Pro gradu sotaorpoudesta
Lähetetty: 18.12.07 12:36
Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta, Tampereen yliopisto
Laitos: Historiatieteen laitos
Tekijä: HAAPALAHTI,SUVI
Tutkielman nimi:
ISÄNMAAN ISÄTTÖMÄT - Sotaorpous osana toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista yhteiskuntaa
Kieli: fin
Sivumäärä: 118 s. + 6 liites.
URL: http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01976.pdf
Tiivistelmä ja asiasanat: Pro gradu -tutkielmani tarkastelee 50 000 sotaorvon lapsuuden ja nuoruuden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Työn lähtökohtana ovat sotaorpojen omat kokemukset, joiden ympärille pyrin rakentamaan laajemman, yhteiskunnallisen viitekehyksen. Tutkimus kuuluu 1990-luvulla Suomeen rantautuneen uuden sotahistorian genreen, jonka myötä naisten, lasten ja rivisotilaiden rooli sodassa on noussut historiantutkimuksen keskiöön. Työni liittyy viime vuosina virinneeseen keskusteluun sotaorpojen ja sotalasten kohtaloista toisen maailmansodan jaloissa.
Tutkielma tarkastelee sotaorpojen asemaa heitä ympäröineen yhteiskunnan jäseninä. Työssä selvitetään sotaorpojen elämäntilanteita, taustoja ja elinolosuhteita sekä tarkastellaan yhteiskunnan roolia sotaorpokysymyksen selvittämisessä. Työ tarkastelee myös yhteiskunnan suhtautumista sotaorpoihin ja heidän äiteihinsä, sotaleskiin.
Tutkimuksen keskiössä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n jäsenilleen vuonna 2005 tekemä kysely. Kyselyn tarkoitus oli selvittää isän kaatumisen vaikutusta sotaorvon lapsuuteen ja nuoruuteen. Sen avulla selvitin niitä elinolosuhteita, joissa sotaorvot elivät ennen ja jälkeen isän kuoleman. Toisena keskeisenä lähdeaineistona toimii viime vuosien runsas sotaorpojen laatima muistelmakirjallisuus, jonka kautta voi tarkastella sotaorpouden kokemusta. Yhteiskunnan roolia ja toimintaa sotaorpoasiassa selvitän asetuskokoelmien, tutkimuskirjallisuuden, sosiaalialan aikakauslehtien sekä Kotiliesi-lehden avulla.
Työn lähdeaineisto sitoo työn vahvasti muistitietotutkimuksen genreen. Muistitietomateriaalin käytössä tutkijan on huomioitava erityisiä lähdekriittisiä näkökohtia, kuten muistitiedon subjektiivisuus. Muistitietotutkimus tavoitteleekin aina varman tiedon sijaan ”hedelmällistä tietoa”. Työn metodologinen tutkimusote puolestaan on uuden sotahistorian piiriin kuuluva kokemushistoria. Sen mukaan kokemus on yhdistävä keskipiste rakenteiden, käytäntöjen sekä kokijan sisäisen maailman välillä. Aineiston analysoinnin apuvälineinä olen käyttänyt muun muassa lähilukua, johtolankateoriaa, kokemuskertomusmallia sekä elämänhistorian käsitettä.
Sotaorvot eivät olleet sosioekonomiselta taustaltaan yhtenäinen ryhmä, vaan heitä oli sodan jälkeen kaikissa yhteiskuntaluokissa joka puolella maata. Sotaorpoja yhdisti kuitenkin vahva orvoksi jäämisen ja isättömyyden kokemus, jonka vuoksi Matti Virtanen nimittääkin 1940-luvun taitteessa syntyneitä lapsia sotaorposukupolveksi.
