Ylikankahan Heikki tuloo taas!

[ARTO MURTONEN]

Geoffrey Booza Pit,jaa,kuka on noin kova Final Cut-fani.Nimimerkit on
tosi mielenkiintoisia ja antavat juuri oikeanlaisen revittelysuojan,jos
sitä viitsisi vain käyttää, esim.heittää uusia hypoteeseja , testata tyhmiäkin
teorioita,heittää pohdittavaksi vasta idullaanolevia.
No nyt näyttää että 19.6.1944 oli sittenkin aika merkittävä päivämäärä,että
joku käänne siinä tapahtui.
Ylikankaan toive esim Akatemian kautta rahoitetusta kadonneiden kohtalon
selvittämisestä on helppo jakaa.Härski väite 250 salaa teloitetusta on jo
sen kaltainen uhka poteroissakyykkiville että kun se saadaan torjutuksi niin
sitten voidaan antaa vähän myöten vaikka torjuntavoiton sädekehästä tai
muusta pyhästä lehmästä.Niinhän se uudelleenarviointi pikkuhiljaa aina
etenee,hyppäyksittäin,miten muutenkaan

[Ilmo Kekkonen]

No nyt näyttää että 19.6.1944 oli sittenkin aika merkittävä päivämäärä,että
joku käänne siinä tapahtui.

Kyllä päivän 19.6. 44 merkittävyys on tullut esiin lukuisissa tutkimuksissa.Viittan tuohon edelliseen tekstiini. Käänne oli se, että luovuttiin hallituksen vaihdosta Mannerheimin vaatimuksesta ja ryhdyttiin torjuntataisteluun saksalaisten avulla. Mannerheimin kannalta tämä oli johdonmukainen ratkaisu. Vaikka hyökkäys Itä-Karjalassa ei ollut vielä alkanut, oli luopuminen jo päätetty, samoin joukkojen siirrot.

Ylikankaan toive esim Akatemian kautta rahoitetusta kadonneiden kohtalon
selvittämisestä on helppo jakaa.Härski väite 250 salaa teloitetusta on jo
sen kaltainen uhka poteroissakyykkiville että kun se saadaan torjutuksi niin
sitten voidaan antaa vähän myöten vaikka torjuntavoiton sädekehästä tai
muusta pyhästä lehmästä

Mitähän tuokin sitten tarkoittaa? Vaatimuksen kadonneiden kohtaloiden selvittämisestä on tehnyt ainakin sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen. Ylikankaan väite 250:stä salaa teloitetusta on kyllä härski, mutta ei se mikään uhka ole muulle kuin Ylikankaan tutkijamaineelle. Ja jos on, se on torjuttu.

"Torjuntavoiton sädekehä"? Ja miksi siitä olisi "annettava periksi"? Sillon pitäisi voida faktoin todistaa, että puna-armeijan hyökkäystä ei Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella pysäytetty. Armeija ei myöskään antautunut, niin kuin hyökkääjän tarkoitus oli.

Torjuntavoiton kiistäjien on myös hyvä tutustua Voroshilovin komitean 28.6. 44 NKL:n ulkoministeriölle luovuttamaan 156-kohtaiseen antautumissuunnitelmaan. Kopio ja käännös löytyy entisestä sota-arkistosta.Sitä ei toteutettu, vaan heinäkuun puolivälissä annettiin ymmärtää, että Suomi voisi tiedustella rauhaa ilman ehdotonta antautumista ja sitä ilman muuta seuraqavaa miehitystä.

Uudelleen arviointi on aina paikallaan, mutta kyllä sen tulisi perustua faktoihin myös niiden osalta, joita antautumiselta välttyminen tuntuu vieläkin kaikertavan.

[Veikko Palvo]

Ylikankaan toive esim Akatemian kautta rahoitetusta kadonneiden kohtalon
selvittämisestä on helppo jakaa.Härski väite 250 salaa teloitetusta on jo
sen kaltainen uhka poteroissakyykkiville että kun se saadaan torjutuksi niin
sitten voidaan antaa vähän myöten vaikka torjuntavoiton sädekehästä tai
muusta pyhästä lehmästä.Niinhän se uudelleenarviointi pikkuhiljaa aina
etenee,hyppäyksittäin,miten muutenkaan

Useissa kirjoituksissa ja kannanotoissa Talvi- ja Jatkosota nähdään ikään kuin nyrkkeilyotteluna: toinen voittaa ja toinen häviää, piste.
Onko tuo päättely oikea ja hyväksyttävä ?
NL:lla ja Puna-armeijalla oli päämääränä 1939 ja 1944 valloittaa ja miehittää Suomi ja tuossa tavoitteessaan se ei onnistunut.
Jotkut meillä kylläkin "mutisevat": "olisihan se onnistunut, jos olisi halunnut......."

