Sekä JP Roos että Ilkka Niiniluoto tuovat kirjoituksessa esiin sen, miten tutkimuksen ei tulisi pelätä moraalisesti arvelluttavien tulosten saamista. Tästä lienee varsin pitkälle menevä yksimielisyys tieteenharjoittajien parissa. Ongelmaksi muodostuukin seuraava askel, jolla kausaalisesti yhdistetään toisiinsa moraalikritiikki ja evoluutiotutkimuksen kritiikki. Annetaan ymmärtää, että kritikoitaessa evoluutiotutkimusta kritikoidaan moraalisesti.
Tällä tavoin Roos antaa selvästi ymmärtää, ettei kritiikki esimerkiksi koskien Tatu Vanhasen tutkimusta ole kritiikkiä evoluutiotutkimuksen soveltuvuutta koskien vaan ennen kaikkea kritiikkiä Vanhasen moraalia kohtaan. Näin Roos onnistuu tekemään tyhjäksi kaiken kritiikin:JP Roos / Helsingin Sanomat kirjoitti:Älykkyydestä ja sen tutkimisesta puhuminen on erityisesti akateemissa piireissä tabu
---
Tieteen tuloksia ei pidä kiistää sillä perusteella, että niitä pidetään moraalisesti väärinä tai vahingollisina.
-> arvostelet moraalia tai tutkimusta
-> arvostelet moraalia
-> et voi arvostella tieteen tulosten moraalia.
Mikä sitten on evoluutiotutkimuksen ongelma yhteiskuntatieteissä tai ihmistieteissä? Kuten Ilkka Niiniluotokin tuo esiin, on nykyisin vallitsevassa postmodernissa tieteenteoriassakin omat, äärimmäiseen subjektin korostamiseen johtavat negatiiviset piirteensä. Siten Niiniluoto näkeekin suotavana tutkimuksen kiinnittämisen objektiivisiin "aineellisiin ja biologisiin reunaehtoihin." Ongelmaksi ainakin omasta mielestäni vain muodostuvat juuri ne samaiset syyt, miksi alunperin postmoderni tieteenteoria syntyi: luonnontieteen objektiivisuus on silmänlumetta ja sidoksissa vallitsevaan paradigmaan. Mikäli tutkimus kiistatta osoittaisi ihmisen älykkyyden sijaitsevan varpaassa, joutuisimme muuttamaan kaiken objektiivisena pitämämme tiedon. Toinen, huomattavasti merkittävämpi ongelma koskee sitä osaa biologiasta, johon evoluutiotutkimusta nykyään yhteiskuntatieteissä tunnutaan pääasiassa käytettävän: älykkyyttä.
Itse en ole onnistunut, lukuisista yrityksistä huolimatta, löytämään ensimmäistäkään määritelmää, testiä, tutkimusta tai teoriaa, joka selittäisi mitä edes tarkoitamme älykkyydellä saati että kykenisimme sitä mittaamaan. Siten objektiivisuuden leiman lyöminen älykkyyden evoluutiolle samanaikaisesti kun tutkijat toteavat älykkyyden olevan kiistatta biologinen siksi, että n. 50% älykkyydestä voidaan selittää biologialla tuntuu varsin oudolta. Ehkä luonnontieteilijöiden olisi tässä kohdin syytä tarkastaa se mahdollisuus mikä binääriluvulla on olla, sattumanvaraisesti valiten, 0 tai 1. Näin evoluutiotutkimus turvautuu häilyviin käsitteisiin, mutta lyömällä näihin käsitteisin luonnontieteen objektiivisuuden leiman annetaan ymmärtää tutkimuksen kiistaton todistusvoima. Tuntuu kuin sosiaalidarwinismi sekä eugeniikka olisivat saamassa uudet vaatteet perustelujen pysyessä samana.
Olisikin mielenkiintoista kuulla niistä hyödyistä, joita Roos katsoo saavuttavansa tukeutumalla evoluution tutkimuksensa apuvälineenä. Hän tuo esiin yhteiskunnallisen aseman relaation älykkyyteen ja esittää tämän selvittävän sosiaalisia luokkia, elinikää ja terveyttä. Jos älykkyyttä siis mitataan ruotsin kielen puhumisella Pohjanmaalla niin eittämättä Roos osuu oikeaan eliniän ja terveyden suhteen. Sosiaalista asemaa taas voisi tutkia objektiivisesti Linnan juhlilla ja todeta tutkimussubjektien olevan keskimäärin hyväosaisempia (ja siten tietenkin myös älykkäämpiä, eikö?) kuin vertailuryhmä Jakomäestä. Mikäli tieteentekijä haluaa nostaa itsensä valtaistuimelle on se mielestäni suurinta subjektiivisuutta mihin tutkija voi konsanaan sortua. Roos tuntuukin antavan aseet niin rasismille, sovinismille, homofobialle -- kaikkea kun voi tutkia yhden muuttujan varassa ja saada aikaan tuloksia, jotka vastaavat tutkijaminän asettamia ennakkoehtoja. Tällöin lienee syytä kuitenkin jo pohtia myös tutkijan moraalia, vaikka se Roosin mielestä onkin kiellettyä.
Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä