Lindgrenin väitteet nro 4 ja 5
“Pelhon esittää myös seuraavassa äärimmäisen vakavia syytöksiä, joita hän ei kuitenkaan ole sanallakaan pystynyt todistamaan:
Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poisuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?
He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.”
“Tuhannet punikkikarkurit on siis tuhottu ja heitä koskevat tiedot joko tuhottu tai väärennetty? Näin vakavia syytöksiä ei tulisi edes huonon viihdekirjailijan esittää ilman hyvin painavia todisteita. Kun keskustelussa Pelhon alkuaan mainitsemat ”tuhannet” olivat vähitelleen sulaneet korkeintaan satoihin ja sitten kymmeniin ja keskustelun edetessä Pelhon tarkoittamia tapauksia ei lopulta näkynyt olevan ollenkaan, Pelho silmää räpäyttämättä palaa niihin tuhansiin! Ja nyt hän vielä päälle päätteeksi tekee heistä punikkeja!”
Vastineeni.
Kirjoitin 25.8.2011 asiallisesti ja perustellen. Asiavirheitä kirjoituksistani ei ole osoitettu. Kirjoitin seuraavasti:
Lappeenrantalaisessa julkaistiin 8.11. ja 21.11.1991 Erkki Kerojärven haastattelut. Hän oli päässyt omakohtaisesti läheltä seuraamaan Kannaksen murtumista kesällä 1944. Haastattelija oli lehden päätoimittija Martti Meuronen.
Kerojärvi kertoo meille mukana olleen varmuudella:
“Pikaoikeudenkäyntejä järjestettiin rintamalla ja Lappeenrannassa. Pakenevien joukossa oli aliupseereita ja upseereita aina majureihin saakka.
Juhannuksena 1944 meitä purettiiin junasta Jääskessä. Siitä lähdimme marssimaan kohti Viipuria. Vastaan tuli väkeä juoksemalla kuin lahtikarjaa. Heitä oli enemmän kuin meitä menijöitä.
Niitä alkoi tulla vastaan Lappeerannan ja Viipurin puolivälissä ja riitti koko kahden ja puolen päivän ajaksi, jonka marssi kesti. He olivat jättäneet asemansa ja olivat pakokauhun vallassa.
Pieni osa pakenijoita jäi kiinni Lappeenrannassa. Kenraali Einar Vihma sanoi monta kertaa, että antaa mennä, Lappeenrannassa niiden marssi loppuu. Siellä on järjestetty niin tiukka seula, että sinne ne jää.”
Kerojärvi kertoi Meuroselle mielenkiintoisen muistelon 1970-luvulta. Hän oli silloin Huhtiniemen leirintäalueella perheineen ja kävi yhteissaunassa:
“Siellä oli samoilla lauteilla miehiä, jotka olivat kesällä 1944 Huhtiniemessä. He istuivat lauteilla ja kertoivat tekevänsä pyhiinvaellusmatkoja Huhtiniemeen useinkin. Hyvin vakuuttavasti he kertoivat, että tähän ammuttiin suomalaisia sotilaita. He nimittivät Huhtiniemeä teloituspaikaksi.
Samoilla lauteilla istui Huhtiniemen veteraanien juttuja kuuntelemassa muitakin, myös tangokuningas Eino Grön. Grön lauloikin miehille hartaaseen tunnelmaan sopivan laulun.”
Erkki Kerojärvi on julkaissut omakohtaisiin Kannaksen murtumiseen kokemuksiinsa perustuvan kirjan nimellä “Vedin miekalla Paasikiven linjaa”.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
------------------------------
Lindgrenin väite nro 6
“Palaan nyt äsken sanomaani: koska Pelho ei ole pystynyt tuomaan enää aikoihin argumenttiensa tueksi mitään asiallista tietoa eikä kukaan muukaan ole niin tehnyt, ja koska Pelhon väitteitä on uskottavasti kaadettu aikamoinen joukko ja koska Pelho lopulta on sortunut – varoituksista välittämättä – täysin mielikuvituksellisiin väitteisiin, on tullut aika panna tälle keskustelulle piste.
Tämä keskustelu on siis päättynyt. “
Vastineeni.
Kirjoitin asiallisesti ja perustellen 28.3., 4.4., 28.8.,9.9., 13.9., 19.9.ja 25.9.2011. Juttua 27.9. ei julkaistu keskustelussa. Asiavirheitä ei jutuistani ole osoitettu.
Kirjoitin mm. seuraavasti:
28.3.2011
Kesän 1944 sotahistoriamme arkistojen kummallisuuksia on nykytietämyksemme mukaan useita.
Heikki Ylikankaan mukaan näihin kuuluivat mm. nimellä varustetut luettelot karkureista vuoden 1944 kesäkuun lopun ja heinäkuun alun väliseltä ajalta. Niitä on todistettavasti laadittu, mutta ne on jälkeenpäin joko tuhottu tai joutuneet hukkaan.
Ylikankaan mielestä kyseisten luetteloiden puuttuminen haittaa pahoin karkureina kadonneiden sotilaiden kohtalon selvittämistä.
Tutkijat Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen ovat todenneet asiasta ”ettei käsitellyistä tuhansista sotilaista ehditty laatia edes nimiluetteloita – tai edes luotettavia tilastoja – kuulustelupöytäkirjoista puhumattakaan”.
Ylikangas on todennut sattuvasti Kulomaan ja Niemisen väitteistä, että historiantutkijoidenkin olisi syytä pysähtyä miettimään, kuinka sitten kaikki suorat ampumiset samana aikana tulivat tarkkaan ja huolellisesti kirjatuiksi, jos ei kerran karkureitakaan ehditty luetteloida nimiltä?
Arkistolaitos, jonne armeijan itsensä valvoma ja sensuroima sota-arkisto sulautettiin 1.1.2008 alkaen, kertoo tiedotteessaan ettei vuosien 1939-44 sota-arkiston aineistoa ole yli 65 vuoden armeijan oman "arkistoinnin jälkeenkään" vielä asianmukaisesti dokumentoitu ja kunnostettu!
