Ylikankahan Heikki tuloo taas!

[Emma-Liisa]

Kun Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" ilmestyi sitä haukuttiin vähän samaan tapaan kuin tämä Ylikankaan "Romahtaako rintama" kirjaa on haukuttu. Jotkut tekivät jopa vastakirjoja ( muistaako kukaan enää niitä ?) ja puolustuvoimien upseerit suhtautuivat erittäin kielteisesti tähän kirjaan. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin olin Pentinkulma-päivillä ja keskustelin asiasta Jukka Malmivaaran kanssa, jolla oli jonkinverran omakohtaisia kokemuksia kirjan tapahtumista. Hän sanoi "Juuri näin se oli, kirja kertoo tapahtumista oikealla tavalla".

Eli Linna on jumala, joka on kerran sanonut täydellisen totuuden :) ja siitä on synti poiketa.

Ei millään pahalla, mutta jopa Tolstoi ja Dostojevski puhuivat välillä täyttä lööperiä.

PS. Ja mitä Linnan kirjat itse asiassa kertovat? Tulkintoja on monta.

[Ilmo Kekkonen]

Muutama kommentti edellä oleviin kirjoituksiin.

On aivan selvää, että Ylikankaan uskottavuuteen vaikuttaa hänen tunnettuutensa.Lisäksi hän on hyvin vakuuttava kirjoittaja. Se näkyy hyvin Vanhasen tekstistä. Vanhasen lausunnon merkittävyydellä en tarkoita hänen historian asiantuntemustaan, vaan asemaansa poliitikkona. Tosin vaikutus saattaa olla hyvin monitahoinen.

Käsitykseni mukaan Ylikangasta on sen helpompi uskoa, mitä lähempänä oma ennakkoasenne viiime sotiin on Ylikankaan näkemystä ja mitä pienempi on sotilasasioiden ja sotahistorian tuntemus. Lisäksi vaikuttaa poliittinen suuntautuminen. Suomi24:n historiasivustoilla Ylikangas on äärivasemmmiston historia-auktoriteetti yhdessä dosentti Johan Bäckmanin kanssa.

Lasse Kangas on ensimmäinen ( kai?) aikanaan Ylikankaan kirjaa puolustaneista, joka tulee esiin Teloitetun totuuden ja nyt sen vastakirjan ilmestyttyä. Hän on tullut "päättelyllä" samaan tulokseen kuin Ylikangas. Minä taas olen käynyt Ylikankaan vahvimmat argumentit huolella läpi ja todennut, että hänen päättelynsä eli "viitteellinen arvio" ei vakuuta lainkaan. Keskeisissä "todisteluissa" on täysin mielivaltaisia tulkintoja, joissa yhdistellään toisiinsa kuulumattomia asioita.

Palvelin armeijassa -58 syksystä talveen 1996. En muista ainoatakaan tapausta, jossa joku upseeri olisi moittinut "Tuntematonta sotilasta". Totta on, että kirjan filmausta ei tuettu puolustusvoimien materiaalilla, mutat asiantuntijoina oli evp-upseereita.

Vielä Ylikankaasta. On aivan merkillistä, että juuri hänen tarvitsemansa asiakirjat on osattu polttaa, hävittää tai jättää tekemättä. Miten se olisi voitu tietää 1944? Olen itse lukenut joukon asiakirjoja, jotka osoittavat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin Ylikankaan väitteet. Niitä voi jokainen katsella vaikka Jarmo Niemisen sivustoilta.

Se on totta, että kaikkea ei löydy talletetuista asiakirjoista. Olen itse miettinyt paria ampumistapausta. Toinen vaikuttaisi olevan totta 90 % varmuudella. Sitä ei ole missään TT:n tai Ylikankaan tiedostossa. Toinen on ehkä 50 % varmuus. Se on Ylikankaankin esiin tuoma Railion tapaus, josta on vain asianomaisen oma kertomus.Todettakoon, että Railion asian toi ensimmäisenä esiin silloinen majuri Sampo Ahto 1980 ja lisätietoja antoi edesmennyt eversti Niilo Lappalanen 1998.

Mitä tulee veteraanien kertomuksiin teloituksista, niin olen tarkistanut useita. Niistä ei löydy mitään todisteita. Ne ovat huhupuheita ja eräissä tapauksissa Huhtiniemen ja Ylikankaan kirjojen herätteitä.

