heehak kirjoitti:Kannattaa verrata sitä USAn vaiheisiin Vietnamissa. Alussa oli vain neuvonantajia Etelä-Vietnamin armeijassa.Vastassa oli Pohjois-Vietnam ja Vietkongin sissit. Neuvonantajien määrä kasvoi nopeasti, ja lopulta Vietnamiin lähetettiin USA:n sotajoukkoja. USA joutui verissäpaäin lähtemään Vietnamista.
Vertaus ontuu siitä syystä, minkä jo mainitsitkin. Yhdysvalloilla oli Vietnamissa vastassaan toisen itsenäisen valtion, Pohjois-Vietnamin asevoimat, jotka kaiken lisäksi saivat tukea kilpailevalta suurvallalta, Neuvostoliitolta ja muilta Varsovan liiton mailta. Afganistanissa liittouman vastustajina on vain joukko sissejä, joiden takana ei ole mitään valtiota tai kilpailevaa suurvaltaa.
Erottavana tekijänä voisi mainita senkin, että Pohjois-Vietnamin joukkoja johti eräs vuosisadan parhaista sotapäälliköistä, Vo Nguyen Giap, joka voitti uransa aikana järjestään sekä ranskalaiset, amerikkalaiset, punakhmerit ja vielä kiinalaisetkin. Talibanilla ei moista sotilaallista neroa taida rullissaan olla.
Mikäli historiallista analogiaa haluaa hakea, niin sitä kannattaa tietysti hakea toisesta täsmälleen samalla alueella käydystä konfliktista, nimittäin Neuvostoliiton Afganistanin-sotaretkestä 1980-luvulla. Tässäkin on tietysti edelleen se ero, että toisin kuin nyt, afgaanisissit saivat tuolloin tukea kilpailevalta suurvallalta - siis Yhdysvalloilta - mutta muuten Neuvostoliiton toimenpiteistä olisi paljonkin oppimista. Koko Afganistanin-sotaretken suuri ironia oli näet siinä, että Neuvostoliitto alkoi vähitellen päästä voiton puolelle vasta kun oli tajunnut vetäytyä.
Vuosina 1989-1992, heti neuvostojoukkojen poistuttua maasta, Najibullahin hallitus piti vielä hyvin pintansa islamisteja vastaan. Moskova jatkoi edelleen materiaalista ja rahallista apua, ja Afganistanin oma armeija pärjäsi taistelussa tehokkaammin kuin neuvostojoukot aiemmin. Käänne tapahtui vasta 1992, kun Neuvostoliiton romahdus lopetti materiaaliavun kertalaakista. Tässä vaiheessa ei auttanut enää edes se, että Yhdysvallat oli vetänyt vastavuoroisesti tukensa pois islamisteilta, sillä sissit saivat tukea Saudeilta ja Pakistanilta.
Yhdysvallat, Euroopan Unioni tai NATO eivät ole näillä näkymin romahtamassa kuten Neuvostoliitto aikoinaan, joten ainakaan siitä ongelmasta ei tarvitse olla huolissaan. Paras vaihtoehto Afganistanissa ainakin oman näkemykseni mukaan - mikäli joku minua kuuntelisi - olisi siis kuuden askeleen strategia, samaan tyyliin jota Neuvostoliitto ehti kohtalaisen hyvällä menestyksellä soveltaa vuodesta 1989 vuoteen 1992 asti:
1) Sodankäynnin intensiteetin rajoittaminen neuvoteltujen tulitaukojen kautta. Tähän on jo pyrittykin.
2) Vetäytymisen valmistelu, mutta
ilman ennakolta lukkoonlyötyä määräaikaa; aikataulua voi käyttää neuvotteluissa tinkimis- ja painostuskeinona.
3) Väestönsuojelun tehostaminen ja Afganistanin oman hallinnon, armeijan ja turvallisuuselinten rakentaminen. Tässä on vielä aika lailla tekemistä, tällä hetkellähän paikalliset itse asiassa luottavat kansainvälisiin joukkoihin paljon enemmän kuin omaan poliisiin.
4) Pysyvä apuohjelma ja neuvonantajaedustusto Kabulin hallituksen tueksi, jota ylläpidettäisiin siis vielä vetäytymisen jälkeenkin.
5) Neuvottelut erillisten Taliban-ryhmien kanssa näiden saattamiseksi Karzain hallinnon puolelle, jota on samalla muokattava laajapohjaisemmaksi koalitioksi. Tässäkin suhteessa on jotain edistystä tapahtunut.
6) Taistelujoukkojen asteittainen vetäminen, sitä mukaa kun ne voidaan korvata Kabulin hallituksen omilla voimilla.