Sota-arkistoon luovutettiin jatkosodan jälkeen lyhyessä ajassa suuri määrä puolustusvoimien ja suojeluskuntien asiakirja-aineistoa. Sen asianmukaiseen arkistointiin ja luettelointiin armeijan johto päätti olla antamatta tai vaatimatta (hallituksilta ja eduskunnilta) vuosina 1945-2006 "resursseja". Salaaminenhan ei voi tulla kysymykseen!
Vuosina 2003–2007 näitä aineistoja kunnostettiin helsinkiläisten reserviläisjärjestöjen jäsenten vapaaehtoistyönä Sota-arkiston ystävät –projektissa noin 1,2 hyllykilometriä. Joku vääräleuka voisi tulkita asialla olleen 50 suojeluskuntalaisten perillistä.
Helsinkiläisessä reservilaislehdessä olleen uutisen mukaan talkoolaiset saivat sota-arkistolta myös erikoistoimeksiantoja.
Joka tapauksessa Työväen Arkiston tai Kansan Arkiston ystäviä tai perinneyhdistyksiä puolustusministeriö ei kutsunut vuonna 2002 tähän "avoimeksi" väittämäänsä sota-arkiston sota-ajan lajittelemattomien asiakirjojen "kunnostustalkoisiin". Erikoistoimeksiannoista nyt puhumattakaan!
Sota-arkistossa on kunnostettavaa aineistoa yhteensä noin 15 hyllykilometriä. Työ tehdään puolustusministeriön järjestämän "suljetun tarjouskilpailun" perusteella 6 miljoonan euron ostopalveluna Suomen Elinkeinoelämän keskusliittto ry-nimisen yksityisen työnantajayhdistyksen omistamassa arkistossa Mikkelissä. Joku vääräleuka voisi nyt tulkita Mikkelissä asialla olevan edelleen suojeluskuntalaisten perilliset.
Projekti on suunniteltu päättyväksi vuonna 2013.
Kunnostettava aineisto on jaettu kolmeen kokonaisuuteen:
1. suojeluskuntajärjestön asiakirjat (noin 3 hyllykilometriä)
2. puolustusvoimien asiakirjat vuosilta 1918–1939 (noin 3 hyllykilometriä)
3. puolustusvoimien asiakirjat vuosilta 1939–1945 (noin 9 hyllykilometriä)
Vuoden 2010 lopulla on kaksi ensin mainittua kokonaisuutta saatu valmiiksi ja siirrytty kunnostamaan sota-ajan aineistoja vuosilta 1939-44.
Hyvä kysymys luonnollisesti, onko miksi lajittelemattoman sota-jan arkistoaineiston käsittely- tai kunnostustyötä ei koskaan vuosina 1945-2002 suostuttu teettämään normaalina virka- tai työsopimussuhteisena työnä sota-arkistossa tai opetusministeriön valvomassa Arkistolaitoksessa?
Lakkautetun suojeluskuntajärjestöjen peitejärjestöillä oli vuonna 1945 omistuksessaan ja hallinnassaan yli 300 suojeluskuntataloa ja valtavat metsäomaisuudet. Rahaa olisi siis ollut antaa valtiolle myös suojeluskuntien omien arkistojen lajitteluun ja kunnostukseen. Vuonna 1945 kuitenkin keskityttiiin suojeluskuntien arkistojen hävittämiseen ja tuhoamiseen kautta maan.
Kysymyksessähän oli ja on kuitenkin osittain salaiseksi luokitellun aineiston käsittely. Siis miksi puolustusvoimat kääntyi asiassa ainoastaan suojeluskuntalaisten perillisten ja työnantajien arkistotoimen puoleen?
Mitä erityisosaamista kyseisillä suojeluskuntien perillisillä tai työnantajayhdistyksellä on sota-ajan lajittelemattomien arkistojemme asiakirjojen suhteen, jota esimerkiksi Työväen Arkistolla tai Kansan Arkistolla ei olisi tai ei voisi olla?
Maallikolle asiassa haisee pahasti pohjaanpalaneen käry. Nimitettäköön sitä nyt vaikka Huhtiniemeksi!
Teoriassahan on mahdollista, että kesällä 1944 Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa yli 10000 kiinniotetun karkurin luettelot, kuulustelupöytäkirjat ja sotatuomari (1918-1944) Toivo Tapanaisen kenttäoikeuden Huhtiniemessä tuomitseman yli 2000 "punikkiryssäkarkurin" ja sotapoliisien päiväkirjojen kadonneet asiakirjat, tuomiolauselmat ja revityt sivut ovatkin olleet sota-arkiston laatikkojen kätköissä ja pysyneet yksinomaan ja ainoastaan salaisina "lajittelemattomuutensa" takia. Asia selvinnee vuonna 2013.
Martti Pelho
suuhygienisti
Alhaurin el Grande
Andalusia
---------------
4.4.2011
Andalusian salatut joukkomurhat paljastuivat
Andalusian hallituksen ja EUn rahoittamalla (siis myös suomalaisten veronmaksjien) 8 vuotta kestäneellä 22 miljoonan euron projektilla Andalusiasta on nyt löytynyt jo 614 salaista joukkohautaa, joissa on yli 47000 vainajaa.
Suurin yksittäinen joukkohauta on Malagan San Rafaelin hautausmaan kupeessa, josta kaivettiin 4.177 vainajaa. Asuinpaikkakuntani Alhaurin el Granden viereisen Cartaman kaupungin alueelta on löydetty 19 joukkohautaa.
Joukkohaudoista kaivetuista vainajista on tunnistettu dnan avulla tammikuuhun 2011 mennessä 4500 andalusialaista.
Espanjan nykyinen ja tulevat hallitukset sekä Euroopan ihmioikeustuomiosituinjoutu vat ratkaisemaan kymmenien tuhansien tunnistettujen vainajien omaisten hautajais- ja vahingonkorvausasiat.