Olen käynyt kovaa polemiikkia jokin aika sitten edempänää mainitun Jorma Uskin (pers.) kanssa. Hänellä on luja luottamus Huhtiniemen teloituksiin. Perusteena on veteraani-isän osoittama hautapaikka Huhtiniemessä. Kuitenkaan isä ei ollut palvellut Lappeenrannassa kesällä -44, vaan 43.

On täysin mahdollista, että tietämättömiin jääneitä tapauksia on ollut. Se on kokonaan toinen asia, kuin niiden yleistäminen käsketyksi käytännöksi. Väitän edelleen, että 150 tai useammankin miehen järjestelmällinen ampuminen ei olisi ollut mahdollista tulematta ilmi jo tapahtumien aikana tai viimeistään heti sodan päätyttyä.

[Tapio Onnela]

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin olin Pentinkulma-päivillä ja keskustelin asiasta Jukka Malmivaaran kanssa, jolla oli jonkinverran omakohtaisia kokemuksia kirjan tapahtumista. Hän sanoi "Juuri näin se oli, kirja kertoo tapahtumista oikealla tavalla".

Ei millään pahalla, mutta jopa Tolstoi ja Dostojevski puhuivat välillä täyttä lööperiä.
PS. Ja mitä Linnan kirjat itse asiassa kertovat? Tulkintoja on monta.

Hyvällä kaunokirjallisuudella voi todellakin olla suuri vaikutus. Kun kirja on riitttävän hyvin kirjoitettu lukijat eivät enää huomaa, että teos on fiktiota, sepitettä. Linnan kirjan vastaanotosta elää hauskoja tarinoita mm joku väitti kirjan ilmestymisen jälkeen kiven kovaan nähneensä "Lammion" junassa.
Oman keskustelunsa aihe olisi tietysti sitten se, missä määrin historiankirjoitus eroaa kaunokirjallisuudesta?

[Geoffrey Booza Pit]

On täysin mahdollista, että tietämättömiin jääneitä tapauksia on ollut. Se on kokonaan toinen asia, kuin niiden yleistäminen käsketyksi käytännöksi. Väitän edelleen, että 150 tai useammankin miehen järjestelmällinen ampuminen ei olisi ollut mahdollista tulematta ilmi jo tapahtumien aikana tai viimeistään heti sodan päätyttyä.

Samaa mieltä. Eikä kukaan kai ole edes väittänyt, että koko totuus kesän 1944 tapahtumista löytyisi asiakirjoista. Ei ole lainkaan mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa komentaja kesän 1944 olosuhteissaa päätyy ampumaan alaisensa. Ihmiset ovat erilaisia, ja sodanajan komentajien joukossa on varmasti ollut henkilöitä, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet ovat madaltaneet kynnystä aseenkäyttöön.

Mahdollisia ampumistapauksia koskevien vinkkien ja huhujen tarkistaminen on kuitenkin hidasta ja työlästä hommaa. Kaikki kunnia siis heille, jotka viitsivät näitä tapauksia tutkia. Mutta ken siihen leikkiin ryhtyy, niin vieköön tutkimuksensa loppuun saakka. Mielestäni on ongelmallista esitellä näitä mahdollisia tapauksia tyyliin "henkilö E kertoi, että komentaja M ampui sotilaan Portinhoikassa". Hieman enemmän täytyy tutkijan saada tapauksesta irti. Vähimmäisvaatimus on luonnollisesti kertojan nimi ja missä hän on palvellut sodan aikana. Eli onko informantilla edes teorissa ollut mahdollisuus todistaa väitettyä ampumista.

[Vetehinen]

Kun kirja on riitttävän hyvin kirjoitettu lukijat eivät enää huomaa, että teos on fiktiota, sepitettä. Linnan kirjan vastaanotosta elää hauskoja tarinoita mm joku väitti kirjan ilmestymisen jälkeen kiven kovaan nähneensä "Lammion" junassa.

Minusta tuo kuulostaa enemmän urbaanilegendalta kuin faktalta, sillä tuskin kirjassa voi ketään kuvailla niin maan perusteellisesti, että henkilön pystyisi "näkemään" junassa.

[Emma-Liisa]

Suomi24:n historiasivustoilla Ylikangas on äärivasemmmiston historia-auktoriteetti yhdessä dosentti Johan Bäckmanin kanssa.

