Näin varmaan on. Yleensä jossitellaan näin:MM kirjoitti:Jussilan mukaan Paasikivi ei lakannut pohtimasta olisiko NL:n tavoite ennen talvisotaa voinut olla vain strateginen koko Suomen valloittamisen sijasta. Ei asia noista kirjoistakaan selvinnyt. Sodan sytyttyä sellainen vaara ehkä oli.
1) jos olisimme suostuneet Neuvostoliiton esitykseen marraskuussa 1939, olisi
2) Neuvostoliitto myöhemmin vallannut koko Suomen.
3) Neuvostoliiton tavoitteena neuvotteluissa loka/marraskuussa 1939 oli näet hankkia itselleen paremmat sotilasstrategiset asemat Suomessa jotta koko Suomen miehittäminen helpottuisi Tämä ilmenee
4) a) Baltian maiden kohtalosta ja
4) b) Neuvostoliiton tavoitteesta talvisodassa, joka oli koko Suomen valloitus.
Sikäli kuin kysytään, niin kuin kysyin mainitussa viestiketjussa, että oliko Suomen poliittisen johdon toiminta viisasta Suomen kannalta, vaihdetaan nopeasti puheenaihetta ja esitetään muka vastakysymys: oliko Stalinin toiminta viisasta Neuvostoliiton kannalta. Tämä on kuitenkin täysin eri asia; minä kysyn Suomen poliittisen johdon toimien viisautta Suomen kannalta, jota johtoa olen suomalaisena oikeutettu demokratian pelisääntöjen mukaan arvostelemaan. Neuvostoliiton poliittisen johdon toimien viisaus Neuvostoliiton kannalta ei oikeastaan kuulu meille, koska demokratian pelisääntöjen mukaan voimme arvostella vain omaa poliittista johtoamme. Se, miten Neuvostoliiton hallitus toimii kuuluu seikkoihin, jotka meidän on huomioitava annettuina faktoina, joihin me emme voi liiemmälti vaikuttaa, pelkästään neuvotellen tietenkin sopeuttaa toimintamme niiden mukaan. On NL:n kansalaisten asia arvostella johtoaan, ei meidän (riippumatta siitä, onko heillä siihen mahdollisuus vain ei). Toisaalta Stalinin virheet olivat vastakohta-asetelmassa tietenkin meidän etumme, mutta se ei kuulu tähän. Joka tapauksessa tuo kysymys kuuluu tapoihin keskustella vaihtamalla puheenaihetta, kun keskustelu saa epämiellyttävän käänteen.
Mutta jos ei vaihdeta tällä tavalla puheenaihetta – eikä ilmoiteta, että esittämäni johtuu sinisilmäisyydestäni (johon keskustelu lopahti, koska keskustelussa jossa mennään tuonkaltaisiin henkilökohtaisuuksiin ei ole mieltä enkä suostunut siihen) niin on todettava:
1)myöntymällä Neuvostoliiton esitykseen 9.11.39 olisi sovittu niistä korjauksista rajaan joihin neuvotteluissa päädyttiin. Siinä tapauksessa olisi sovittujen rajankorjausten merkitseminen luontoon tapahtunut (esimerkiksi) seuraavien noin kolmen kuukauden kuluessa (tässä ei ole muuta jossittelua, kuin että kysytään mitä olisi tapahtunut jos esitykseen olisi suostuttu, ellei sellaisena pidetä lausetta, ”silloin olisi toimittu niin kuin olisi sovittu”). Uusi raja olisi silloin ollut merkittynä maastoon maaliskuun puoliväliin mennessä.