Utelias lukija arvannee oikein: Espanjan valtion sota-arkistoissa ei ole yhtään asiakirjaa tai dokumenttiä näistä vuosina sotilashallinnon toimeenpanemista kansalaisten joukkomurhista. Huomattakoon, etta madridilainen tuomioistuin kielsi Espanjan armeijan upseereita ja yksikoita osallistumasta joukkohautoja koskeviin tukimuksiin ja kaivauksiin.
Kaikki Espanjasta löytyneet sotilashallinnon ja suojeluskuntalaisten murhaamien kansalaisten joukkohaudat (nyt luku on yli 2000) löytyivät perimätietojen ja paikallisten huhujen perusteella. Viivettä siis oli 40-74 vuotta.
Andalusiassa tutkijaryhmät tallensivat tuhansissa haastatteluissaan kansalaisten kertomuksia ja huhuja ennen nykytekniikoiden, maatutkien yms. käyttöä.
Tutkijoiden käyttämä selvittelymetodi toimi ja osoittautui luotettavaksi ja tehokkaaksi. Tutkijat saivat myös paikallisten asukkaiden, joista useimpien joku läheinen oli kadonnut ja murhattu, aidon tuen.
Kartan Andalusian joukkohaudoista (map of mass graves or terror-map) saa mm. osoitteesta
http://www.theolivepress.es.
Martti Pelho
suuhygienisti
Alhaurin el Grande
Andalusia
----------------------------
28.8.2011
Huhtiniemen joukkohaudat on edelleen tutkimatta!
Toimittaja Antti Munnukan vuonna 2007 Etelä-Saimaan lehtijutussa “Huhtiniemen huhu tutkitaan” haastatellaan vuonna 1971 Huhtiniemessä joukkohaudasta yli 10 vainajan jäämistön löytänyttä työporukan Jukka Kalssonia seuraavasti (suora lainaus jutusta):
“Jukka Karlsson oli paikalla, kun luurangot vuonna 1971 löytyivät Huhtiniemestä. Hän oli silloin 18-vuotias, töissä viemärityömaalla Huhtiniemessä.
Se oli perjantaipäivä, kun tästä alkoi niitä löytyä, päällekkäin olivat, sanoo Karlsson, osoittaa Huhtiniemen mäen päällä asfaltin laitaa.
Niitä varmaan oli toistakymmentä pääkalloa. Ei niissä luodin reikiä ollut. Torivalvoja Koistinen yhden kävi hakemassa, sanoi laittavansa tutkittavaksi. Lähdettiin sitten viikonlopun viettoon, eikä niistä mitään sen jälkeen kuulunut. Aina joskus palaavat mieleen, miettii Karlsson.
Myös hänen naapurillaan on kokemusta Huhtiniemen luista. Oli poikana 1970-luvulla löytänyt ihmisen sääriluun Huhtiniemestä, sieltä alempaa, missä on nykyään hiihtotunneli.”
Toisin kuin mitä Antti Munnukan lehtijutun otsikko väittää, Huhtiniemestä vuonna 1971 löytynyttä ja poliisin varmistamaa joukkohautaa, jossa oli toistakymmentä aikuisen vainajan ruumista päällekkäin, ei tutkittu vuosina 2006-09.
Tutkijaryhmien johto kertoi julkisuuteen “kuulevansa kaivausten yhteydessä” vuonna 1971 joukkohaudan löytäneitä Lappeenrannan kaupungin silloisia työmiehiä. Heistä Veikko Mattero oli jopa todistamassa samassa paikassa Huhtiniemessä kesällä 1944 suoritettua suomalaisten sotilaiden teloitusta.
Mikä on näiden joukkohaudan vuonna 1971 löytäneiden miesten mielipide Helsingin yliopiston “kuulemisesta”?
Tutkimusvirkatoimissa kiellettyjen sivuvaikutusten sallimista puolestaan todistaa Helsingin yliopiston Huhtiniemi-tutkimusryhmien johtoon kuuluneen professori, hammaslääkäri Helena Rannan lokakuussa 2006 julkisuuteen antama perätön ja tarkoitushakuinen lausunto, jonka mukaan vuonna 1971 Huhtinimestä löytyneestä joukkohaudasta on enää vain “perimätietoa”!
Ilta-Sanomien toimittaja, “tietokirjailija” Pasi Jaakkonen puolestaan valehteli TV1 Arto Nybergin ohjelmassa lokakuussa 2006 kun harhaanjohtavasti väitti Helsingin yliopiston tutkimusryhmän lokakuussa 2006 esiinkaivaman vanhan venäläisen ortodoksikalmiston olevan sama jonka Lappeenrannan kaupungin työporukka löysi jo 1971.
Tosiasiaksi jäi, että Helsingin yliopiston tutkijaryhmät kieltäytyivät vuosina 2006-09 kaivattamasta Huhtiniemessä vuonna 1971 löydettyä, tarkasti koorninaatattua joukkohautaa.
Miksi ei? Kuka päätti Helsingin yliopiston puolesta ettei varmuudella tiedettyä, jo vuonna 1971 Huhtiniemestä löydettyä joukkohautaa saa tutkia vuonna 2006-09 tieteellisin menetelmin?
Toimittaja Antero Raevuori haastatteli vuonna 2002 Seura-lehteen tekemäänsä juttusarjaan “Sotiemme vaietut salaisuudet” kuhmolaista Aulis Korhosta, joka palveli Kouvolassa Jalkaväen koulutuskeskuksessa. Hänet kuljetettiin kymmenkunnan muun miehen kanssa Valkealan kirkolle. Piti kaivaa hautoja.
“Niitä vainajia tuotiin hevosrattailla, se käsitys meille annettiin, että ne olivat karkureita, oli niitä enempi kuin yhtä kymmentä. Matkassa meillä ei ollut kuin yksi aliupseeri, se katseli perään kun me kaivettiin, ei ollut pappia, ei virsiä, haudat vain avattiin ja nostettiin arkut montun pohjalle, ne olivat raakalautaa.”
