Trilisser kirjoitti:Heikki Jansson kirjoitti: Taustalla on riita siitä, oliko Suomi todella natsi-Saksan liittolainen ja kannattaja, siis oliko Suomi moraalisesti moitittava.
Eihän tässä pitäisi olla mitään riitaa. Sanoohan jo Macchiavellikin, että sodassa ei yksikään osapuoli ole absoluuttisesti oikeassa tai väärässä.
Aivan niin. En ottanut kantaa lainkaan siihen, oliko riita aiheellinen, totesin mitä erimielisyys koskee. Erillissotateesiä koskeva erimielisyys koskee sitä, oliko Suomi moraalisesti moitittava, täysin riippumatta sitä, voidaanko ylipäätään katsoa, että Suomen liittoutuminen Saksan kanssa oli moraalisesti moitittavaa. Suomalaiset eivät kyseenalaista voittajavaltioiden oikeutta hävinneiden valtioiden moraaliseen tuomitsemiseen vaan pyrkivät pääsemään eroon vastuustaan liittoutumisesta kuin koira veräjästä väittämällä, ettei Suomi ollut liittoutunut Saksan kanssa. Näin tekevät muutkin hävinneet valtiot (Italia, Unkari, Romania), jotka nekin pyrkivät kiemurtelemaan eroon voittajavaltioiden antamasta "kansainvälisestä tuomiosta".
En kuulu missään tapauksessa niihin jotka ottavat moraalisesti kantaa valtapolitiikkaan. Minusta sellaista on aivan riittävästi täälläkin esitetty. Olen todennut, että ennen kuin kansainvälisesti kyetään takaamaan, että aggressorit pannaan tarvittaessa kansainvälistä väkivaltaa käyttäen kuriin kansainvälisesti hyväksytyn väkivaltajärjestelmän (poliisia vastaavan) toimesta ei ole mahdollista edellyttää keneltäkään ”moraalista käyttäytymistä”. Tällaista kansainvälistä järjestelmää on kaiketi mahdotonta koskaan rakentaa.
Hyvän esimerkin siitä, miksi moraali on toivoton valtapolitiikassa on täällä esitetty moraalinen kauhistelu siitä, että Neuvostoliitto 1970-luvulla aikoi tuhota Leningradia vastaan laukaistut keskimatkan ydinohjukset Suomen alueen (loukkaamattomassa) ilmatilassa (ilman Suomen lupaa) eikä odottaa, että ne ylittäisivät Neuvostoliiton rajan ja vasta sitten yrittää ampua ne alas sen muistaakseni kuuden minuutin aikana jonka ydinkärjet sen jälkeen kulkisivat matkallaan Leningradiin – moraalisen kauhistelijan mieleen ei tullut soimata ohjusten Suomen loukkaamattomaan ilmatilaan kohti Leningradia skenaariossa laukaissutta NATO:a.
UKK ei tällöin kauhistellut moraalisesti vaan teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta, jotta tämänkaltaiset kauhuskenaariot poistuisivat. Tämänkaltaista moralisointia esiintyy - oletetaan että ydinkärjet päästetään toisen valtion ilmatilan läpi tuhoamaan Leningrad sillä perusteella, että "ilmatila on kansainvälisten sopimusten perusteella loukkaamaton". Sitten kauhisteltiin moraalisesti.
Keskeistä on kuitenkin, että moraalinen asennoituminen on useimmiten puolueellista ja virheellistä. Kaikki ovat omasta mielestään moraalisesti oikeassa. Lisäksi se on useimiten hyödytöntä. Monet vain eivät osaa ajatella muuten kuin mustavalkoisesti, termeissä ”oikein” ja ”väärin” eikä, niin kuin kansainvälisessä valtapolitiikassa ajatellaan, termeissä ”edullista meille” (moralistien mielestä tämä on "oikein") tai ”epäedullista meille” (eli moralistien mielestä "väärin").
Edesmennyt tätini totesi aikoinaan, että ”kaikki mikä tapahtuu on parhain päin”. Me - toteutuneen historian lapsina syntyneet - kauhistelemme sitä, mitä olisikaan tapahtunut, jos natsismi olisi voittanut eikä olisi käynyt niin onnellisesti kuin kävi. Mutta entä jos natsismi olisi todellakin voittanut – miten ajattelisimme siinä tapauksessa, me, siinä tapauksessa kuvitellun historian lapset. Kauhistelisimmeko sitä, miten kauheata olisikaan ollut, jos länsivallat olisivat voittaneet eikä olisi käynyt niin onnellisesti kuin kävi, niin onnellisesti että natsi-Saksa voitti. Tai kun mainitaan, että Suomi hävisi jatkosodan siirretään puhe Tali-Ihantala taisteluihin ja sanotaan, että voittamalla nuo torjuntataistelut Suomi säilytti itsenäisyytensä – joten Suomi voittikin itse asiassa jatkosodan. Kuten on todettu, Suomi ei kuitenkaan lähtenyt jatkosotaan Saksan rinnalla tavoitteenaan säilyttää itsenäisyytensä kolme vuotta myöhemmin Tali-Ihantalan torjuntavoitolla. Kävi siis niin tai näin, ”kaikki mitä tapahtuu on parhain päin”, tämä oli tätini opetus.