Sotaorpojen muistelmissa heidän elämänsä saavat tarinan muodon. Nämä kokemuskertomukset alkavat onnellisista isään liittyvistä muistoista ja saavat radikaalin käänteen isän kaatumisen, haavoittumisen tai katoamisen myötä. Isän kuoleman jälkeen sotaorpojen elämässä ei enää mikään ollut ennallaan. Tarinat jatkuvat usein kohtalolle alistuvalla toteamuksella ”elämän oli jatkuttava”. Sota hajotti monen perheen elämän täysin muuttaessaan ydinperheet yksinhuoltajaperheiksi, evakkoperheiksi, täysorpoperheiksi ja uusioperheiksi. Isän kuoleman lisäksi moni sotaorpo koki lapsuus- ja nuoruusvuosinaan myös muita vaikeita asioita: osa sotaorvoista joutui jättämään kotinsa luovutetuille alueille ja lähtemään evakkoon, osa kuljetettiin sotalapsiksi Ruotsiin tai Tanskaan ja osa jäi täysorvoiksi äidinkin kuoltua. Osa sotaorvoista jatkoi kuitenkin elämäänsä päällisin puolin kuten ennenkin, mutta kantoi silti sisimmässään isän ikävää.
Isän menettäminen aiheutti sotaorpoperheille taloudellisia vaikeuksia, sillä useimmiten isä oli ollut perheen pääasiallinen elättäjä. Valtio pyrki auttamaan sotaleskiä ja -orpoja huoltoeläkkeiden, työhuollon ja maanhankintalain avulla. Valitettavasti lait olivat monin kohdin puutteellisia eivätkä kyenneet turvaamaan sotaorpoperheiden toimeentuloa tai takaamaan esimerkiksi sotaorvoille luvattua ammattikoulutusta. Laaja vapaaehtoistyö pyrki paikkaamaan lakisääteisen huoltotoiminnan ongelmakohtia, ja esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sotakummitoiminta saavuttikin yli puolet sotaorvoista. Sekä lakisääteinen että vapaaehtoinen huoltotyö oli kuitenkin heikosti koordinoitua, hajanaista, päällekkäistä ja sekavaa, joten sotaorpojen ja -leskien joukkoon jäi väliinputoajia.
Sotaorvot elivät lapsuutensa niin kutsuttuina vaaran vuosina, poliittisen epävarmuuden ilmapiirissä. Valvontakomission majaillessa Helsingissä ja sotaoikeudenkäyntien ollessa käynnissä sodan hävinnyt Suomi vaikeni kipeistä sotamuistoistaan. Yhteiskunnassa vallitsi ”hiljaisuuden kulttuuri”: sanaton sopimus siitä, ettei sodan aiheuttamista menetyksistä puhuta. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, etteivät sosiaalialan lehdet Huoltaja ja Sosiaalinen Aikakauskirja sekä yleisaikakauslehti Kotiliesi juurikaan enää sodan jälkeen kirjoittaneet sotaorvoista. Sotaorvot kokivat tämän hiljaisuuden vaikeana, sillä heille se tarkoitti sitä, ettei isästä voinut puhua. Sotaorvot jäivät siis tunnetasolla yksin kantamaan suruaan.
Isän menetys aiheutti sotaorvoille myös muita vaikeuksia. Yleisimpiä sotaorpojen mainitsemia henkisiä taakkoja ovat olleet syyllisyyden, alemmuuden ja huonommuuden tunteet. Sotaorvot ovat usein myös joutuneet huolehtimaan uupuneesta ja masentuneesta äidistään, jolloin sotaorpojen omat tarpeet ovat jääneet huomiotta.
Sotaorvot ovat lapsuudestaan saakka kantaneet mukanaan hävityn sodan ja sankari-isän stigmaa, joiden kautta heidät on kerta toisensa jälkeen määritelty sotaorvoiksi. Sotaorpouden kokemus on ollut hyvin ristiriitainen: toisaalta sotaorpoja on kunnioitettu heidän isiensä urotekojen vuoksi, toisaalta heitä on tismalleen samasta syystä myös halveksittu. Sotaorpo on eri yhteyksissä, eri aikoina ja eri ihmisille ollut joko ”sotaorpopiru” tai ”pikkusankari”.
Viime vuosina sotaorvot ovat tulleet esiin ja kertoneet oman tarinansa sodan ja isän kuoleman varjostamasta lapsuudestaan. Tämän tutkielman pohjana ollut kyselyaineisto on siinä mielessä merkittävä, ettei vastaavaa aineistoa tässä mittakaavassa ole aikaisemmin kerätty ja analysoitu. Pro gradu -työni avaakin uuden kokemushistoriallisen näkökulman sotaorpojen varhaisvuosiin sodanjälkeisessä Suomessa.
