Käyttämäsi tarkastelu sopii sodan syttymisajankohdan välittömään läheisyyteen, minä tarkastelen vuodenvaihteen tienoilta alkanutta kehitystä.
"Viedä maa sotaan" on eri asia kuin
"reagoida tapahtumiin" ; edellinen vaihtoehto pitää sisällään poliittisen suunnitelman.
Reagointipohjainen käyttäytyminen on peräti todiste suunnitelmallisuuden puuttumisesta. Reagointi tarkoittaa vastaamista toisen osapuolen tekemisiin. Sen sijaan suunnitelmallisuus pitää sisällään ajatuksen asioiden hallinnasta, jolloin reagointi siirretään vastustajalle.
Reagointi sopii erinomaisesti sotilaille, joiden on tosiaankin kyettävä mukautumaan nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Etenkin puolustussodassa, jossa hyökkääjällä on aloite. Puolustaja kun ei voi etukäteen tietää, milloin Summa murtuu.
Ulkopolitiikan
periaatteelliset linjanvedot (kuten sotaan vieminen) ovat paljon pitkäjänteisempiä, niissä aikahorisontti on vuosia ellei vuosikymmeniä. Ulkopolitiikan hoidon ollessa reagointia, se kertoo, että toinen osapuoli määrää tekemiset.
Reagointipainotteinen ulkopolitiikka on luonnollista myös sodan välittömässä läheisyydessä, jolloin sotaa ei enää voi välttää ja päätösvalta alkaa siirtyä sotilaille. Sota ei ala silloin, kun ensimmäinen laukaus ammutaan, vaan se alkaa silloin, kun sitä ei enää voida välttää.
Emma-Liisa kirjoitti:Ei pullahda. Kyllä Suomen johto valitsi sodan siinä mielessä, ettei se touko-kesäkuussa yrittänytkään pitää maata sodan ulkopuolella. Eri asia olisiko se ollut edes mahdollista.
Suomen valtiollinen johto näki viimeistään kesäkuussa, että sotaa ei voida välttää. Ei voida käyttää ilmaisua
"vei maan sotaan", jos oli selvillä, että sotaa ei voi välttää.
Sotaan viemisen kysymystä tarkasteltaessa on yhdentekevää, mitä Neuvostoliiton oletettiin tekevän. Suomi olisi näet joutunut sotaan (tai Saksan miehittämäksi) myös siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ei olisi tehnyt yhtään mitään.
Kyllä uppotukista vaan tuli ajopuu.