Seura-lehti julkaisi vuonna 2007 (21/2007 sivu 10-11) turkulaisen Lauri Lindqvistin haastattelun, jossa Lindqvist muistelee, miten heidät komennettiin heinäkuun viimeisella viikolla -44 heittämään kalkkia Lappeenrannasta tuotujen ja siella jo kertaalleen kuopattujen 40 teloitetun karkurin uudelleen kuoppaamisessa Taipalsaaressa:
”Miehet viskoivat ruumiita rotkoon yksi kerrallaan. He heittivät ne kuin pölkyt ilman minkäänlaista kunnioitusta. Meidän tehtävämme oli heitellä kolme lapiollista kalkkia jokaisen ruumiin päälle. Hyvä että ehdimme, tahti oli niin ripeä.”Ruumiit olivat nuorten miesten ruumiita. Tuntolevyjä ei ollut kenelläkään eikä sormissa sormuksia. Kaikki oli pesty ja puettu puhtaisiin, uusilta näyttäneisiin alusvaatteisiin, joissa oli Suomen armeijan SA-leima. Vainajilta oli näkyvissä vain pää – ehjänä.
”Jostakin minulle syntyi mielikuva,en tiedä mistä, että heidät haudattaisiin nyt jo toisen kerran.”
“Lisää kalkkia ja sitten pidätte suunne kiinni!”
Tamperelainen Aamulehti uutisoi lokakuussa 2007 veteraanista, joka kertoi olleensa vartiossa kun Lappeenrannassa haudattiin joukkohautaan parikymmentä niskaan tai selkään ammuttua alastonta nuorukaista. Hän kävi paikan päällä lehden kanssa kertomassa tarinansa prof. Mika Lavennolle. Haudan paikkaa hän ei kyennyt enää osoittamaan.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola (Malaga)
Andalusia
---------------
9.9.2011
Heikki Janssonille
Kesän 1944 Kannaksen rintaman osittaista romahtamista ja kymmeniintuhansiin noussutta rintamakarkuruutta ja sen pysäyttamiseksi suoritettuja toimia on arvioitava sen ajan vallitsevan tai hallitsevan armeijan ideologian mukaan.
Rintamamiehet ja heitä johtaneet upseerit eivät toimineet kesäkuussa 1944 ideologisessa tyhjiössä: viholliskuva ja käsitys välttämättömistä karkureiden ampumisista karkuruuden pysäyttämiseksi verhottiin tutun isänmaallisen laittomuuden kaapuun.
Matti Klinge (1972) kytki 1930-luvun kommunismin vastaiset pyrinnöt laajempaan bolševismin pelkoon, joka oli taasen yhteydessä kansalaissodan jälkeen vallalla olleeseen, tietoisesti ylläpidettyyn ryssävihaan.
Juha Siltala (1985) osoitti konkreettisesti, että Lapuan kyyditsijät eivät olleet aikalaistulkintojen mukaisia, ”kansanliikkeen” terveen ytimen reunoille pesiytyneitä ”lievemiehiä” vaan organisoidun painostuspolitiikan toimeenpanijoita.Siltala käytti Lapuan liikkeeseen aktiivisesti kiinnittyneistä henkilöistä ja heidän potentiaalisesta tukijoukostaan käsitettä ”valkoinen Suomi”, joka oli peräisin jo vuoden 1918 aikaisesta propagandasta.
Sotaväen rikoslain laventamisen synnystä 29.6.1944 päämajassa mukana ollut lainopillisen koulutukseen saanut kapteeni Erkki Partanen on muistelmissaan (1985, s. 68) kertonut meille seuraavaa:
"Tämä laki valmisteltiin toimistossamme yhden päivän kuluessa (muutamassa tunnissa 29.6.-MP). Kekomäki lensi Helsingiin, jossa samana päivänä oli valtioneuvoston esittely ja eduskunnan lähetekeskustelu. Se käsiteltiin heti myös valiokunnassa. Samana päivänä tapahtui viela ensimmäinen käsittely eduskunnassa, suuren valiokunnan käsittely ja toinen käsittely. Tämän jälkeen odotettiin lain määrämä kolmen päivän aika, jotta päästiin kolmanteen käsittelyyn. Kuitenkin toimistostamme ilmoitettiin jo etukäteen kaikille rintamajoukko-osastoille, että lain kolmas käsittely tapahtuu sinä ja sinä päivänä ja että Tasavallan Presidentti välittomästi sen jälkeen vahvistaa lain niin että se tulee voimaan seuraavana päivänä (5.7.-MP) ."
Partasen selvitystä voi tulkita oikein niin, että karkureiden kuolemantuomioiden laventamista koskeva laki saatettiin armeijan sisäisesti laittomasti voimaa jo 29.6.1944 eli samana päivänä, jolloin saatiin kovalla kiireellä ja suuren paineen alaisena valmistelluksi rikoslain laventamista koskeva päämajan esitys valtioneuvostolle, eduskunnalle ja tasavallan presidentille.
Juridisesti päämajan sotaväenrikoslain koventamisesityksessä 29.6.1944 oli kysymys valtioneuvostolle, oikeusministeriölle, eduskunnalle ja tasavallan preidentille kuuluvan lainsäädäntövallan anastuksesta ja karkeasta julkisen toimivallan väärinkäytöstä eli rikoksesta.
Mikä oli se todellinen motiivi tai syy, joka aiheutti päämajassa niin valtaisen paineen ja oikeutti sen ryhtymään poikkeukselliseen ja laittomaan oikeustoimen lainsäädäntövallan anastamiseksi tarkoituksena sotaväenrikoslain muuttaminen yhdessä päivässä eli jo 29.6.1944?