Laitos: Historiatieteen laitos
Tekijä: HAAPALAHTI,SUVI
Tutkielman nimi:
ISÄNMAAN ISÄTTÖMÄT - Sotaorpous osana toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista yhteiskuntaa
Kieli: fin
Sivumäärä: 118 s. + 6 liites.
URL: http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01976.pdf
Tiivistelmä ja asiasanat: Pro gradu -tutkielmani tarkastelee 50 000 sotaorvon lapsuuden ja nuoruuden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa. Työn lähtökohtana ovat sotaorpojen omat kokemukset, joiden ympärille pyrin rakentamaan laajemman, yhteiskunnallisen viitekehyksen. Tutkimus kuuluu 1990-luvulla Suomeen rantautuneen uuden sotahistorian genreen, jonka myötä naisten, lasten ja rivisotilaiden rooli sodassa on noussut historiantutkimuksen keskiöön. Työni liittyy viime vuosina virinneeseen keskusteluun sotaorpojen ja sotalasten kohtaloista toisen maailmansodan jaloissa.
Tutkielma tarkastelee sotaorpojen asemaa heitä ympäröineen yhteiskunnan jäseninä. Työssä selvitetään sotaorpojen elämäntilanteita, taustoja ja elinolosuhteita sekä tarkastellaan yhteiskunnan roolia sotaorpokysymyksen selvittämisessä. Työ tarkastelee myös yhteiskunnan suhtautumista sotaorpoihin ja heidän äiteihinsä, sotaleskiin.
Tutkimuksen keskiössä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n jäsenilleen vuonna 2005 tekemä kysely. Kyselyn tarkoitus oli selvittää isän kaatumisen vaikutusta sotaorvon lapsuuteen ja nuoruuteen. Sen avulla selvitin niitä elinolosuhteita, joissa sotaorvot elivät ennen ja jälkeen isän kuoleman. Toisena keskeisenä lähdeaineistona toimii viime vuosien runsas sotaorpojen laatima muistelmakirjallisuus, jonka kautta voi tarkastella sotaorpouden kokemusta. Yhteiskunnan roolia ja toimintaa sotaorpoasiassa selvitän asetuskokoelmien, tutkimuskirjallisuuden, sosiaalialan aikakauslehtien sekä Kotiliesi-lehden avulla.
Työn lähdeaineisto sitoo työn vahvasti muistitietotutkimuksen genreen. Muistitietomateriaalin käytössä tutkijan on huomioitava erityisiä lähdekriittisiä näkökohtia, kuten muistitiedon subjektiivisuus. Muistitietotutkimus tavoitteleekin aina varman tiedon sijaan ”hedelmällistä tietoa”. Työn metodologinen tutkimusote puolestaan on uuden sotahistorian piiriin kuuluva kokemushistoria. Sen mukaan kokemus on yhdistävä keskipiste rakenteiden, käytäntöjen sekä kokijan sisäisen maailman välillä. Aineiston analysoinnin apuvälineinä olen käyttänyt muun muassa lähilukua, johtolankateoriaa, kokemuskertomusmallia sekä elämänhistorian käsitettä.
Sotaorvot eivät olleet sosioekonomiselta taustaltaan yhtenäinen ryhmä, vaan heitä oli sodan jälkeen kaikissa yhteiskuntaluokissa joka puolella maata. Sotaorpoja yhdisti kuitenkin vahva orvoksi jäämisen ja isättömyyden kokemus, jonka vuoksi Matti Virtanen nimittääkin 1940-luvun taitteessa syntyneitä lapsia sotaorposukupolveksi.