Rinnastus on Ylikankaalle kohtuuton (siis ei sinun vaan palstan kirjoittajien). Hän sentään on historiantutkija. Bäckman sen sijaan käyttää asemaansa oikeustieteen dosenttina (en muista tarkkaa tarkalleen, mutta oikeustietellisessä hän on opettanut) korottaakseen mielipiteitään, jotka ovat silkkaa propagandaa. Ihmeellistä kyllä, hän ei tunne edes kansainvälisen oikeuden silloisia ja nykyisiä miehitys- ym. termejä.

Lisätty kursiivi.

[Vetehinen]

2. NL:n suurhyökkäys pysäytettiin, koska armeijan kuri parani, ja se saatiin aikaan kuolematuomioilla. Miten se saatiin aikaan, jos kuolemantuomiot salattiin?

Niitä ei ilmeisesti salattu.

Geoffrey Booza Pit ja Ilmo Kekkonen kirjoittavat veteraanien kertomuksista teloituksista.

Jo kertomukset teloituksista ovat saattaneet vaikuttaa mielialoihin ja on kai mahdollista, että upseerit levittivät kertomuksia tahallaan pitääkseen kuria yllä.

Mielestäni on ongelmallista esitellä näitä mahdollisia tapauksia tyyliin "henkilö E kertoi, että komentaja M ampui sotilaan Portinhoikassa". Hieman enemmän täytyy tutkijan saada tapauksesta irti. Vähimmäisvaatimus on luonnollisesti kertojan nimi ja missä hän on palvellut sodan aikana. Eli onko informantilla edes teorissa ollut mahdollisuus todistaa väitettyä ampumista.

Mitä tulee veteraanien kertomuksiin teloituksista, niin olen tarkistanut useita. Niistä ei löydy mitään todisteita. Ne ovat huhupuheita ja eräissä tapauksissa Huhtiniemen ja Ylikankaan kirjojen herätteitä.

[Emma-Liisa]

Kun kirja on riitttävän hyvin kirjoitettu lukijat eivät enää huomaa, että teos on fiktiota, sepitettä. Linnan kirjan vastaanotosta elää hauskoja tarinoita mm joku väitti kirjan ilmestymisen jälkeen kiven kovaan nähneensä "Lammion" junassa.

Minusta tuo kuulostaa enemmän urbaanilegendalta kuin faktalta, sillä tuskin kirjassa voi ketään kuvailla niin maan perusteellisesti, että henkilön pystyisi "näkemään" junassa.

Itse asiassa nimenomaan fiktiossa voi luoda elävän tyypin, joka kiteyttää jonkin kaikkien tunteman ilmiön jota ns. tavalliset ihmiset ovat vain aavistaneet mutta eivät osanneet ilmaista. Tällainen tyyppi tulee romaanin ansiosta tutummaksi kuin omat sukulaiset ja siirtyy helposti romaanista elämään.

[Emma-Liisa]

Oman keskustelunsa aihe olisi tietysti sitten se, missä määrin historiankirjoitus eroaa kaunokirjallisuudesta?

Niitä yhdistää se, että "kaikkea" ei voi koskaan kertoa. Eikä voi myöskään kertoa "juuri niin kuin se oli".

Syynä on se, mistä Meinander huomauttaa: helmikuusta 1944 korostuvat helsinkiläisten muistoissa kolme pommituspäivää. Muita helmikuun päiviä ei muisteta, ja koko vuodestakin on vain muutama muisto. Negatiiviset ja positiiviset asiat muistetaan, harvemmin edes sodan ajan tavallista elämä, jota kuitenkin suurimmaksi osaksi elettiin.

Esimerkki Linnasta: kolmen pojan kaatuminen oli sentään aika harvinaista, vaikka sitä sattui. Mutta joissakin perheissä oli enemmänkin poikia sodassa eikä heistä kaatunut yhtään. Jo tämä on kirjailijan valinta.

[Vetehinen]

Kun kirja on riitttävän hyvin kirjoitettu lukijat eivät enää huomaa, että teos on fiktiota, sepitettä. Linnan kirjan vastaanotosta elää hauskoja tarinoita mm joku väitti kirjan ilmestymisen jälkeen kiven kovaan nähneensä "Lammion" junassa.

Minusta tuo kuulostaa enemmän urbaanilegendalta kuin faktalta, sillä tuskin kirjassa voi ketään kuvailla niin maan perusteellisesti, että henkilön pystyisi "näkemään" junassa.