Syy löytyy Lappeenrannan seudulla ja Saimaan saaristossa kesäkuussa 1944 toimeenpantujen satojen rintamakarkureiden laittomista ampumisista. Lisäksi Lappeenrannan henkilötäydennyskeskuksen (HTK 1) yhteyteen perustettu seulontaelin käytti laitonta tuomiovaltaa, jonka laittomin päätöksin määrättiin teloitettavaksi valtaisa määrä punikki-ryssä-kiihottaja-karkureita.
Näiden syiden perusteella päämaja antoi Mannerheimin karkureita koskevan teloityskäskyn 20.6.1944 jälkeisenä päivänä eli 21.6.1944 joukko-osastoille ja Lappeenrantaan HTK 1:lle ja sotapoliisiyksiköille ampumisluvat ja soveltamisohjeet, joilla määrättiiin elävänä kiinnisaatujen karkureiden suullisesta käsittelystä niin ettei kiinniotettuja karkureita saa luetteloida tai laatia heistä kuulustelupöytäkirjoja.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
----------------------------------------
13.9.2011
Eräs peukaloitu asiakirja
Ilmo Kekkosen keskusteluun 12.9. poimimasta vänrikki K.v.Fieandt' in matkaraportista lyhyt pohdintaa:
Sen mukaan
"10 – 22.6. välisenä aikana oli IV AK:n miehiä pidätetty takamaastossa 19.050, joista n. 10 – 20 % rintamakarkureita. Heinäkuun puolella on lukumäärä tuntuvasti laskenut. Päivämäärään 15.7. mennessä on varsinaisia karkureita koko vetäytymisvaiheen aikana pidätetty arviolta 2.500 – 5.000 miestä. Luutn. Kivimäki laatii kuulustelupöytäkirjojen perusteella tilaston siitä, miten suuri osa näistä on lähtenyt liikkeelle paniikin vallitessa ja miten suuri osa yksitellen salaa poistumalla."
Kirjattu tai ilmoitettu vetäytymisvaiheen karkurimäärä "2.500 - 5.000" kuvastaa varsin yleistä, karkuruutta koskevista armeijan asiakirjoista kumpuavaa, tarkoitushakuista tulkintaa, jonka mukaisesti vältettiin tarkkojen lukumäärien kirjaamista. Tosin syyt tälle salaamiselle olivatkin varsin painavat.
Tämä salaaminen tai pimittäminen asiakirjoissa koski erityisesti kieltäytyjä karkureiden määrää. Lappeenrantaan kesä-heinäkuussa 1944 koottujen yli 10.000 karkurin joukosta ei jälkikäteen virallisen totuuden mukaisiksi muokattujen tai peukaloitujen armeijan virallisten asiakirjojen mukaan löytynyt yhtään kieltäytyjä karkuria.
Matkaraportissa kuulustelupöytäkirjojen perustella luutn. Kivimäen on laatimaksi mainitusta tilastosta karkureista on mainittu laaditun vain kaksi luokkaa: 1) "paniikin vallassa karanneet" ja 2) "yksitellen salaa poistuneet" .
Minne katosi matkakertomuksesta tieto tilastoitujen karkureiden määrästä?
Onko Kivimäen karkuritilasto tallella sota-arkistossa?
Tai toisaalla tieto kiinniotettujen "punikki-ryssä-kiihoittaja-karkureiden" määrästä?
Heitähän sitä käskyjen ja rintamakomentajien lukuisten määräysten mukaan varsinaisesti jahdattiin ammuttavaksi!
Akateemikko Paavo Haavikko kertoi pitävänsä totena vain sitä, että karkureita koskevien asioiden salaamista ei suoritettu turhan takia.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-----------------------------
19.9.2011
Tutkija Jukka Kulomaa on kertonut (1995. s.316) meille 6. divisioonan komentajan kenraalimajuri Einar Vihman ilmaantuneen pataljoonan komentopaikalle ja ilmoittaneen, että selustassa on ammuttu " parikymmentä karkuria".
Kulomaan tulkinnan mukaan kysymyksessä oli vain Vihman "pelottelusta". Kulomaan mukaan Vihman ilmoitus ei voinut olla totta koska Kulomaan mukaan armeijan viralliset asiakirjat vaikenevat kyseisestä karkurien joukkoteloituksesta.
Onko Vihman ilmoitus pelottelua ja totta?
Sotapäivänkirjan mukaan
"Klo 16.00 tienoossa 6. D:n komentaja kenr.maj.Vihma sivuutti III/JR:n 12:n komentopaikan ja käski saattamaan miehistön tietoon, että takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria. Samalla hän käski estämään karkuritapaukset mahdollisesti ankarintakin väkivaltaa käyttäen."
Kulomaan tulkinta on arvostetulta sotatutkijalta varsin epätarkkaa: hän kirjoittaa "paristakymmenestä ammutusta" kun sotapäiväkirja kertoo ammuttuja olleen tasan 20. Kulomaan mukaan Vihma olisi kertonut ampumisten tapahtuneen "selustassa". Sotapäiväkirjan mukaan karkureiden ampumiset tapahtuivat takamaastossa.
Oikeusupseeri Erkki Partanen päämajasta selventää (1980, s.64) meille Vihman toimintaa muistelmissaan seuraavasti:
"Kuitenkin ampumatapausten luvut kenraali Einar Vihman divisioonassa Ihantalan raskaissa taisteluissa olivat kohonneet suhteellisesti niin suuriksi, että Kekomaki - luultavasti Heinrichsin ohjeen mukaisesti - piti tärkeänä koettaa rauhoittaa tilannetta ja jo etukäteen viedä sinne tieto tulossa olevasta lainmuutoksesta. Sain tuon tehtävän osakseni (...) Kenraali ja minä, kapteeni, seisoimme ja sanailimme varsin suorin sanoin, miten vaikeaan asiaan olisi suhtauduttava. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtaja, myöhemmin kansanedustaja Jaakko (Jakke) Kemppainen istui kannon päässä lakikirja kourassaan ja todisteli ratkaisujen lainmukaisuutta. Sitähän en toki voinutkaan kieltää. Koetin vain teroittaa päämajan käsitystä, että sotaväen rikoslain muutosta oli odotettava, jotta varsinainen tuomioistuin voisi käsitellä asiat."