Toinen vaihtoehto on tietysti lähettää lisää joukkoja, mitä entinen pääministerimme taannoin ehdotti, ja antaa sodan eskaloitua. Tätä vaihtoehtoa Neuvostoliitto noudatti vuoteen 1989 asti, ja se
ei todistettavasti toiminut.
Kolmas vaihtoehto on pakata pillit pussiin ja lähteä pois, ja ainakin Suomen tasavalta voisi omasta mielestäni tehdä näin hyvällä omallatunnolla. Afganistanin-operaatioon osallistumisessa on tällä hetkellä harvinaisen oudon seremoniallisen läsnäolon makua, eikä Suomen virallinen johto edes yritä muodostaa mitään koherenttia kantaa koko asiaan. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä oikeastaan on tekeillä.
"Arvojohtajana" esiintyvä presidentti, joka on julistanut "ylipäällikkyyden olevan jakamaton" ja todennut, että "sinkkiarkuista pitää puhua, kun niitä ei vielä ole" lähti muistaakseni tuon tulitaistelun jälkeen viikoksi Kankaanpäähän paikallisen kansanopiston keramiikkakurssille, eikä ole sanonut Afganistanista halaistua sanaa. Asian noustua esille eduskunnassa SDP:n entinen johtaja puolestaan otti asiakseen raivota operaatiota kritisoineille vasemmiston edustajille operaation merkityksestä kansainvälisenä "vastuun kantamisena", mistä on näemmä muotoutunut aikakautemme uusi liturginen termi, mitä voi käyttää kätevänä peitesanana missä yhteydessä tahansa. Tietysti sosialidemokraateissa on myös pasifistinen yhden hengen älymystösiipensä, joka aikoinaan halusi että rauhanturvaamisen resurssit kohdistettaisiin Afganistanin sijasta Lähi-Itään. Mainitun herran takavuosilta juontavassa ideologisessa katsannossa tämä olisikin tietysti paljon seksikkäämpi alue, koska siellä saa hillitä aina niin hirvittävää Israelin valtiota.
Poliittisen kentän oikea laita on, ainakin mitä Afganistaniin tulee, sentään luojan kiitos edes peittelemättömän rehellinen: siellä ollaan, koska se on niin pirun coolia!
Kokonaisuudessaan voi silti sanoa, että valtiojohdollamme on iloisesti pallo hukassa. Mitä siellä oikeastaan olisi tarkoitus tehdä? Jos ideana on käydä imperialistista sotaa, niin käydään sitten sitä toden teolla ja yksipuolisesti; ei muuta kuin Suomen sotalait voimaan miehitysalueille ja aletaan perustaa omaa Keski-Aasian enklaavia. Mikäli tarkoituksena on jonkinlainen humanitaarinen operaatio ja näiden vasemmistointellektuelliemme rakastama "siviilikriisinhallinta", niin mitäpä jos sitten keskityttäisiin vain siihen? Mikäli kyseessä on taas vain palkkasoturikeikka liittouman ja Karzain piikkiin, niin sopiihan sekin, mutta pyydetään nyt sitten ainakin kunnon liksaa siitä hyvästä, eikö vain?
Mutta tällä hetkellä asiasta päättävät tahot tuntuvat vain istuvan aidalla silmät kiinni. Hupaisaa.
Ei siinä mitään sodanjulistuksia tarvita. Julistiko USA virallisesti sodan Talibaneille?
Yhdysvallat on "julistanut sodan" vain viiteen otteeseen historiansa aikana. Vuoden 1812 sodassa Isoa-Britanniaa vastaan, vuonna 1846 Meksikoa vastaan, vuonna 1898 Espanjaa vastaan, ja sitten tietysti molemmissa maailmansodissa, joissa julistuksia annettiin enemmänkin.
Afganistanin-operaatio kuuluu toisenlaiseen kategoriaan; kyseessä oli kongressin päätöksellä toteutettu sotatoimi, jolla oli myös Yhdistyneiden Kansakuntain turvallisuusneuvoston valtuutus.
Sitten voi taas ruveta harkitsemaan uusien sankarivainajien tekemistä. Tappiot merkitsevät suurta murhetta ystäville, perheille ja koko yhteiskunnalle.
Niin, no, toisaalta komennukselle lähtevät sotilaat ovat kyllä mukana ihan vapaaehtoisesti, vakaumuksesta ja mielenkiinnosta. Jos riskit ottaa, niin luultavasti myös tuntee ne. "Yhteiskunnasta" en tiedä, koska en ole ikinä pitänyt pelkkää sosiaalista moraalia käypänä perusteluna jonkun asian tuomitsemiseen, kieltämiseen tai rajoittamiseen. Oletettavasti aikuiset ihmiset tietävät mitä he tekevät kun pestin ottavat.
Cheers,
J. J.