2)Toteutuneessa historiassa sovittiin tuolloin, maaliskuun puolivälissä rauhasta Moskovassa. Ne myönnytykset, joihin jouduttiin taipumaan olivat valtavat ja jos verrataan Neuvostoliiton esitykseen 9.11.39 ne olivat sotilasstrategisesti suorastaan katastrofaaliset. Lisäksi tulee talvisodan uhrit, myös siviiliväestön. Koko itsenäisyytemme oli uhattuna Cajanderin hallituksen valitsemassa vaihtoehdossa, joka johti talvisotaan. Tässä ei kysytä, oliko talvisota Neuvostoliiton ”vääryys” vaan sitä, oliko Suomella sillä saavutettavissa yhtään mitään (ei ollut) ja oliko Suomen viisasta valita ”peräänantamaton” linja, jolla vain hävittiin paljon verrattuna myöntyväiseen linjaan (väitteet että, Suomen kaannatti ryhtyä talvisotaan, koska suomalaiset sotilaspojat saivat siten arvokasta sotakokemusta jätän omaan arvoonsa ja näin vaikka talvisota käytiin Ylimääräisenä Kertausharjoituksena).
Johtopäätös on täysin yksiselitteinen. Suomen olisi kannattanut suostua Neuvostoliiton esitykseen eikä talvisodalla voitettu mitään, päinvastoin hävittiin huomattavasti. (on oikeastaan väärin asettaa kysymys ”voitiinko talvisota välttää” niin kuin Max Jakobssoninkin toteaa, vaan kysymys kuuluu ”saavutettiinko talvisodalla etuja Suomelle” verrattuna Neuvostoliiton esitykseen marraskuussa 1939. Häviö oli näet jo ennakoitavissa neuvotteluja käytäessä eikä esitykseni siten ole jälkiviisautta. . Cajanderin hallitus syyllistyi nähdäkseni anteeksiantamattomaan virheeseen diplomatiassaan, joka johtui siitä, että arvioitiin väärin Neuvostoliiton esityksen vakavuus, ja luultiin, että Neuvostoliitto ”bluffasi” ja ettei Neuvostoliitto ryhtyisi sotaan. Ulkoministeri Eljas Erkko oli ”kuin puulla päähän lyötynä” (Heikki Ylikankaan sanonta), joka osoittaa kuka oli sinisilmäinen Neuvostoliiton hyökätessä 30.11.39. Seuraus tästä virhearvioinnista oli Suomen kannalta katastrofi.
Väitteet siitä, että Baltian maiden miehitys oli ennalta suunniteltu ja että Suomi kuului samaan ryhmään Baltian pikkuvaltioiden kanssa ei vaikuta asiaan: Suomen sotilasstrateginen asema oli joka tapauksessa Moskovan rauhan jälkeen huomattavasti huonompi ja Suomen mahdollisuudet puolustautua mahdollista uuttaa hyökkäystä vastaan, jonka jossitellaan tulevan (jos Suomen kohtalo on sama kuin Baltian maiden) olivat huomattavsti heikommat verrattuna siihe, että olisi hyväksytty Neuvostoliiton esitys. Tilanne Moskovan rauhan jälkeen oli huomattavsti huonompi heinäkuussa 1940 (jolloin Neuvostoliitto miehitti Baltian) kuin mitä se olisi ollut Suomen myöntyessä Neuvostoliiton esitykseen. Itse asiassa, jos kuvitellaan, että rajankorjauksista olisi sovittu, olisi Suomella ollut mutis mutandis mahdollisuus rakentaa uusi puolustuslinja, joka olisi ollut menetettyä Mannerheimlinjaa huomattavasti parempi (päätellen siitä, että nyt jouduttiin rakentamaan Salpalinja, joka oli huomattavasti pitempi). Silloin olisi Suomella tosin ollut riski menettää Viipuri, mitä sillä ei ollut talvisodan jälkeen koska Viipuri oli jo menetetty. On täysin yhdentekevää arvioidaanko, että Neuvostoliiton tavoitteet olivat koko Suomen valtaaminen vai strategiset: kummassakin tapauksessa oli Suomi hävittyään talvisodan huonommassa strategisessa asemassa.
