Kuka saa esiintyä historioitsijana? Mitä on historiallinen asiantuntijuus? Voiko kuka tahansa esiintyä historiantutkijan nimikkeellä. Tätä aihetta on lähiaikoina käsitelty kahdessakin yhteydessä. Anne Heimo Ennen ja nyt lehdessä ja Tapio Nurminen blogissaan.
Anne Heimo kirjoittaa aiheesta Ennen ja nyt lehdessä 1/2007.
Heimon mielestä ei akateemisten historioitsijoiden kirjoituksiin olisi suhtauduttava samalla tavoin kuin akateemisten historiantutkijoiden tutkimuksiin - esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella.
Anne Heimo ihmettelee miten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa muistelijoiden muistitiedon arvoon:Anne Heimo kirjoitti: Historiaa voi esittää kuka tahansa koulutuksesta tai ammattilaisuudesta riippumatta. Historia on, kuten sosiaalihistorian tutkija Raphael Samuel on todennut, ”a social form of knowledge; the work -- of a thousand different hands”. [1] Siitä huolimatta, että muistitietotutkimuksen ja ”uusien historioiden” myötä muidenkin kuin akateemisten tutkijoiden tuottamille historian tulkinnoille ja esityksille on löytynyt lisää ymmärtäjiä ja puolestapuhujia, tutkimuksissa erotetaan ei-akateemiset tutkijat ja heidän tuottamansa historia omaksi lajikseen. Ei-akateemisista historiantutkijoista käytetään erilaisia nimityksiä, kuten maallikko, amatöörihistorioitsija, harrastajatutkija, harrastajahistorioitsija, kotiseutuhistorioitsija ja paikallishistorioitsija ja heidän tuottamaansa historiaa nimitetään etnohistoriaksi, kansanhistoriaksi tai kansanomaiseksi historiaksi.
Anne Heimon mielestä ei-akateemisten tutkimuksiin tulisi suhtautua kuten muihinkin tutkimuksiin: “esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella”Anne Heimo kirjoitti: Tavat ja rajaukset, joilla ei-akateemisten historian tulkinnat ja esitykset määritellään omaksi lajikseen, eivät ole yhteneväisiä. Määritelmien ongelmallisuus paljastuu, jos tarkastellaan muistitietohankkeita, joihin on koottu eri alojen asiantuntijoiden muistoja.
Entisiä ja nykyisiä poliitikkoja on haastateltu Veteraanikansanedustajien muistitietoprojektia[48] sekä Eduskunta ja suomalainen kansanvalta -tutkimussarjaa[49] varten. Yhteiskunnallisia ja taloudellisia päättäjiä on haastateltu 1990-luvun lamasta[50] ja Joensuun yliopiston henkilökuntaa yliopiston kolmikymmenvuotisesta historiasta.[51] Näissä projekteissa haastateltujen henkilöiden muistoja, käsityksiä ja näkemyksiä ei kukaan nimitä kansanomaiseksi historiaksi tai etnohistoriaksi, vaikka viime kädessä nämäkin asiantuntijat kuuluvat ei-akateemisten historiankirjoittajien kategoriaan. Näiden muistelijoiden yhteiskunnallinen asema tekee heidän muistoistaan vakuuttavampia (totuudenmukaisempia ja objektiivisempia) kuin tavallisten ihmisten.
Anne Heimo: Kuka saa tutkia historiaa? (Ennen ja nyt 1/2007)Anne Heimo kirjoitti: Historiallista asiantuntijuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuotettu kategoria, joka antaa tietyille ihmisille muita suuremman oikeuden esittää hyväksyttäviä tulkintoja menneisyydestä.
Sen sijaan, että näiden ei-akateemisten historiantutkijoiden tekemät tutkimukset luokitellaan lähtökohtaisesti [AH3] omaksi historiankirjoituksen lajikseen, niihin olisi suhtauduttava samalla tavoin kuin akateemisten historiantutkijoiden tutkimuksiin - esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella, varsinkin jos ne on tarkoitettu vakavasti otettavaksi historiantutkimukseksi. Kysymys on siis tutkimiseen liittyvästä vallankäytöstä eli siitä kuka päättää, kuka saa tutkia sekä siitä, mitä ja miten saa tutkia ja ennenkaikkea siitä, mikä tutkimus hyväksytään oikeaksi historiantutkimukseksi.
Samaa aihetta käsitteli myös Tapio Nurminen blogissaan. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti. Nurminen ihmettelee myös sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset suhtautuvat oman alansa suojeluun. Hänen mukaansa muutkin kuin ammattihistorioitsijat voivat tehdä hyvää tutkimusta.
Tapio Nurminen: Kuka saa tutkia historiaa?Tapio Nurminen kirjoitti: Historia-alan kevyt teoreettinen vaatimustaso mahdollistaa sen, että melkein kuka tahansa voi esiintyä historiantutkijana. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti, ja uskon että monellakin suomalaisella olisi riittävät taidot menneisyyden tutkimiseen. Tärkeimmät historiantutkijaan kohdistuvat vaatimukset lienevät työmoraali – laajan lähdeaineiston läpikäyminen on usein melkoinen urakka –, tarkkuus ja tietenkin kyky kriittiseen ajatteluun: historiantutkijan on pystyttävä analysoimaan ristiriitaisten lähteiden uskottavuutta.
Arvokasta tutkimusta voivat siis tehdä muutkin kuin akateemisen historiantutkijan koulutuksen saaneet. Hyvä esimerkki tästä oli Ilta-Sanomien toimittajan Pasi Jaakkosen Sota-arkistossa syksyllä 2006 tekemä tutkimustyö Viipuria puolustaneen 20.Prikaatin tappioista.
Ylipäätään ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset usein suhtautuvat oman alansa suojelemiseen.