Medaljonkimaton tarina
Lähetetty: 01.07.09 09:33
Suomen käsityön museon kokoelmiin on lahjoitettu alkuvuodesta 2009 itämainen medaljonkikuvioinen villamatto. Matto oli esillä museon syntymäpäivänä 12.6. yleisön ihasteltavana. Maton arvoa museon kokoelmissa lisää sen kiehtova historia.
Matto kertoo tarinan suomalaisesta käsityöläisen, värjärimestarin Matti Rynenin (1846-1914) ammatista ja vaikutuksesta suomalaisen käsityötaidon historiaan aikana, jolloin romanttinen kansallisuusajattelu ja teollistuminen samanaikaisesti tekivät tuloaan.
1850-luvulla Venäjän Pietarissa harjoitettiin suurteollisuutta ja siellä sijaitsi loistelias hovi, joka oli yksi maailman hienoimman käsityön keskuksia maailmassa. Suomalaisia nuoria käsityöläisiä opiskeli ja työskenteli paljon kaupungissa 1870-luvulla. Yhteydet Pietariin Suomesta olivat hyvät höyrylaivaliikenteen (1840-luvulta alkaen), Saimaan kanavan avaamisen (1856) ja vuonna 1870 valmistuneen Suomen-Pietarin junaradan ansiosta. 1800-luvun lopulla suomalaisen porvarielämän alkaessa kukoistaa arvokkuuden ja vaurauden tuntua lisättiin Pietarista omaksutuilla vaikutteilla ja mm. itämaisilla matoilla. Turkkilainen muoti ja divaanityyli näkyivät suomalaiskotien tekstiileissä kasviornamentiikkana ja geometrisin kuvioin.
Yliopisto-opiskelijoiden suorittamat kansatieteelliset keruut eri maakunnissa olivat alkaneet 1873 kiinnostuksesta kansanomaisiin tekstiileihin ja kansallispukuihin. Suomen Käsityön Ystävät levitti kansanomaisia kuoseja oman aikansa kulttuuriesineisiin ja pyrki näin vaikuttamaan suuren yleisön makutottumuksiin.
Matot ovat verraten myöhäinen ilmiö Suomessa. Maaseudulla salien ja kamareiden lattiat peitettiin 1880-luvulla vieri viereen asetetuilla räsymatoilla, kaupunkien hienosto käytti pellavamattoja. Uutuutena muotiin tulleet neliömäiset pöytien alusmatot sisälsivät kukkakuoseja. Värit pysyivät hillittyinä 1800-luvun lopulle asti, jonka jälkeen käyttöön tulivat ensimmäiset tehdastekoiset aniliinivärit, myös itämaisiin mattoihin.
Turkin- eli itämaisten mattojen kutomisesta tuli muoti-ilmiö Viipurissa 1930-luvulla. Maton kutominen vaati taloudellista panosta ja oli monivuotinen työ. 1930-luvun varakkaissa viipurilaisperheissä kudottiin itämaisia mattoja, suomalaisia ryijyjä ja kirjottiin liinoja, palkattuina talouksissa kävivät kappaompelija, leninkiompelija ja liinavaateompelija. Samassa taloudessa saattoi olla tilaa kutoa pystypuilla itämaista mattoa, kangaspuilla ryijyjä. Mattovillitys levisi rouvasväen keskuudessa ja joskus koko talouden naisväki vuorollaan valmisti mattoa taidon opittuaan. Mattolangat olivat kiiltäviä, käsin värjättyjä ja korkealaatuisia, valmiiksi kudottuna niistä syntyi samettinen pinta. Puretusaineiden ja erityisesti viinikiven oikealla käytöllä saatiin lankoihin kaunis kiilto.
Matot olivat arvostettuja uniikkitöitä. Niiden valmistus vaati taitoa, sitkeyttä ja ajankäytön hallintaa. Vaativaa käsityötä tekemällä povarisnaiset paransivat ennen kaikkea omaa elämänlaatuaan.
1930-luvun puolivälissä itämaisten mattojen suosio alkoi hiljalleen vähetä, sillä suomalaiset ryijyt ja ryijymatot tulivat muotiin. Ryijyt olivat nopeampia ja edullisempia tehdä. Porin tienoot oli suosittu ryijymalli Itä-Suomessakin. Se on tulppaaniryijy, joka muistuttaa itämaisten mattojen kuviointia.
