Täällä eräässä viestissä viitattiin siihen,
ettei pystytä näkemään Suomea suuremmassa mittakaavassa, osana kansainvälisiä tapahtumia. Kansainvälinen perspektiivi sisältyy Tapio Onnelan antamassa linkissä
http://www.foia.cia.gov/CPE/ESAU/esau-55.pdf sisältyvään Carolyn M. Ekedahlin kirjoittamaan alun perin salaiseen 107 liuskan mittaiseen CIA:n raporttiin. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa ja herätti muutamia ajatuksia joista tarkemmin alla. Raportti osoitti myös asiantuntevuutta eikä siihen sisältynyt edes senkaltaisia detaljivirheitä joita ulkomaalaiselta voisi odottaa: huomasin vain yhden tällaisen, joten kirjoittajan on täytynyt lähes asua Suomessa pitkät ajat.
Voisi olettaa, että kun UKK 1963 teki ydinaseettoman vyöhykkeen perustamista Pohjolaan koskevan aloitteensa, olisivat ainakin Ruotsi, mutta myös Norja ja Tanska, vaikkakin NATO:n jäseniä, toivottaneet aloitteen tervetulleeksi – onhan ydinaseiden pysyminen mahdollisimman kaukana meistä pelkästään hyvä asia. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan UKK:n aloite sai varsin nihkeän vastaanoton lännessä. Syykin oli selvä.
Ydinaseeton Pohjola, erityisesti Norja, olisi ollut yksipuolinen (osa)voitto NL:lle kylmässä sodassa eikä sellaiseen haluttu suostua ilman vastavuoroista perääntymistä NL:n puolelta. Samanlaiset näkökannat näkyvät vaikuttaneen toisaalta myös NL:n asenteisiin Suomen kansainväliseen asemaan.
Suomen sisältyminen NL:n etupiiriin oli tunnetusti osa niitä välipuheita ja sopimuksia, joihin päädyttiin II:n maailmansodan loppuvaiheessa Jaltassa ja Potsdamissa sekä rauhanneuvotteluissa.
NL ei tietenkään halunnut luopua tästä ”saavutetusta edustaan” ja jokainen askel, jonka Suomi otti tästä poiketen kohti länttä, olisi NL:n kannalta edellyttänyt vastavuoroisuutta länneltä.
Raportin mukaan lähtökohtaisesti Suomella itsellään ei ollut oikeastaan mitään mitä tarjota NL:lle. Paasikiven ja UKK:n epäkiitollinen tehtävä oli luovia kansainvälisessä politiikassa niin, että NL saisi sellaisia etuja – länneltä, joka ei halunnut niitä antaa – että NL myöntyisi antamaan Suomen liikkumavaran kasvaa ja suuntautua kohti länttä.
CIA:n raportista sain ainakin minä sen kuvan, että UKK pyrki koko sen aikakauden, jota Ekedahl kuvaa (1945 - elokuu 72) jatkuvasti lukemattomissa neuvotteluissaan NL:n poliittisen johdon kanssa kiskomaan Suomelle lisää siimaa, liikkumavaraa, idän ja lännen välillä ja onnistuikin siinä pikkuhiljaa (olisiko joku toinen onnistunut paremmin: jossittelevaa, tiedä häntä, tuskin). Mutta NL oli ilmeisen haluton antamaan periksi saavutetusta edustaan ilman vastavuoroista perääntymistä länneltä. Yöpakkaset 1958 osoittivat missä kaappi seisoi: Fagerholmin hallitus joutui eroamaan NL:n painostuksesta johtuen ja kaikkien sen jälkeen istuvien hallitusten piti nauttia, ei vain eduskunnan vaan myös NL:n (ja vuoteen 1981 saakka, UKK:n) luottamusta.
UKK:n pyristelyjen johdosta NL:ssa myönnyttiin hyväksymään ensin, että Suomen asema oli kansainvälispoliittisesti puolueeton eli ”neutraali” –
ensimmäisen kerran NL suostui käyttämään Suomesta sanaa ”puolueeton” 1956 NKP:n 20:ssä puoluekokouksen hyväksymässä julkilausumassa. Kuvaavaa on kuitenkin, että Ekedahl mainitussa CIA:n raportissa käyttää sanontaa
”Finland's embryonic neutrality – sikiöntasoinen puolueettomuus” käsitellessään noottikriisiä 1961 (s.59). Tätä seurasi sitten tärkeät askeleet länteen eli vapaakauppasopimukset (1961) EFTA ja (1973) EEC. Näihin aikoihin päättyy CIA:n raportti.