Itse asiassa nimenomaan fiktiossa voi luoda elävän tyypin, joka kiteyttää jonkin kaikkien tunteman ilmiön jota ns. tavalliset ihmiset ovat vain aavistaneet mutta eivät osanneet ilmaista. Tällainen tyyppi tulee romaanin ansiosta tutummaksi kuin omat sukulaiset ja siirtyy helposti romaanista elämään.

Jaa vai niin, että ns tavalliset ihmiset.

Urbaanilegendan pohjana lienee elokuvassa Lammiota näytellyt Jussi Jurkka ja joku on voinut nähdä Jurkan junassa tai toisen Jurkan näköisen miehen. Pidän sitä paljon todennäköisempänä kuin kirjan henkilökuvauksen perusteella "nähtyä" Lammiota.

[Ilmo Kekkonen]

Geoffrey Booza Pit ja Ilmo Kekkonen kirjoittavat veteraanien kertomuksista teloituksista.

Jo kertomukset teloituksista ovat saattaneet vaikuttaa mielialoihin ja on kai mahdollista, että upseerit levittivät kertomuksia tahallaan pitääkseen kuria yllä.

Näin tosiaan tapahtui.
Kenttäoikeuksien määräämistä kuolemantuomioista nimenomaan käskettiin ilmoittaa ainakin ao. yhtymässä. Jos rangaistuksilla jokin merkitys oli, niin ainakin jonkin tason ennalta ehkäisy. Ylokangas on kerrankin oikeasa siinä, että taistelutapahtumien kannalta toimeenpannut teloitukset tulivat armotta myöhään ja vaikuttivat todennäköisesti usein vain taistelutahtoa heikentävästä ainakin niissä miehissä, jota hammasta purren olivat pysynet rivissä.

Varmasti tapahtui sekä onnistuneita että epäonnistuneita aseen käytöllä uhkailua. Voisin kertoa lukuisia esimerkkejä. Lisäksi oli paljon hyvin ymmärtävää suhtautumista palautettuihin karkureihin aina komentajaporrasta myöten. Kovat puheet eivät siis useinkaan purkautuneet tekoina. Niitä tapauksia on kyllä muutama.

Uhkailut eivät juuri koskaan johtaneet ampumiseen, johon esimies oli lailla velvoitetttu määrätilanteissa. Upseerien näkemyksiä kertoo Jukka Kulomaa Teloitetussa totuudessa.

Maineikkain uhkailu on Ylikankaan korostama kenraali Vihman ilmoitus vakipataljoonalleen "selustassa ammutusta 20 karkurista". Tässäkään tapauksessa Ylikangasta ei häiritse se, että asiasta ei ole mitään muuta tietoa ja ettei se lainkaan sovellu yhteen vuorineuvos Partasen muistelmien kanssa. Vihma oli sellainen kenraali, joka ei tekojaan salaillut, mutta ei hän tuota itselleen ominut. Se on Ylikankaan näkemys.

Todella käskemänsä neljä teloitusta VIhma määräsi ilmoittamaan kaikille.

[Emma-Liisa]

Itse asiassa nimenomaan fiktiossa voi luoda elävän tyypin, joka kiteyttää jonkin kaikkien tunteman ilmiön jota ns. tavalliset ihmiset ovat vain aavistaneet mutta eivät osanneet ilmaista. Tällainen tyyppi tulee romaanin ansiosta tutummaksi kuin omat sukulaiset ja siirtyy helposti romaanista elämään.

Jaa vai niin, että ns tavalliset ihmiset.

...joita olemme me kaikki, jotka vaikutamme lähinnä omaan ympäristöömme. Sitten ovat ns. mielipidevaikuttajat (päättäjät ja media, myöhemmin kirjailijat ja tutkijat, joita luovat tapahtumista tulkinnat. Tavalliset ihmiset sitten päätävät, mistä suurin osa pitää eniten.

[Veikko Palvo]

Käsitykseni mukaan Ylikangasta on sen helpompi uskoa, mitä lähempänä oma ennakkoasenne viiime sotiin on Ylikankaan näkemystä ja mitä pienempi on sotilasasioiden ja sotahistorian tuntemus. Lisäksi vaikuttaa poliittinen suuntautuminen. Suomi24:n historiasivustoilla Ylikangas on äärivasemmmiston historia-auktoriteetti yhdessä dosentti Johan Bäckmanin kanssa.

