Kyselisin tarkemmin asiasta perillä olevilta, miten Saksassa arvioitiin Pohjois-Skandinavian strategista tilannetta Molotov - Ribbentrop-sopimuksen aluejakoa tehtäessä.
Ihmetykseni perusaihe on se, että kun Suomi kokonaisuudessaan annettiin NL:n etupiiriin, samalla NL sai valtuudet tuoda armeijansa noin sadan kilometrin päähän Saksalle elintärkeistä Kiirunan ja Jällivaaran rautakaivoksista.
Luottiko Saksa NL:n sopimuksennoudattamishaluun niin paljon, että uskoi malmien olevan turvassa joka tapauksessa? Vai arveliko Saksa kompensoivansa mahdollisen menetyksen melko nopeasti esim. Lothringenista? Vai uskoiko Saksa, että Suomi ei päästä NL:oa liian lähelle malmialueita?
Entä jos Suomi olisikin luhistunut ja puna-armeija tosiaankin miehittänyt Lapin? SIlloin kesän 1941 sota olisi alkanut erilaisesta itärintaman sotilaallisesta tilantesta. NL:lla olisi ollut huonosta etelän sotamenestyksestään huolimatta melko helppo työ vallata malmialueet tai ainakin tuhota kaivokset ja kuljetusyhteydet. On otettava huomioon, että esimerkiksi Suomen nopea valloitus ei olisi antanut länsivalloille nyt toteutunutta intressiä Skandinaviaan, mikä olisi saattanut poistaa myös Saksalta tarpeen Norjan ja Suomen Lapin miehittämiseen. Siinä tapauksessa Saksalla ei olisi ollut merkittäviä voimia kaivosten lähellä hyökkäyksen alkaessa.
Mietinkin nyt tässä, että ymmärsivätkö saksalaiset malmialueiden suhteen ottamaansa riskiä vai ottivatko he tietoisen riskin. Ja jos ottivat, pitivätkö sopimuksen syntyä malmiriskiä merkittävämpänä asiana vai oliko heillä taskussaan jokin vararatkaisu?