Itäeurooppalaiseen pukeutumisperinteeseen liittyvät harakat ja sorokat (koristeelliset päähineet, joita nuoret tytöt tekivät itselleen ennen naimisiin menoa) sisältävät kuviomalleja, joita siirtyi Ryneninkin mattoon.
Värjärimestari Matti Rynen
Matti Rynen syntyi Lappeenrannassa vuonna 1846. Hän opiskeli 1870-luvulla Pietarissa arvostettuun värjärin ammattiin ajan tavan mukaan isänsä viitoittamalla tiellä ja työskenteli Moskovassa yhteensä kuusi vuotta. Värjärien työ sisälsi ammattisalaisuuksia ja he erikoistuivat mm. vaativien kankaiden ja mattojen puhdistamiseen. Palatsista puhdistukseen tuodusta matosta Rynen sai kipinän perehtyä turkkilaiseen värjäystekniikkaan ja turkkilaisten mattojen valmistusmenetelmään.
Matti Rynen valmisti ensimmäisen itämaisen maton kotimaisista villoista 40-vuotiaana. Tämä matto uutisoitiin "Euroopan ensimmäisenä turkkilaisena mattona" 1887. Rynen teki yhteistyötä Suomen Käsityön Ystävien kanssa sekä arkkitehti Ahrenbergin kanssa, joka piirsi mattomalleja. Kööpenhaminan kansainvälisessä näyttelyssä esiteltiin yksi tällainen Ahrenbergin piirtämä ja Rynenin itsensä kutoma suomalais-turkkilainen matto. Matti Rynen itse kutoi kolme kokonaista mattoa.
Kansanomaisen värjäystaidon taantuessa 1800-1900-lukujen vaihteessa ensimmäisten teollisten värien takia myös värjärien ammattikuntaa uhkasi työttömyys. Töiden vähennyttyä Matti Rynen toteutti senaatin myöntämän avustuksen turvin unelmansa tutkimusmatkasta Turkkiin Anatolian alueelle. Hän matkusti junalla, laivalla ja lopuksi ratsain vuoristokaravaanissa.
Matkallaan hän oli merkitsi muistiin sekä valmistukseen käytettyjen pystykangaspuiden rakenteen että yksityiskohtaiset mallipiirustukset.
Kotiin palattuaan Matti Rynen koulutti kutojia, joiden kautta itämaisten mattojen kutominen levisi 1930-luvulla viipurilaisten rouvien harrastukseksi. Rynenin perheenjäsenet kävivät kutojille "panemassa maton puihin". Suvun tietona oli kiiltovärjäys - taito, joka ilmeisesti jäi salaisuudeksi Rynenin kuoltua.
Medaljonkimaton matka
Suomen käsityön museo omistama matto on rouva Tekla Pulkkisen (1895-1971) Viipurissa 1930-luvun alussa valmistama. Teklan mies Mikko Pulkkinen toimi Viipurin kaupungin tilintarkastajana, monien seurojen ja yhdistysten jäsenenä, sittemmin talousneuvoksena. Rouva Tekla Pulkkinen aloitti itämaisen maton solminnan saatuaan ohjausta Matin pojan tyttäreltä Ilmi Ryneniltä. Matto oli malliltaan persialainen Muskabad-matto. Villalankavyyhtejä säilytettiin keittiön valkoisen puusohvan avattavan istuinkannen alla. Koska matto on painava ja paksu (200 cm x 275 cm), valmiiksi kiertyvää mattorullaa oli väännettävä suorastaan rautakankimaisella mattopuiden päässä olevalla tangolla.
Maton valmistamiseen meni kolme vuotta kotirouvan vapaa-aikojen harrastuksena ja se valmistui juuri ennen talvisodan syttymistä. Toiveena oli saada matto pelastetuksi pommituksilta. Matti Pulkkisen onnistui kuljettamaan matto omalla autollaan Helsinkiin, vaikka maton koon tähden mukaan ei juuri muuta tavaraa mahtunut.
Matto lahjoitettiin Suomen käsityön museon kokoelmiin alkuvuodesta 2009. Se konservoitiin Suomen konservointikeskuksessa lahjoituksen jälkeen.
Medaljonkimaton tarinan takana: Laura Korhonen, tiedottaja, Suomen käsityön museo
Tarina perustuu Paula Kohon teoksen "Elämä solmussa, Turkinmaton taikaa Lappeenrannasta Viipuriin (2000)" tietoihin.