Sen jälkeen seurasikin SALT-neuvottelut vuoroin Helsingissä ja Genevessä ja kruununa 1975 ETYK:in järjestäminen Helsingissä ja Helsinki-hengen, liennytyksen, syntyminen. Jos puhuttiin suomettumisesta puhuttiin sen jälkeen myös
Helsinki-hengestä. Lunta tuli kuitenkin uudelleen tupaan 1976 T. Bartenjevin ja Juri Komissarovin kirjan ”30 vuotta hyviä naapuruussuhteita” ilmestymisen myötä, jossa räätälöitiin Suomelle eräänlaista rajoitettua puolueettomuusasemaa, mutta UKK:n ilmoitettua (uhattua) vetäytyvänsä eläkkeelle nämä puheet lakkasivat ja
Suomen puolueettomuus kirjattiin virallisesti molemminpuolisesti keväällä 1977 valtiovierailun päätteeksi annettuun viralliseen kommunikeaan.
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=48&a=768 , kesto n. 29,30 min.
Aluksi siis UKK, niin kuin täällä sanottiin ja nähtiin, ”sopuili” neukkujen kanssa Moskovassa palatakseen Suomeen potkimaan täkäläisiä päähän saadakseen heidät olemaan irvailematta Moskovalle, jotta saataisiin edes se vähäinen siima jonka UKK oli työllä ja tuskalla saanut irrotettua, turvallisesti istutettua kotiin saakka. (Tätä "sopuilua" vihattujen neukkujen kanssa on pidetty eräänä syynä kekkosvihaan - näin mm. prof. Seppo Hentilä virkaanastujaisesitelmässään). Pikkuhiljaa UKK:n linja voitti ja UKK:n asema vahvistui vahvistumistaan kunnes kukaan ei enää kyennyt uhkaamaan häntä. Silloin astuivat eräänlaiset politiikan markkinavoimat kuvaan. Eri poliittiset broilerit halusivat kiertää UKK:n monopolin suhteisiin Neukkulaan tarvitessaan NL:n hyväksyntä pyrkimyksessään valtaan ja heittäytyivät kilvoitellessaan vallasta rähmälleen itään päin. Sitä NL tietysti käytti hyväkseen.
CIA:n raportti osoittaa siis
täysin erilaista kuvaa kuin se mikä välittyy kekkosvihaajien kuvauksista siitä että UKK antoi ”liiaksi” periksi ja olisi ollut rähmällään NL:oon päin. CIA:n raportista välittyy päinvastoin kuva politiikasta, jossa määrätietoisesti laajennetaan Suomen liikkumavapautta, ennen kaikkea taloudellisesti, suuntautua länteen päin. Zavidovossa lokakuussa 1972 (josta tiedämme paljon kiitos vuodon) Brežnev moneen kertaan toisti, (muistista lainaten) että vaikka
”puhtaan matemaattisesti” eli taloudellisesti EEC-sopimus näytti edulliselta Suomelle oli usein osoittautunut, että ”taloudellisesti edullinen ei ole sitä jos se on poliittisesti epäedullista”. Siitä huolimatta EEC-sopimus aikoinaan allekirjoitettiin ilman niitä poliittisesti epäedullisia seurauksia, jotka Brežnev mainitsi vielä Zavidovossa.
On tietenkin totta ettei kaikki sujunut 26 vuoden aikana odotetusti, etteivät ne vuodet olleet ruusuilla tanssimista, että virheitä tehtiin, totta kai. Se on banaali totuus, triviaa. Mutta jos joku haluaa erikseen keskustella tehdyistä virheistä niin mikä ettei. Yleensähän nähdään ja keskustellaan virheistä, harvemmin hyvistä puolista.
CIA:n raportti on myös kirjoitettu eri näkökulmasta kuin siitä, johon olemme tottuneet kotimaisessa keskustelussa. Siinä ei ole jälkeäkään moralisoivista kannanotoista. Ei kysytä, ”puuttuuko neukut meidän sisäisiin asioihin”, ei kysytä oliko se hyvä vai huono, oikein vai väärin, vaan tarkastellaan NL:n Suomen-politiikkaa osana sen itä-länsi suhteita koskevaa politiikkaa, ja analysoidaan Suomen aseman kehittymistä niissä rintamissa, jotka siihen aikaan halkoivat maailman. Onnistuivatko siis Paasikivi ja UKK luomaan sellaisia tilanteita, joissa länsi luopuisi jostain niin että NL vastavuoroisesti hyväksyisi Suomelle liikkumavaraa? Siihen vastaa itsekukin parhaiten.
Että tämmöttii...
//Terv.
Heikki Jansson