin asiasta, mutta senhetkisen ongelmatilanteen se kykeni ratkaisemaan ja nopeasti. Juuri tämä oli maanhankintalain tavoite. Omasta mielestäni maataomistavien väestöryhmien tasapuolinen kohtelu olisi juuri yhtenäisyyden kannalta ollut parempi ja pitemmän päälle oikeudenmukaisempi ratkaisu, varsinkin kun suomenruotsalaisia alueita ei myöhemminkään ole kyetty aitaamaan muuttoliikkeeltä.