Jos siis Neuvostoliiton tavoitteena oli miehittää Suomi (mitä se ei todennäköisesti ollut), oli se hankkinut siihen paljon paremmat asemat Moskovan rauhassa maaliskuussa 1940 kuin se olisi saavuttanut niillä vähäisiksi katsottavilla rajankorjauksilla, joita se neuvotteluissa esitti. Näistä rajankorjauksista säännönmukaisesti esitetään, että ne olivat niin merkittävät, että niihin ei voitu suostua – mutta miksi sitten talvisodalla saavutetun Moskovan rauhan rajat olivat paremmat , siihen ei vastata. Muta eipä vaan Neuvostoliitto miehittänyt Suomea kuten se miehitti Baltian maat kesä-heinäkuussa 1940 kun Hitlerin odottamattomat salamasotasaavutukset lännessä ei uuvuttanutkaan Saksan armeijaa. Minne hävisi jossittelu Neuvostoliiton aikeista neuvotella itselleen paremmat hyökkäysasemat, eli neuvotteluista ketunhäntä kainalossa, jossa pääargumentti on minun sinisilmäisyys.
Siten minä arvelen, kuten Paasikivi, että Neuvostoliiton aikeet neuvotteluissa 1939 olivat defensiiviset, ja että Suomen poliittisen johon olisi pitänyt suostua niihin. Silloin olisi saavutettu huomattavasti parempi sotilasstrateginen asema, ja saavutettu mahdollisuus välttää koko talvisota / jatkosota, mutta tämä mahdollisuus sumplittiin. . Viipuri kuuluisi Suomeen jne – kaikki siviilipuolen menetykset, jotka olisi vältetty. Mutta siinä missä Neuvostoliiton ”pahojen aikeiden” teoreetikot jossittelevat kaikenlaista tulevaisuudesta, ei tässä esittämässäni katsannossa ole muuta jossittelua, kuin että mikäli rajankorjauksista olisi sovittu Neuvostoliiton kanssa neuvotteluissa 1939 olisi rajaa korjattu siten kuin olisi sovittu. Onko jossittelua, että oletetaan että toimitaan niin kuin sovitaan? Tai sinisilmäisyyttä, sen puoleen. Salaliittoteorioiden puolestapuhujat voivat aina syyttä niitä arvostelevia ”sinisilmäisyydestä”.
Itse asiassa Suomen poliittinen johto oli se joka oli sinisilmäinen. Oli nimittäin sinisilmäistä olettaa, että Neuvostoliitto tyytyisi ratkaisuun, jossa silloisen Leningradin turvallisuus oli uhattuna (ja Muurmannin rata). Oli huikentelevaa politiikkaa olla ymmärtämättä tätä – mikä sinänsä Suomessa myönnettiin myöhemmin, Suomen toimittaessa jatkosodan alkaessa Saksalle kesällä 1941 toivomuslistansa uusista rajoista. Näissä oli viisi vaihtoehtoa, joista kolmessa lähdettiin uusia rajoja kartalle piirrettäessä – mutta nyt realistisesti – niistä rajankorjauksista Karjalan kannaksella, jotka olivat välttämättömiä Leningradin turvallisuuden kannalta, niin kuin Neuvostoliitto oli esittänyt neuvotteluissa 1939. Tällöin myönnytyksiin katsottiin voitavan yht'äkkiä suostua. Kahdessa muussa vaihtoehdossa oli lähtökohta, että Leningrad revittäisiin maan tasalle [sic!] ja Vienanmerestä tulisi Suomen sisämeri. Voihan sanoa, että suurvalta vähät välittää pienten valtioiden eduista, kuten Suomi arveli esittäessään Leningradin repimistä maan rasalle. Paasikivi katsoi, että pienten valtioiden etu on aina uhattuna suurvaltojen kriittisten etujen ollessa kysymyksessä ja että kaiken viisauden alku on joka tapauksessa tosiasioiden tunnustaminen.
// Terv.
Heikki Jansson