Venäjä - itsenäisen Suomen alitajunta ja Oidipus?
Suomi ei ole itsenäistynyt sotimalla, mutta sotia muistelemalla me - paradoksaalista kyllä – vuodesta toiseen vietämme itsenäisyyspäivää. Tänä vuonna tuntuu, että tosiasiallinen itsenäisyys alkoi Tali-Ihantalasta vasta vähän yli 60 vuotta sitten. Näin kuvittelevat ainakin koululaiset, joita kuljetellaan elokuvateatterien ilmaisnäytöksiin yhdessä sotaveteraanien kanssa. Veteraaneja tippaakaan halveksimatta voisi todeta, että tärkein teko harvalukuisen joukon puolesta eivät ole vain juhlapäivien kunniamerkit ja linnakutsut, vaan ihmisarvoinen vanhuus. Juuri se on vaarassa itsenäisessä Suomessa myös nyt, ns. suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään.
Miksi me emme osaa muuta kuin sotia itsenäisyyspäivänämme – miksi tämä toistuva kamppailuhistoria? Ketä se palvelee? Etupäässä identiteettikriisissä olevan pikkuvaltion silmäätekeviä, jotka eivät muuten löydä sankaritarinaansa ja paikkaansa isojen EU-Euroopassa. Siis täällä Euroopan reunalla – Pentti Saarikoskea lainatakseni - missä kansalaisia toistuvasti körmyytetään todellista itsenäisyyttä rajoittavilla säädöksillä, jotka tulevat maanosan mystisestä ”ytimestä”.
Mikään ei ole 2000-luvun Suomessa muuttunut mentaalitasolla – hännystelyn ja hienostelun suunta sekä sotapropagandan aste ainoastaan. Ei ole toista maata, jossa ITSENÄISYYSPÄIVÄN, Ilon Juhlan, lähinnä hautajaisia muistuttavilla ”juhlavastaanotoilla” muistellaan pelkkiä kumpujen öitä sotarumpujen päristessä, kun eliitti synkistelee shampanjalasit kädessään. Ja kansa ottaa mallia: se juo masennuksissaan itsensä hengiltä tai tappaa läheisensä.
Entä Suomen Venäjä-suhde ja Suomen paikka kartalla 6.12.2007? Kannattaa lukea edellä mainittu Saarikoski-pamfletti - ja erityisesti Matti Klingeä, joka ymmärtää itänaapurin merkityksen pitkässä itsenäistymiskaaressa, myös ns. ryssävihan alkuhistorian. Itsenäisen Suomen ja sen instituutioiden synty oli paljolti riippuvainen Venäjän kehityksestä, autonomiasta 1800-luvulla ja lopulta myös vallankumouksesta 1917. Kaikki tämä alkaa vaipua nykysukupolvilta unholaan kuten myös suomalaisten itsenäisyysjulistuksen ensimmäisen allekirjoittajan nimi – Lenin, tabu-aihe vuonna 2007.
Yksikään Venäjän tsaari ei olisi pistänyt puumerkkiään suomalaisten anomukseen. Vasta tsaarinvallan loppu loi edellytykset itsenäistymishankkeelle. Ja siinä mitä Venäjällä tapahtui vuoden 1917 kuluessa Leninillä ja bolshevikeillä oli loppujen lopuksi ratkaiseva osuutensa, puhuttakoon sitten vallan kaappaamisesta tai kumoamisesta.
Suomen ja Venäjän suhde on myös suomalaisten ja venäläisten ihmissuhde. Kuvitelkaapa millaista on olla venäläinen joulukuun alun itsenäisen Suomen juhlahumussa? Kun satun työni ja harrastusteni puolesta tuntemaan ison joukon täällä asuvia venäjänkielisiä, tiedän miltä se tuntuu. Venäjästähän on tullut eräänlainen Suomen alitajunta tai itsenäistymisen Oidipus, josta pyristellään aika ajoin eroon. Se häivytetään, tukahdutetaan tai tehdään pelkäksi pahan valtakunnaksi ja vihollissymboliksi juuri 6.12. Tässä hetkellisessä huumassa ja viholliskuviin perustuvassa ”itsenäistymisprosessissa” olen kuulevinani 1930-luvun ryssävihan kaikuja. Siinä syyllistetään toistuvasti myös Suomessa asuvat venäjänkieliset – sekin sukupolvi, jolla ei ole mitään tekemistä sotimisen tai vihollisuuksien kanssa, edes Putinin Venäjän kanssa.
Eikö 90-vuotias Suomi ala olla jo kyllin vanha iloluontoisempaan, todellisia arjen ja rauhan inhimillisiä itsenäisyysarvoja korostavaan juhlintaan? Euroopan reunalla se voisi olla alitajunnan kannalta jopa terapeuttista
Pentti Stranius, Joensuu