150 tai useammankin miehen järjestelmällinen ampuminen ei olisi ollut mahdollista tulematta ilmi jo tapahtumien aikana tai viimeistään heti sodan päätyttyä.

Lähtökohtana on tieto, "että niinhän tehtiin vastapuolellakin" ja uskomus siitä, että niinhän on täytynyt tapahtua meilläkin - se on vain salattu.
Käsky estejoukkojen ( zagraditeljne otriadj , barrier troops ) perustamisesta estämään perääntyminen 27/6.1941 ja Stavkan direktiivi nro. 001919, jonka mukaan ilman lupaa vetäytyvät ammutaan muitta mutkitta.
Berija raportoi 10/10.1941 karkureita kootun 657 364 ja näistä vangitun 25 878, joista 10 201 oli ammuttu. ( A.Toptygin, Neizvestny Berija, Moskova ja Pietari 2002, sivu 121. )
Stavkan direktiivillä 1942 määrättiin perustettavaksi rangaistuspataljoonia, joihin on (Wikipedia) 1942-1945 määrätty 427 910.
Meillä rangaistuspataljoonien ja sulkuosastojen etsiminen lienee turhaa ?

Veikko Palvo

[Ilmo Kekkonen]

Stavkan direktiivillä 1942 määrättiin perustettavaksi rangaistuspataljoonia, joihin on (Wikipedia) 1942-1945 määrätty 427 910.
Meillä rangaistuspataljoonien ja sulkuosastojen etsiminen lienee turhaa ?

Kyllä niitä löytyy, mutta meikäläisenä versiona.

Sulkuosastoista voidaan puhua, jos tarkoitetaan lähinnä sotilaspoliisien muodostamia valvontalinjoja Kannaksella kesällä -44. Katso esimerkiksi Teloitettu totuus ss 82-87.
Kannaksella oli noin 1 000 sotapoliisia. Tällä voimalla järjestettiin jopa kolmekin valvontalinjaa, joilla karkurit pyritiin pidättämään. Ne eivät olleet aukottomia tietenkään, mutta juuri tämä järjestely tyrehdytti tehokkaimmin karkuruuden, ei suinkaan toimeenpannut tai jälkikäteen keksityt teloitukset.

Varsinaisia rangaistusyksikköjä ei ollut. Vankilatuomion saaneet sotilaat suljettiin vankiloihin tai niiden alaisiksi järjestettyihin työleireihin.

Vangit saattoivat vapaaehtoisina halutessaan päästä rintamayksiköihin, joista kuuluisin oli ensimmäinen joukko, Erillispataljoona 21 eli Pärmin pirut. Myöhemmin perustettiin JR 101, eli täysi rykmentti. Kun siitä alettiin muodostaa prikaatia, siirrettiin kolme vankipataljoonaa eräiden rykmenttien ( JR 5,12 ja 56) kolmansiksi pataljooniksi pilaamaan hyvät rykmentit. Vastaavat pataljoonat siirrettiin perustettavaan 21. Prikaatiin. Siihen jäi vielä yksi vankipataljoona. Voi sanoa, että noin 4 000 sotilasvankia palveli vapaaehtoisesti näissä yksiköissä. JR 12:n ja varsinkin JR 5:n vankipataljoona löivät sitten ennätykset karkurimäärissä.

Houkuttimena oli parempi muonitus ynnä armahdus sodan päättyessä, kunhan oli säilynyt hengissä. Tämän takaamiseksi häivyttiin sitten joukolla. Ei vankipataljoonien taistelumoraali mitenkään korkea koskaan ollut. Jutut Pärmin pirujen kovista suorituksista ovat enemmän tarinaa. Yksi näyttävä taistelu syntyi lähinnä onnekkaan sattuman kautta.

[Seppo Jyrkinen]

Varmasti tapahtui sekä onnistuneita että epäonnistuneita aseen käytöllä uhkailua.

Ja kun jälkeenpäin alainen katosi, niin katoamissyystä riippumatta teloitushuhu oli valmis.

Mihin miehiä sitten katosi?

Suomen oma tykistö ampui jatkosodan aikana miljoona raskaan kenttätykin kranaattia. Itänaapurin lukemista en tarkkaan tiedä, mutta olisiko 2-5 miljoonaa oikea suuruusluokka. Kun 20-40 kg painoinen kranaatti räjähti metrin päässä, niin mies ihan oikeasti katosi.

Ja eivät ne ihan kaikki miljoonat kranaatit ohi menneet.