mutta harvemmat ovat tietoisia “Pohjolan sikstiiniläisestä” Isossakyrössä. Seurakunnan 1300-luvulla pystytetty, Pyhälle Laurentiukselle omistettu kivikirkko, sisältää liki kaksisataa, vain kolmisenkymmentä vuotta Michelangelon maalausten jälkeen syntynyttä, motiiveiltaan lähes identtistä kuvakavalkadia. Isonkyrön maalaukset ovat roomalaisiin verrattuna kansanomaisia ja aika on kohdellut niitä ankarasti, mutta sanoma on se sama; Jumalan ylistys ja hänen sanomansa kirkastus kristikansalle kuvallisessa muodossa.
Maalaukset sponsoroi Isonkyrön tuolloinen rovasti, kuuluisa “kirkkoruhtinas” Jacob Geet (kirkkoherrana 1550-86), rikas ja komea, kuningas Erik XIV henkilökohtainen suosikki.
Maalauksilta vapaaksijääneeseen tilaan, sakastin oven yläpuolelle, pystytti Geetin myöhempiaikainen kolleega, Israel Alftanus, vuonna
1681 massiivisen, barokkikehyksisen epitafionsa, johon liittyy myös mitä erikoislaatuisin maalaus pastorin perheestä.
Kuvattuna Kristuksen ristin äärellä ovat ristiltä katsottuna oikealla itse Israel ja hänen poikansa Isak ja Erik. Vasemmalla seisovat Israelin
kaksi ensimmäistä puolisoa Sophia Frisius ja Susanna Eichman. Näistä Sophia on kuvattu kauniskasvoiseksi ja siroksi. Susanna Eichman
sensijaan on huomattavasti kookkaampi ja poikkeuksellisen leveäharteinen. Israelin kolmatta puolisoa Maria Elisabet Lietzeniä ei ole kuvattu, taulu valmistui Israelin elinaikana, ennen Susanna Eichmanin kuolemaa. Puolisoiden jälkeen seuraavat valkokauluksisiin , täysmustiin asuihin pukeutuneet Israelin tyttäret: Sophia, Maria, Helena, Charin, Sophia ja Barbro.
Maalauksen oikeassa alakulmassa on lisäksi muista erillään huomattavan pienikokoinen, täysvalkoisiin puettu hahmo, jonka jalkojen juureen kirjoitettu nimi on ajan saatossa kulunut liki tunnistamattomaksi. Se on mahdollisesti Emer:tha.
Tuija Tuhkanen on väitöskirjassaan “In memoriam sui et suorum posuit, Lahjoittajien maalauksia Suomen kirkoissa 1400-luvulta 1700-luvun lopulle”, kuvannut epitafiomaalauksen ja votiivikuvan eroja seuraavasti:
Tuhkanen on kiinnittänyt tekstissäään huomiota myös siihen, että epitafiokuvista poiketen Alftan-perheen jäsenet luovat katseensa anovastiRatkaisevana erona epitafiomaalauksen ja votiivikuvan välillä pidän sitä, että votiivikuvaan liittyvä pyyntö, tai kiitos on selvästi yhteydessä maanpäälliseen hätään tai vaivaan. Kuten Lenz Kriss-Rettenbeck on määritellyt, sisältyy votiivikuvaan jokin tietty yhteys hätätilanteeseen tai siitä selviytymiseen. Votiivin, uhrilahjan, luonnetta kuvastaa Vanhan testamentin kertomus Jaakobin antamasta lupauksesta: “Ja Jaakob teki lupauksen, sanoen:
“Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minut sillä tiellä, jota nyt kuljen, ja antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatteita pukeutuakseni, niin että saan palata rauhassa isäni kotiin, niin Herra on oleva minun Jumalani; ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone, ja kaikesta mitä minulle suot, minä totisesti annan sinulle kymmenykset.”
ristiinnaulittuun. Kaikkien kuvassaolojoiden kädet ovat rinnalla rukouksessa
Onko siis tulkittava niin, että Israel Alftanin epitafiotekstiin liittyvä kuva on luonteeltaan votiivimaalaus? Mikä oli se hätä ja selviytyminen, josta kiitettiin. Mikä/ kuka oli se uhrilahja?
Mutta käykäämme peremmälle Isonkyrön kirkkoon.
Kirokon vanhin osa on tiilestä rakennettu sakaristo, jonka oven yläpuolella alunperin sijaitsi tuo Israelin epitafiokokonaisuus.