Tutkija Jukka Lindtedt puolestaan ihmettelee (1999, s.140-141) edellä lainattua Partasen selontekoa, koska virallisten armeijan asiakirjojen mukaan 6. divisioonassa ammuttiin ennen lainmuutosta (4.7) vain kaksi miestä.
Päämajan edustaja kapteeni Partanen tapasi kenraali Vihman ja oikeuden puheenjohtaja Kemppaisen 29.6.1944, jolloin 6. Divisioonassa ei asiakirjojen mukaan ollut vielä ammuttu ketään!
Uskoako Partasen selontekoa vai armeijan asiakirjojen aitouteen ilman jälkikäteistä puhtaaksikirjoitusta tai väärennöksiä uskoviin tutkijoihin Kulomaa&Lindtedt?
Onko tutkijoiden tulkinta uskottava?
Heikki Ylikankaan mukaan Partasen versio karkureiden ampumisista kesäkuussa 1944 6. Divisioonassa saa runsaasti tukea muista lähteistä ja 20 karkurin ampumiset ovat Ylikankaan mukaan armeijan asiakirjoista ja tilastoista poistettu tosiasia.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-----------------------
25.9.2011
“Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”
Historianharrastaja Erkki Aho on todistanut meille sivustollaan 26.11.2009 seuraavasti:
“Kotipitäjäni Raution osalta tiedän, että Erkki Saari ja Juho Naukkarinen on ammuttu omien toimesta. Näistä kumpikaan ei esiinny Suomen virallisissa tilastoissa ammuttujen joukossa. On todennäköistä, että kommunisteja teloitettiin keinotekoisin syin. Myös Saari ja Naukkarinen olivat vasemmistotaustaisia kunnon ihmisiä, mutta omat katkaisivat heidän elontaipaleensa.”
Sotavangit ja internoinut-tutkimuksessa (Kansallisarkisto, 2008) on julkaistu historianharrastajille uusia tietoja myös Saksan ja Suomen sotilas- ja poliisiviranomaisten tiivistä ja monititasoisesta, jo 1930-luvun alkupuolella alkaneesta, yhteistyöstä ja ideologisesta samasuuntaisuudesta natsi-ideologian mukaisten vääräuskoisten; juutalaisten ja kommunisteiksi epäiltyjen tai niiksi leimattujen,tuhoamiseksi.
Suomihan oli kansainvälisen ja myös kansallisen oikeuden mukaan vuosina 1939-44 rikosoikeudellisessa vastuussa kaikkien Suomen alueella vangittuina ja pidätettyinä olleiden eri keinoin toimeenpannuista tuhoamisista. Suomen valtion vastuu kattoi siis myös Hitlerin Suomessa; Keski- ja Pohjois-Suomessa, saksalaisten sotilaiden ja poliisien suorittamat etniset ja muut puhdistukset.
Sotavankien kohtelu oli Suomen viranomaisten oikea-aikaisten tietojenkin mukaan huonoa, raakaa ja epäinhimillisesta jo vuonna 1940 ja mahdollisti vuosina 1941–1942 noin 20.000 sotavangin ja internoidun tuhoamisen.
Säilyneiden asiakirjojen mukaan suomalaisten sotilasviranomaisten valvomilla leireillä ammuttin “noin tuhat vankia pakoyritysten yhteydessä”.
Saksalaisen valvomilla leireillä Keski- ja Pohjois-Suomessa puhdistettujen ja “pakoyrityksissä ammuttujen” vankien todelliset määrät ovat toistaiseksi tutkimatonta.
Mutta saksalaisten leireillä Keski- ja Pohjois-Suomessa tuhottujen vankien määrien voidaan perustellusti ollettaa olleen huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten valvomilla leireillä etnisiä puhdistusoppeja koskevien ankarien Gestapon määräysten toimeenpanovelvoitteiden ja niiden tiukan valvonnan seurauksena.
Esimerkiksi saksalaisten Nurmeksen leirillään suorittamat henkirikokset, vankien tuhoamiset, odottavat yhä tutkimustaan ja tutkijoita. Sama pätee Rissalassa toimeenpantuihin saksalaisten henkirikoksiin.
Suomen valtion voidaan myös katsoa olleen osasyyllinen Saksan sotavankeja kohtaan tekemiin rikoksiin Keski- ja Pohjois-Suomessa. Suomen valtion suostumuksella ja tieten saksalaiset saivat käyttää Suomen maaperää ja infrastruktuuria riistäessään niitä parempikuntoisia sotavankeja, joita ei heti tuhottu, orjatyövoimana.
Suomi myös luovutti saksalaisille vankeja pyytämättä vangin omaa suostumusta, eikä asettanut todistettavasti ehtoja vankien kohtelulle. Suomen sotilasviranomaiset eivät kiinnittäneet huomiota näihin “epäolennaisiin pikkuseikkoihin”.
Erityisesti sodan alkuvaiheessa 1941–1942 Suomi harkitusti laiminlöi sotavankien ja internoitujen kohtelua koskevat kansainvälisten sopimuksiensa minimitason velvoitteensa saksalaisten vaatimuksista. Päämaja päätti vasta 20.000 vankin tuhoamisen jälkeen vuonna 1942 vähentää sotavankeihin suoraan kohdistettua “puhdistusta”.
Välittömästi sodan jälkeen 1 400 sotilas- ja poliisiviranomaista joutui vastaamaan sotaoikeudessa sotavankeja kohtaan tehdyistä rikoksista.