Lisätiedustelut Suomen käsityön museoon Jyväskylässä: Amanuenssi Marjo Ahonen-Kolu, kokoelmat, puh. 014 26 64368, marjo.ahonen-kolu@jkl.fi
Matto kertoo tarinan suomalaisesta käsityöläisen, värjärimestarin Matti Rynenin (1846-1914) ammatista ja vaikutuksesta suomalaisen käsityötaidon historiaan aikana, jolloin romanttinen kansallisuusajattelu ja teollistuminen samanaikaisesti tekivät tuloaan.
1850-luvulla Venäjän Pietarissa harjoitettiin suurteollisuutta ja siellä sijaitsi loistelias hovi, joka oli yksi maailman hienoimman käsityön keskuksia maailmassa. Suomalaisia nuoria käsityöläisiä opiskeli ja työskenteli paljon kaupungissa 1870-luvulla. Yhteydet Pietariin Suomesta olivat hyvät höyrylaivaliikenteen (1840-luvulta alkaen), Saimaan kanavan avaamisen (1856) ja vuonna 1870 valmistuneen Suomen-Pietarin junaradan ansiosta. 1800-luvun lopulla suomalaisen porvarielämän alkaessa kukoistaa arvokkuuden ja vaurauden tuntua lisättiin Pietarista omaksutuilla vaikutteilla ja mm. itämaisilla matoilla. Turkkilainen muoti ja divaanityyli näkyivät suomalaiskotien tekstiileissä kasviornamentiikkana ja geometrisin kuvioin.
Yliopisto-opiskelijoiden suorittamat kansatieteelliset keruut eri maakunnissa olivat alkaneet 1873 kiinnostuksesta kansanomaisiin tekstiileihin ja kansallispukuihin. Suomen Käsityön Ystävät levitti kansanomaisia kuoseja oman aikansa kulttuuriesineisiin ja pyrki näin vaikuttamaan suuren yleisön makutottumuksiin.
Matot ovat verraten myöhäinen ilmiö Suomessa. Maaseudulla salien ja kamareiden lattiat peitettiin 1880-luvulla vieri viereen asetetuilla räsymatoilla, kaupunkien hienosto käytti pellavamattoja. Uutuutena muotiin tulleet neliömäiset pöytien alusmatot sisälsivät kukkakuoseja. Värit pysyivät hillittyinä 1800-luvun lopulle asti, jonka jälkeen käyttöön tulivat ensimmäiset tehdastekoiset aniliinivärit, myös itämaisiin mattoihin.
Turkin- eli itämaisten mattojen kutomisesta tuli muoti-ilmiö Viipurissa 1930-luvulla. Maton kutominen vaati taloudellista panosta ja oli monivuotinen työ. 1930-luvun varakkaissa viipurilaisperheissä kudottiin itämaisia mattoja, suomalaisia ryijyjä ja kirjottiin liinoja, palkattuina talouksissa kävivät kappaompelija, leninkiompelija ja liinavaateompelija. Samassa taloudessa saattoi olla tilaa kutoa pystypuilla itämaista mattoa, kangaspuilla ryijyjä. Mattovillitys levisi rouvasväen keskuudessa ja joskus koko talouden naisväki vuorollaan valmisti mattoa taidon opittuaan. Mattolangat olivat kiiltäviä, käsin värjättyjä ja korkealaatuisia, valmiiksi kudottuna niistä syntyi samettinen pinta. Puretusaineiden ja erityisesti viinikiven oikealla käytöllä saatiin lankoihin kaunis kiilto.
Matot olivat arvostettuja uniikkitöitä. Niiden valmistus vaati taitoa, sitkeyttä ja ajankäytön hallintaa. Vaativaa käsityötä tekemällä povarisnaiset paransivat ennen kaikkea omaa elämänlaatuaan.
1930-luvun puolivälissä itämaisten mattojen suosio alkoi hiljalleen vähetä, sillä suomalaiset ryijyt ja ryijymatot tulivat muotiin. Ryijyt olivat nopeampia ja edullisempia tehdä. Porin tienoot oli suosittu ryijymalli Itä-Suomessakin. Se on tulppaaniryijy, joka muistuttaa itämaisten mattojen kuviointia.
Itäeurooppalaiseen pukeutumisperinteeseen liittyvät harakat ja sorokat (koristeelliset päähineet, joita nuoret tytöt tekivät itselleen ennen naimisiin menoa) sisältävät kuviomalleja, joita siirtyi Ryneninkin mattoon.