Sotaorpojen muistelmissa heidän elämänsä saavat tarinan muodon. Nämä kokemuskertomukset alkavat onnellisista isään liittyvistä muistoista ja saavat radikaalin käänteen isän kaatumisen, haavoittumisen tai katoamisen myötä. Isän kuoleman jälkeen sotaorpojen elämässä ei enää mikään ollut ennallaan. Tarinat jatkuvat usein kohtalolle alistuvalla toteamuksella ”elämän oli jatkuttava”. Sota hajotti monen perheen elämän täysin muuttaessaan ydinperheet yksinhuoltajaperheiksi, evakkoperheiksi, täysorpoperheiksi ja uusioperheiksi. Isän kuoleman lisäksi moni sotaorpo koki lapsuus- ja nuoruusvuosinaan myös muita vaikeita asioita: osa sotaorvoista joutui jättämään kotinsa luovutetuille alueille ja lähtemään evakkoon, osa kuljetettiin sotalapsiksi Ruotsiin tai Tanskaan ja osa jäi täysorvoiksi äidinkin kuoltua. Osa sotaorvoista jatkoi kuitenkin elämäänsä päällisin puolin kuten ennenkin, mutta kantoi silti sisimmässään isän ikävää.
Isän menettäminen aiheutti sotaorpoperheille taloudellisia vaikeuksia, sillä useimmiten isä oli ollut perheen pääasiallinen elättäjä. Valtio pyrki auttamaan sotaleskiä ja -orpoja huoltoeläkkeiden, työhuollon ja maanhankintalain avulla. Valitettavasti lait olivat monin kohdin puutteellisia eivätkä kyenneet turvaamaan sotaorpoperheiden toimeentuloa tai takaamaan esimerkiksi sotaorvoille luvattua ammattikoulutusta. Laaja vapaaehtoistyö pyrki paikkaamaan lakisääteisen huoltotoiminnan ongelmakohtia, ja esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sotakummitoiminta saavuttikin yli puolet sotaorvoista. Sekä lakisääteinen että vapaaehtoinen huoltotyö oli kuitenkin heikosti koordinoitua, hajanaista, päällekkäistä ja sekavaa, joten sotaorpojen ja -leskien joukkoon jäi väliinputoajia.
Sotaorvot elivät lapsuutensa niin kutsuttuina vaaran vuosina, poliittisen epävarmuuden ilmapiirissä. Valvontakomission majaillessa Helsingissä ja sotaoikeudenkäyntien ollessa käynnissä sodan hävinnyt Suomi vaikeni kipeistä sotamuistoistaan. Yhteiskunnassa vallitsi ”hiljaisuuden kulttuuri”: sanaton sopimus siitä, ettei sodan aiheuttamista menetyksistä puhuta. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, etteivät sosiaalialan lehdet Huoltaja ja Sosiaalinen Aikakauskirja sekä yleisaikakauslehti Kotiliesi juurikaan enää sodan jälkeen kirjoittaneet sotaorvoista. Sotaorvot kokivat tämän hiljaisuuden vaikeana, sillä heille se tarkoitti sitä, ettei isästä voinut puhua. Sotaorvot jäivät siis tunnetasolla yksin kantamaan suruaan.
Isän menetys aiheutti sotaorvoille myös muita vaikeuksia. Yleisimpiä sotaorpojen mainitsemia henkisiä taakkoja ovat olleet syyllisyyden, alemmuuden ja huonommuuden tunteet. Sotaorvot ovat usein myös joutuneet huolehtimaan uupuneesta ja masentuneesta äidistään, jolloin sotaorpojen omat tarpeet ovat jääneet huomiotta.
Sotaorvot ovat lapsuudestaan saakka kantaneet mukanaan hävityn sodan ja sankari-isän stigmaa, joiden kautta heidät on kerta toisensa jälkeen määritelty sotaorvoiksi. Sotaorpouden kokemus on ollut hyvin ristiriitainen: toisaalta sotaorpoja on kunnioitettu heidän isiensä urotekojen vuoksi, toisaalta heitä on tismalleen samasta syystä myös halveksittu. Sotaorpo on eri yhteyksissä, eri aikoina ja eri ihmisille ollut joko ”sotaorpopiru” tai ”pikkusankari”.
Viime vuosina sotaorvot ovat tulleet esiin ja kertoneet oman tarinansa sodan ja isän kuoleman varjostamasta lapsuudestaan. Tämän tutkielman pohjana ollut kyselyaineisto on siinä mielessä merkittävä, ettei vastaavaa aineistoa tässä mittakaavassa ole aikaisemmin kerätty ja analysoitu. Pro gradu -työni avaakin uuden kokemushistoriallisen näkökulman sotaorpojen varhaisvuosiin sodanjälkeisessä Suomessa.