Vuoden 1946 loppuun mennessä oli aloitettu 3 049 rikostutkintaa, jotka koskivat 4 177:ää henkilöä. Oikeuteen haastettiin 1 381, joista 723 tuomittiin. Tuomituista 107 oli upseereita, 374 aliupseereita tai sotamiehiä sekä 170 työnantajia, työnjohtajia tai siviilejä.
Tuomittujen katsottiin syyllistyneen 42 murhaan ja 342 muuhun henkirikokseen; oikeudessa oli myös 14 kuolemantuottamusta ja 431 muuta pahoinpitelyä sekä muita rikkomuksia.
Yhdeksän tuomittua sai elinkautisen vankeusrangaistuksen, 17 sai 10–15 vuoden rangaistuksen, 57 tuomittiin 5–10 vuoden rangaistukseen ja 447:n tuomio vaihteli yhdestä kuukaudesta viiteen vuoteen. Sakkoja tai kurinpitorangaistuksia annettiin 124 tapauksessa. Viimeinen tuomioSuomessa sotavankeja koskevassa jutussa annettiin vasta 1969.
Kerrottua taustaa vastaan Ilmo Kekkosen ja Jarmo Niemisen useasti tässä keskustelussa toistama väite, jonka mukaan Mannerheimin 20.6.1944 antamaa käskyä toistetusta käskystä kieltäytyneiden punikkikarkureiden ampumiseksi ei lainkaan noudatettu selustassa, Lappeenranan henkilötäydennyskeskus (HTK) 1 erityistuomioistuimessa, 10.000 “seulotun” karkurin suhteen, ei ole millään kuviteltavissa olevalla tieteellisellä ja todennäköisyysperusteella uskottavaa tai vakavasti otettavaksi tarkoitettua historian tulkintaa.
Tulkintaa, ettei suuresti sotilaittemme arvostaman ylipäällikkö Mannerheimin ankaraa punikkikarkureihin kohdistettua ampumiskäskyä 20.6.1944 kukaan sotilasviranomainen noudattanut tai toimeenpannut Lappeenrannassa ja sen ympäristössä kesäkuussa 1944, kukaan suomalainen isänmaan ystävä ei voi pitää uskottavana. Tulkinta on siis selvästi mahdoton.
Toisaalla eihän tuhansia Lappeenrantaan seulottuja ja koottuja punikkikarkureita saanut Mannerheimin selvän määräyksen 20.6.1944 mukaan palauttaa takaisin rintamallekaan .
Kun punikkikarkureita oli nyt käskyn 20.6.1944 mukaisesti koottu kesäkuussa 1944 Lappeenrantaan myös vankiloista, selitys, että juuri vankilasta Lappeenrantaan rahdatut vanhat punikkikarkurit ja uudet, tuoreet punikkikarkurit, olisi palautettu Lappeenrannasta kuulustelujen jälkeen takaisin turvallisiin ylikansoitettuihin vankiloihin täysruokintaan odottamaan liittoutuneiden toimesta pian tapahtuvaksi yleisesti uskottua varmaa vapautumistaan, ei ole mitenkään uskottava ja eikä selitys saa myöskään tukea säilyneistä asiakirjoista.
Kun kaikki muut tilanteeseen kuviteltavissa olevat tai soveltuvat vaihtoehdot ovat näin uskottavasti perusteltavissa poissuljetuiksi, niin jäljelle jää vain yksi varma vaihtoehto: jotakin salattua Lappeenrannan HTK 1:n erityiselimen päätöksin Mannerheimin käskyn 20.6.1944 mukaisin määräyksin seulotuille tuhansille punikkikarkureille on täytynyt tapahtua? Mutta mitä?
He katsosivat. Kaikki. Kuten katosivat heitä koskevat pidätysluettelot, kuulustelupöytäkirjat ja HTK 1:n tuomioita koskevat tuomiolauselmat sekä vankien vartijoina toimineiden sotilaiden kantakortit.
Missä laajuudessa punikkeina Lappeenrannassa, sen ympäristössä ja Saimaan saaristossa kesäkuussa 1944 jo kiinniotettaessa ammuttujen ja myöhemmin tuomiolla teloitettujen karkureiden todellisia kohtaloita väärennettiin armeijan asiakirjoihin rintamalla tai selustassa kaatuneiksi tai sitten julistettiin vuosia, tai jopa vuosikymmeniä myöhemmin, kadonneina kuolleiksi, on tutkimuksellisesti tänään vielä epäselvää.
Tutkitusti on jo nyt kuitenkin selvää ja riidatonta tuhansien säilyneidenkin asiakirjojen kuolinpaikkaa ja –aikaa koskevien ristiriitaisuuksien ja toisensa poissulkevien asiakirjamerkintöjen perusteella, että asiakirjamerkintöjen suhteen armeijamme johto määräsi salaisesti juuri näin toimittavan. Eduskunnallekin ja Suomen kansalle “virallisesti” teloitettujen määrä valehdeltiin ja teloitettujen nimet salattiin asian jatkoselvittelyjen vaikeuttamiseksi.
Heikki Ylikankaan (2007, s.319) sanoin “Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
--------------------
27.9.2011 kirjoitukseni, jota ei suljetussa keskustelussa julkaistu:
“2000 vai 3000 teloittua rintamakarkuria?”-keskusteluun 25.9. toimittamastani kirjoituksesta oli jäänyt erehdykseni takia pois pari tärkeää kappaletta, joiden poissaolo 25.9. julkaistussa kirjoituksessani harhaanjohtaa lukijaa tai sumentaa kirjoituksessani muutoin esitettyä historiamme pohdintaa.
Käräjillä syytetyn puolustusasianajajat pakkaavat sanomaan, että “päämieheni teko on suoritettu olosuhteista johtuvan anteeksiannettavan erehdyksen tai huolimattomuuden takia.