Valtioiden tavoitteista
Toiseksi, vaikka kysymys olisikin moraalista, on syytä muistaa, että kun vastustajana on kaksi johtavaa kansanmurhaajavaltiota (siis leninis-stalinistinen NL ja intiaanien teurastaja-USA) joiden tavoitteena on maailmanherruus (maailmanvallankumous/One World), ei Saksan valintaa tarvitse häpeillä.
Sanonta ”kansanmurhaajavaltio” on kuten sanonta ”teurastaja-USA” naivia tunteilua. Tavoitteestakin olen täysin eri mieltä. Ei sen enempää Yhdysvaltojen kuin Neuvostoliiton tavoitteena ole koskaan ollut mikään ”maailmanherruus” – se on monesti kuultua lievästi vähäjärkistä satua.
Kummallakin valtiolla on ollut lähtökohtaisesti ulkopolitiikassaan defensiiviset alueelliset tavoitteet. Länsimaiden ja Yhdysvaltojen sekä Neuvostoliiton (ja myös Ranskan, Englannin, Euroopan pikkuvaltioiden kuten Baltian maiden ja Benelux-maiden) ulkopolitiikan lähtökohtana ollut defensiivinen strategia. Se aggressiivisuus ja ekspansiivisuus, joka vallitsi natsi-Saksan ulkopolitiikassa 30-luvulla oli ainutkertaista ja ainutlaatuista viime vuosisadan Euroopan historiassa. Varmaan voidaan sanoa, että Versaillesin rauhan Saksaa nöyryyttävät erot johtivat osaltaan – välttämättä – saksalaisten aggressiivisuuteen ja revansismiin jossain muodossa. Tämä sitten erilaisten sattumien kautta sai ilmenemismuotoonsa äärimmäisyyksiin menevän natsien ideologiassa ja saksalaisten omaksumassa Führerissä.
Olisi sinänsä mielenkiintoista herättää keskustelua valtioiden tavoitteista – onko todella jonkun valtion tavoitteena hankkia yliherruuteensa alaisuuteen uusia jo muun valtion yliherruuden alaisia alueita riistäen nämä alueet väkivaltaisesti tämän toisen valtion yliherruudesta ja siten hankkiutua velvolliseksi huolehtimaan näiden alueiden väestön hyvinvoinnista. Tämä on usein kuultu naiivi pikkupoikien ajatusmaailma, jonka mukaan valtio omistaa alueensa (niin kuin yksityiset) ja siten ”rikastuu” jos jokin alue liitetään siihen minkä vuoksi uuden alueen yliherruuden saaminen on edullista.
Saksan esimerkki
Hyvä esimerkki valtion laajentumisen seuraamuksista on se taloudellinen katastrofi, joka kohtasi länsisaksalaisten alueiden väestöä, kun ne joutuivat huolehtimaan taloudellisesti heikosti kehittyneen itäsaksalaisten alueiden väestön saattamisesta taloudellisesti tasa-arvoiseen asemaan länsisaksalaisten kanssa. Saksojen yhdistyminen johti tietysti länsisaksalaisten huomattavaan köyhtymiseen itäsaksalaisten puolestaan rikastuessa, kun länsisaksalaisten vauraus otettiin myös itäsaksalaisten käyttöön. Valtiolla ei tietenkään ollut mitään omaa intressiä asiassa (koska valtio on abstraktio ja vain tekee työtä käskettyä). Vieläkin kuulemma länsisaksalaisten ja itäsaksalaisten välinen ero aiheuttaa Saksassa huomattavia sosiaalisia ongelmia (joista en tarkemmin tiedä; tietääkö joku). Joka tapauksessa voidaan tilannetta tarkastella joko itäsaksalaisten näkökulmasta – jolloin he liittivät länsisaksan alueet itseensä – mikä johti heidän vaurastumiseen, tai länsisaksalaisten kannalta, jolloin itäsaksan alueiden liittäminen heihin johti heidän roimaan köyhtymiseen. Tietenkin kolmas näkökulma - että syntyi kokonaan uusi valtio - on mahdollinen mutta mielenkiinnoton.
