Emma-Liisa kirjoitti: Nähdäkseni Koivisto kertoi (Koulussa ja sodassa) sotavuosina etsineensä lohtua rukouksesta ja Raamatun lukemisesta - mikä ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellista. En tiedä, onko hän puhunut nykyisistä katsomuksistaan muuta kuin että hänen isänsä totesi hänen sodan jälkeen palanneen "ennalleen". Onko sinulla muuta tietoa?
"Tuskin kenelläkään toiselle on koskaan osoitettu niin kouriintuntuvasti Korkeimman kaitselmus kuin minulle."
(Mauno Koivisto, Koulussa ja sodassa. Hki, 1998, s. 193.)
Olet ihan oikeassa, että sodan jälkeen Koiviston isä totesi poikien palanneen entiseen elämäänsä. Sota-aikana varmaan aika monet rintamalla olleet rukoilivat "kaitselmukselta" tai Jumalalta apua.
Voisi kuitenkin ajatella, että Koivisto teki harkitun siirron kun hän presidenttikausiensa jälkeen julkaisi kirjassaan Koulussa ja sodassa (1998) sota-aikana isälleen kirjoittamia kirjeitä. Useissa kirjeissä toistuu Koiviston usko korkeimman kaitselmukseen. Koulussa ja sodassa -kirja on nähtävä itsenäisenä teoksena, joka kokonaisuudessaan, myös kirjeiden osalta, kuvastaa Mauno Koiviston maailmankatsomusta. Kirjan ilmestettyä prof. Heikki Räisänen tarttui Koiviston ajatuksiin ja kutsui Koivistoa valtakunnan protestantiksi. Räisäsen alunperin Vartija-lehdessä julkaistu artikkeli löytyy kirjasta: Rosoinen Raamattu, 2006.
Aina silloin tällöin törmää näihin toteamuksiin historiassa tapahtuneesta "onnenpotkusta", joku Yrjö-Koskinen puolestaan puhui Jumalan sormesta ja toteaisi kaiketi nyt (jos eläisi) Suomen olleen kaitselmuksen erityissuosiossa, koska niin monta onnenpotkua on maatamme kohdannut.
Rommi muuten käsittelee tosi kiinnostavasti Yrjö-Koskista ja Meurmania selittämällä herrojen poliiittisen toiminnan eroja erilaisesta kaitselmuskäsityksestä. Yrjö-Koskinen oli valmis menevään myöntyväisyyslinjassa Meurmania pidemmälle, koska hänen mukaansa kaitselmukseen oli syytä luottaa. Meurman näki sortokaudet yksinkertaisesti Jumalan tuomiona suomalaisille. Tuomio liittyykin aika kiinteästi kaitselmuksen retoriikkaan. Yleensä kaitselmus kaivetaankin esiin juuri silloin kun jotakin ihmisiä tai kansakuntaa kohtaa epämiellyttävä onnettomuus, jota ei koeta oikeutetuksi.
Paasikivi kirjoitti myös kaitselmuksesta. Paasikvi etsi kv. politiikan ja suurvaltioiden myllerryksen joukossa jotain oikeaa momenttia, jota pieni valtio voisi käyttää hyväkseen oman itsenäisyytensä turvatakseen. Ja myöhemmin hän etsi tietä, miten psykologiset esteet voitettaisiin ja Nliitto tuntisi olonsa turvalliseksi Suomen suurvaltanaapurina.
Aika usein uskonto kietoutuu nationalismiin. Puhutaan siitä miten Jumala tai kaitselmus on johtanut Suomen kansaa tai varjellut valtiotamme. Vaihtoehtoisesti kaitselmus liitetään kosmopoliittisuuteen tai maailmankansalaisuuteen stoalaisten filosofian tapaan, on olemassa "maailmanjärki" tai kosmos luonnonoikeuden tapaan. Sen sijaan kaitselmusta harvemmin liitetään valtioiden muodostamaan järjestelmään tai yhteisöön. Tässä on merkittävä poikkeus, sillä 1700-luvulla puhuttiin kaitselmuksesta silloisen voimatasapainopolitiikan yhteydessä. No se oli silloin 1700-luvulla.
No lopuksi vielä lyhyesti Koivistosta. Jos tuo Koiviston uskonnollisuus (kaitselmususko) otetaan vakavasti, voiko sillä selittää jotain. No ideoilla selittäminen ei taida olla kovin muodikasta, mutta mielestäni Koiviston tiettyjä kannanottoja voi ymmärtää paremmin jos ottaa Koiviston "protestanttisen uskon" huomioon.