Erehdykseni takia poisjääneet kappaleet olivat :
“Saksan ja Suomen sotilas- ja poliisiviranomaisten tiiviistä jokapäiväisestä yhteistyöstä todistaa yhteistoimintamalli, jonka mukaisesti ns. itsenäisen Suomen sodanjohdossa Mikkelin päämajassa toimi vuosia Hitlerin Saksan Gestapon osasto, jota johti rotukiihkoilija majuri Landau. Mainitun saksalaisen osaston kokonaismiesvahvuus Suomessa oli noin 400 upseeria ja poliisia.
Vahva, riidaton todistus siitä, miten kauaksi Suomen valtio loitontui omasta oikeusjärjestyksestään ja laillisuudesta Hitlerin hallinnon kanssa harjoittamassaan yhteistyössä joukkomurhien tielle, saatiin vuonna 1942 kun ylipäällikkö Mannerheim (toimeksisaaneena Suomen valtiollisen poliisinpäällikkö, varatuomari Arno Kalervo Anthon ja osastopäällikkö Erik A. Muurman Berliinissä 9.4.1942) luovututti Gestapolle vakituisesti Suomessa asuvia juutalaisia varmuudella tietoisena luovutusten tarkoituksesta ja päämäärästä.
Suomen valtion hallitus oli maan oikeusjärjestyksen mukaisesti myöntänyt ja vahvistanut lainvoimaisilla päätöksillään Suomea velvoittavan kansainvälisen oikeuden mukaisesti turvapaikkaoikeudet kyseisille Suomessa asuville juutalaisille.
Lisäksi Suomen sotilas- ja poliisiviranomaiset luovuttivat Hitlerin Saksalle lähes 3000 sotavankia. Hitlerin Saksasta omaksuttuja määräyksiä ja rotuoppeja toimeenpannen suomalaiset sotilaat ja poliisit seuloivat ja luokittelivat vangeista virheellisesti juutalaisiksi myös armenialaisia, gruusialaisia, azrbaidzanilaisia ja romaneja.
Kansainvälisten sopimuksien ja kansallisen sotaväen rikoslain mukaisista sotilasvirkavelvollisuuksistaan ja vastuistaan poiketen ja niitä rikkoen 'Suomen kunniakkaan armeijan' sotilaat ja sotapoliisit käyttivät ja kohdistivat sotavankeihin ja myös rintamakarkureihin kuulusteluissaan Gestapon rotuoppeihin perustuvia raipparangaistuksia kidutuksina (mm. Kujansuu 1999, 189-193, valtioneuvoston sotavankiselonteko 2004, Kansallisarkiston 2008 Sotavangit ja internoidut-tutkimus, kuopiolaisen vangin Aku Hämäläisen haastattelut, lausunnot ja kirjeet vaimolleen).
Hitlerin Saksan rotuoppien mukaisesti ylipäällikkö Mannerheimin 7.8.1941 antaman käskyn mukaan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa venäläinen väestö on vangittava ja suljettava tuhottavaksi keskitysleireihin.
Kuukautta myöhemmin mainittua käskyä täydennettiin niin, että vangittaviksi ja leireihin suljettaviksi määrättiin alueella poliittisesti aktiiveiksi suomalaisten upseerien ja sotapoliisin kuulusteluissa ja kidutuksissa luokitellut kansalaiset: oletetut Neuvostoliiton kansankomissariaatin eli NKVD:n "johtajat ja virkailijat, teollisuuslaitosten johtajat, kaikki kommunistisen puolueen jäsenet, yhdistysten ja järjestöjen johtajat, sanomalehtien johtajat ja kaikki poliisin jäsenet."
Suomen armeijan miehitetyillä alueilla Itä-Karjalassa “venäläiseen väestöön” vuosina 1941-44 kohdistamat toimet ja rotuopit ovat olleet jo 70 vuotta sotahistoriamme sallattu ja vaiettu musta aukko.
Suomessa julkinen valta on ollut – armeijamme sodanaikaisen johdon tarkoitushakuisen historianselityksen omaksuneena ja sisäistäneenä - totaalisen haluton avaamaan ja aloittamaan Karjalan miehityksen kaunistellun todellisuuden kyseenalaistavaa ja varjopuoletkin esilletuovaa, julkiseen ja yksityiseen rahoitukseen perustuvaa, tieteellistä tutkimusta.
Tieteellinen tutkimus “Hitlerin Saksa Suomen Mikkelin Päämajassa” on yhä julkaisematta arvioitavaksi Agricolan historiakeskusteluissa. Miksi?
Myös suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta (Simola - Sirviö 1999) on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä. Miksi?
Sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa niin ohimennen, että historiasta tietämätön lukija voi päätyä tulkintaan ettei Suomi sotinut lainkaan jolloin ei ollut myöskään – luonnollisestikaan – rintakakarkureista aiheutuvia poliisivirkatoimia poliisin historiaan kirjattavaksi.
Luonnollinen selitys poliisin historiankirjoittajien sota-ajan "unohdukselle" on yksinkertainen: poliisin ja sotapoliisin arkistot tuhottiin suurelta osin jo sodan aikana ja heti sen jälkeen.
Mitä on moinen, julkisilla verorahoillamme tuotettu, lähes 50.000 rintamamiehen kesäkuun 1944 karkuruudesta ja siihen kohdistuneista poliisin ja sotapoliisin virkatoimista totaalisesti vaikeneva, lähihistoriamme tutkimus? Se on täyttä roskaa ja huijausta!
Miksi - osaavat ja sanavalmiit, riippumattomat ja itsenäiset - sotatietokirjailijamme eivät ole innostuneet selvittämään, arkoja ja polttavia sotiemme edellä kerrottuja tutkimusaiheita yli 60 vuoteen?”
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia
-------------------------------------
29.9.2011 Fuengirola (Malaga)
Martti Tapio Pelho
suuhygienisti, harrastajahistoroitsija, viittä vaille yhteiskuntatieteiden maisteri,
Postiosoite
Apartado de Correos 1129
Oficina Fuengirola –Suc 1
29640 Fuengirola (Malaga)
ANDALUSIA
SPAIN
Sp-yhteys
mpelho@yahoo.co.uk