Repola ja Porajärvi
Toinen esimerkki on Repola ja Porajärvi, joita Neuvostoliitto tarjosi Suomelle vaihdossa talvisotaa edeltävissä neuvotteluissa. Mikäli Suomi olisi menetellyt viisaasti ja ottanut ne vaihdossa olisi nämä alueet ollut syytä panna asutuskieltoon ja sitten pitänyt niitä puuvarastona (teoriani mukaan). Sen jälkeen olisi valtio ryhtynyt metsänhoitajaksi ja myynyt pystymetsää ja hakkuuoikeuksia puuteollisuudelle, joka olisi saanut näistä raaka-ainetta. Tämänkaltainen ratkaisu olisi varmaan ollut viisain. Asutuskielto tietysti siksi, että muuten ruuhkasuomen veronmaksajien rasitteena olisi nykyisten kehitysalueiden lisäksi kaksi köyhää aluetta lisää joiden infrastruktuurin rakentamiseen ja ylläpitoon pitäisi muun Suomen asukkaiden osallistua, koska alueellinen tasa-arvo edellyttää sitä.
Sen sijaan on minusta lievästi vähäjärkistä puhua niin kuin pikkupojat, että USA tai Neuvostoliitto oli alue-ekspansiivinen, koska lisäalueiden saaminen muka on valtioille edullista niin kuin yksityishenkilölle. Kuten muistaakseni Molotov sanoi, Neuvostoliitolla on takamaita aivan riittämiin muutenkin. Valtiot eivät tietysti saa alueita suinkaan omistukseensa vaan yliherruuden (valtion väkivaltamonopolin) niihin jota seuraa velvollisuus huolehtia niiden väestön hyvinvoinnista, joten valtion laajeneminen merkitsee valtion kannalta velvoitteiden lisääntymistä (mikä näkyy erityisesti Saksojen yhdistymisessä) eikä suinkaan valtion ”rikastumista”. Repolan ja Porajärven osalta näiden alueiden liittäminen Suomeen -- poikkeuksellisesti tyhjinä, ilman väestöä ja siten valtion yksityisoikeudelliseen omistukseen -- olisi parhaassa tapauksessa johtanut Suomen valtion pääasiassa metsän myynnistä saamien tulojen lisääntymiseen ja sen kautta verotuksen vastaavaan lievenemiseen mualla Suomessa. Jotkut kansalliskiihkoiset suomalaiset puhuisivat tosin joistain heimoveljistä mikä on minusta vähäjärkistä. En tunne mitään erityistä heimoveljeyttä joitain kveenejä tai mäenmaalaisia kohtaan.
Sen sijaan että puhutaan valtioiden alueellisesta ekspansiivisuudesta pitäisi minusta puhua valtioiden strategisista, lähinnä sotilasstrategisista, ”oikeutetuista” puolustuksellisista tavoitteista. Esimerkkinä tästä voitaneen pitää Yhdysvalloissa presidentti Dwight Eisenhoverin v:nna 1954 kylmän sodan riehuessa luomaa ns. dominoteoriaa, joka mukaan Yhdysvalloilla piti olla liittolaisinaan lukuisia maita alunperin lähinnä Indokiinassa, ja että yhdenkin liittolaisen siirtyminen vastapuolen leiriin johtaisi muidenkin samankaltaisten valtioiden siirtymiseen, kaatumiseen dominopalojen tavoin. Vastaavasti oli Neuvostoliitolla ja Varsovan liiton mailla oma Brežnevin oppinsa, joka edellytti, että sosialististen valtioiden tuli pysyä solidaarisina toisilleen. Seurauksia näistä teorioista olivat Vietnamin ja Korean sodat sekä Tshekkoslovakian miehitys (tai oppi taisi olla jälkikäteisselitys Tshekkoslovakian miehitykselle). Teorioiden seurauksena edelleen kummankin kylmän sodan osapuolen strategiset tavoitteet laajenivat alueellisesti eikä esim. NATO-maat halunneet myöntyä Suomen esittämään ydinaseettomaan vyöhykkeeseen, sillä se olisi Norjan osalta merkinnyt NATO:lle myönnytystä ilma vastamyönnytystä Varsovan liitolle. Suomen kannalta oli tietysti tärkeää, että Suomen ilmatila olisi ollut rauhoitettu keskipitkän matkan ydinohjuksilta. Mutta puheet maailmanherruudesta ovat minusta vähäjärkisiä (muttei Trilisserin puheet intiaanien tuhoamisesta, mikä on ymmärtääkseni osoitus länsimaisen ns. "sivistyksen" julmasta ja raa'asta ylivoimasta kivikautisiin intiaaneihin verrattuna).