Sakastissa säilytettiin aina viime vuosiin asti sidottua kirjaa, joka on otsikoitu seuraavasti:
“Kyrkiones Prestegårdens och Capellans Boletz inventarier och Dokumenter i Storkyro”.
Kirjan aukeamalla 100 on vasemmalla sivulla Genealogia Sursillianan prototyyppiin liittyvä sivu ja sen oikealla ensisivu Alftanien sukukronikasta otsikolla: “Alftanska Slächtens uhrsprång på Fädernet af Abrahams ägna anteckningar”.
Otsikkoa seuraava teksti on kutakuinkin yhdenpitävä Ruotsissa v. 1774 historioitsija Samuel Loenbomin toimesta, sarjassa “Uplysningar i svenska historien” julkaistuun tekstiin, jossa kirjataan Alftan-suvun polveutuminen patriarkaalisesti kuningatar Kaarina Maununtyttären veljentyttärestä.
Kronikka on päivätty Israel Alftanuksen veljen, Abraham Alftanuksen, toimesta Hattulan pappilassa 6.3.1695 ja sen viimeinen paragrafi kuuluu:
“Af dessa ofwanskrefne är jag på Fädernet utkommen, och hörde ofta min sal. Moder EMERENTIA TOTT, här om tala, och med förnämliga Män
Conferera.”
http://personal.inet.fi/clan/bpr/alftanus/loenbom/
Isonkyrön kirkon suurin yllätys tarjoillaan kuitenkin saman kirjan seuraavalla aukeamalla (101), jossa ensikerran julkisuuteen ilmestyy aukeaman vasemmalla sivulla “Israel Alftans pastoris i Storkyro uhrsprång på Mödernet. Afskrifvit af hans egna anteckningar”.
Tämä sukupuu esittelee Alftanien äidinpuoleisen, Emerentia Tottista lähtevän sukupuun, joka johtaa Sigrid Vasan kautta suoraan
Erik XIV ja Kaarina Maununtyttäreeseen.
Tätä äidinpuoleista sukutaulua ei toistaiseksi ole julkaistu painetussa muodossa ja sen olemassolo tuli yleiseen tietouteen vasta vuonna 2006 Suomen Sukututkimusseuran sivuilla käydyissä keskusteluissa.
Vaikkakin Alftan-suvun polveutumista Vasoista pidettiin, kronikkaan perustuen, totena aina 1800-luvun lopulle (mm. Oskar Wasastjernan
aatelismatrikkelissa), on moderni tutkimus lähes täysin tuhonnut kronikan uskottavuuden. Emerentia Tott on todettu “epähenkilöksi”
ja jopa kantavanhempien linkki Kaarina Maununtyttäreeseen on kyseenalaistettu. Tuskin mitään on jäänyt käteen tuosta kronikan
kahdenkertaisesta sukulinkistä Ruotsin hallitsijapariin.
Miksi Abraham Alftanus kirjoitti niinkuin kirjoitti Hattulan pappilassa 6.3.1695?
Miksi kunnianarvoisat pohjalaiset papit jäljensivät pelkkää legendaa, vaikka kronikan käsittelemien henkilöiden kuolemasta oli ajallisesti silloin kulunut vain “silmänräpäys”? Miksi Alftan-kronikkaa edeltävä käsikirjoitus Isonkyrön inventaarikirjassa (Genealogia Sursilliana) on saanut täsmälleen päinvastaisen kohtelun ja asetettu “kansakunnan kaapinpäälle” ; samat papit olivat toki kynänvarressa jäljentäjinä?
Jotain kuitenkin jäi nokkelien sukututkijoitten kiusaksi; todiste Alftanien kuuluisasta perintöesineestä, 111 luodin hopeakannusta, joka esiintyy Taivassalon perukirjoissa Alftan-suvun todellistakin todellisempana kiistakapulana.
Tästä kannusta kirjoittaa Axel Bergholm vuonna 1901 seuraavaa:
Onko viimeinen sana sanottu?Alftanien suvussa oli tarinan mukaan ollut Eerik XIV:n jossain perhejuhlassa lahjoittama hopeakannu, jonka kahdessa salakuhmussa
säilytettiin pieniä pärmäkirjoituksia tuon lahjan tarkoituksesta ja kannun omistajista, kunnes eräs neiti Frosteruse’n holhoja Kokkolassa,
Kauppaneuvos Kyntzell, möi sen tämän vuosisadan alussa kultasepälle Tukholmassa. Kts. Rancken, Döbeln o. Björneborgarne.”
Juhani Pesu
Villa Abdul Salam