Värjärimestari Matti Rynen
Matti Rynen syntyi Lappeenrannassa vuonna 1846. Hän opiskeli 1870-luvulla Pietarissa arvostettuun värjärin ammattiin ajan tavan mukaan isänsä viitoittamalla tiellä ja työskenteli Moskovassa yhteensä kuusi vuotta. Värjärien työ sisälsi ammattisalaisuuksia ja he erikoistuivat mm. vaativien kankaiden ja mattojen puhdistamiseen. Palatsista puhdistukseen tuodusta matosta Rynen sai kipinän perehtyä turkkilaiseen värjäystekniikkaan ja turkkilaisten mattojen valmistusmenetelmään.
Matti Rynen valmisti ensimmäisen itämaisen maton kotimaisista villoista 40-vuotiaana. Tämä matto uutisoitiin "Euroopan ensimmäisenä turkkilaisena mattona" 1887. Rynen teki yhteistyötä Suomen Käsityön Ystävien kanssa sekä arkkitehti Ahrenbergin kanssa, joka piirsi mattomalleja. Kööpenhaminan kansainvälisessä näyttelyssä esiteltiin yksi tällainen Ahrenbergin piirtämä ja Rynenin itsensä kutoma suomalais-turkkilainen matto. Matti Rynen itse kutoi kolme kokonaista mattoa.
Kansanomaisen värjäystaidon taantuessa 1800-1900-lukujen vaihteessa ensimmäisten teollisten värien takia myös värjärien ammattikuntaa uhkasi työttömyys. Töiden vähennyttyä Matti Rynen toteutti senaatin myöntämän avustuksen turvin unelmansa tutkimusmatkasta Turkkiin Anatolian alueelle. Hän matkusti junalla, laivalla ja lopuksi ratsain vuoristokaravaanissa.
Matkallaan hän oli merkitsi muistiin sekä valmistukseen käytettyjen pystykangaspuiden rakenteen että yksityiskohtaiset mallipiirustukset.
Kotiin palattuaan Matti Rynen koulutti kutojia, joiden kautta itämaisten mattojen kutominen levisi 1930-luvulla viipurilaisten rouvien harrastukseksi. Rynenin perheenjäsenet kävivät kutojille "panemassa maton puihin". Suvun tietona oli kiiltovärjäys - taito, joka ilmeisesti jäi salaisuudeksi Rynenin kuoltua.
Medaljonkimaton matka
Suomen käsityön museo omistama matto on rouva Tekla Pulkkisen (1895-1971) Viipurissa 1930-luvun alussa valmistama. Teklan mies Mikko Pulkkinen toimi Viipurin kaupungin tilintarkastajana, monien seurojen ja yhdistysten jäsenenä, sittemmin talousneuvoksena. Rouva Tekla Pulkkinen aloitti itämaisen maton solminnan saatuaan ohjausta Matin pojan tyttäreltä Ilmi Ryneniltä. Matto oli malliltaan persialainen Muskabad-matto. Villalankavyyhtejä säilytettiin keittiön valkoisen puusohvan avattavan istuinkannen alla. Koska matto on painava ja paksu (200 cm x 275 cm), valmiiksi kiertyvää mattorullaa oli väännettävä suorastaan rautakankimaisella mattopuiden päässä olevalla tangolla.
Maton valmistamiseen meni kolme vuotta kotirouvan vapaa-aikojen harrastuksena ja se valmistui juuri ennen talvisodan syttymistä. Toiveena oli saada matto pelastetuksi pommituksilta. Matti Pulkkisen onnistui kuljettamaan matto omalla autollaan Helsinkiin, vaikka maton koon tähden mukaan ei juuri muuta tavaraa mahtunut.
Matto lahjoitettiin Suomen käsityön museon kokoelmiin alkuvuodesta 2009. Se konservoitiin Suomen konservointikeskuksessa lahjoituksen jälkeen.
Medaljonkimaton tarinan takana: Laura Korhonen, tiedottaja, Suomen käsityön museo
Tarina perustuu Paula Kohon teoksen "Elämä solmussa, Turkinmaton taikaa Lappeenrannasta Viipuriin (2000)" tietoihin.
Lisätiedustelut Suomen käsityön museoon Jyväskylässä: Amanuenssi Marjo Ahonen-Kolu, kokoelmat, puh. 014 26 64368, marjo.ahonen-kolu@jkl.fi