Veikko Palvo

[MM]

Pääministeri ei ole historioitsija, Tuomioja olisi jo toista maata. Jotensakin näin kirjoitti Emma-Liisa säikeen alkupuolella. Tuomioja kirjoitti sitten kirjasta melko myönteisen arvion marraskuun kuukauden kirja palstalla.

http://www.tuomioja.org/index.php?mainA ... category=3

[ARTO MURTONEN]

Jälkikäteisarviointina kesän 1944 taisteluiden merkitystä voisi katsoa
myös siltä kannalta mitä niilä saavutettiin suhteessa rauhanehtoihin
keväällä 1944.
Itselleni on hieman hämärän peitossa mitkä ne rauhanehdot olivat
keväällä 1944,mikä niissä oli se suurin juttu että taistelua päätettiin jatkaa,
oliko se sotakorvausten määrä,joka arvioitiin niin suureksi että Suomen talous
ei olisi niitä kestänyt.Eiköhän se suurin syy ollut kuitenkin se ettei niin raskasta
rauhaa voitu mitenkään perustella kansalle sillä hetkellä,elokuussahan ne sitten
jo kelpasivatkin.Torjuntavoiton merkitys ja ihme onkin lähinnä siinä kuinka
puna-armeija sittenkin saatiin pysähtymään aiemmin tehdyistä
karkeista arviointivirheistä huolimatta.Edelleen tuntuu käsittämättömältä se
ylimielisyys ja piittaamattomuus joka tuntui olevan vallalla ennen suurhyökkäystä.
Tiedustelutietojen sivuuttaminen ja vt-javkt-linjojen linnoittamisen laiminlyönti
loivat kyllä loistavan pohjan torjuntataistelun ihmeelle.Mistä kevään 1944 ,väitän
että melko laaja ,toiveajattelu sitten kumpusi,että kai aika yleisesti ajateltiin
Itä-Karjalan valloitettuja alueita voitavan käyttää neuvoteluvalttina.Kuinka paljon
luotettiin" Teheraniin"?Särkyikö se usko vasta 10.6 palautuakseen 19.6.,näin
kärjistäen.Joka tapauksessa torjuntavoitto saavutettiin,ja sitä voi todella pitää
ihmeenä.Muta pitäisikö vielä uskoa että se tapahtui niin lakia kunnioittaen
kuin halutaan nyt sanoa,"voidaan todeta että Suomi säilyi oikeusvaltiona myös
kesän 1944 kriittisinäkin hetkinä".No hyvä jos joku voi näin sanoa,minusta se
kuulostaa toiveajattelulta."Lainmuutoksen kiireellisyys oli rintamatilanteen motivoima",mitä se tarkoittaa.
Ylikankaan henkilöön ja luonteenpiirteisiin yltänyt mustamaalaus on mielestäni
vain lapsellista.Historioitsija joka ei ole sinnikäs,puolusta näkemyksiään"moon
oikees sä vääräs asenteella,ole narsistinen ja jopa kohtuuton on vain yksinkertaisesti
soveltumaton alalle.Kyseisiä luonteenpiirteitä voi pitää edellytyksenä ammattiin,ja
ennenkaikkea historiantutkija on myös taiteilija,niin kuuluu olla,Ylikankaan alkoholin
käytöstä en tiedä,se aspekti tästä vielä puuttuukin.Oppiarvoihin,ammatillisiin asioihin liittyvä debatti on eri asia kuin henkilön luonteenpiirteisiin menevä.

[nylander]

Lars Westerlund esittää tutkimuksensa Sotavankien ja siviili-internoitujen kuolleisuus. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939 - 1944 alussa laajan ja perinpohjaisen historiografisen katsauksen siihen, mitä aiheesta on aiemmin kirjoitettu. Se luo vankkaa näkemyspohjaa myös sille, mistä tapaus Ylikankaassa todella on ollut ja on kysymys.

Ensimmäisiä laajahkot selvitykset sotavankikysymyksestä nousivat armeijan omasta piiristä - ja sinne ne myös jäivät. Eversti Lauri Tiaisen käsikirjoitus kotijoukkojen jatkosodan aikaisesta toiminnasta julkaistiin tekijän kuoleman jälkeen 1960 Suomen sota 1941 - 1945 -teoksen 9. osassa, mutta siitä oli kokonaan sensuroitu sotavankeja koskeva luku. Westerlund päättelee: "Sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen johto lienee katsonut Tiaisen esityksen sotavangeista ei-sopivaksi julkaistavaksi - -." Seuraavaksi Sotahistoriallisen laitoksen tutkijaupseeri majuri Ahti Petramaa muokkasi Tiaisen käsikirjoitusta "julkaisukelvollisempaan" suuntaan, mutta tämä miedonnettukin versio karsittiin pois Suomen sota 1941 - 1945 -teoksesta. Lainaan taas Westerlundia: " - - esitys sisälsi puolustusvoimille kiusallisia asiatietoja ja tulkintoja, jotka eivät välttämättä olisi kestäneet julkista kyseenalaistamista".

Siviiliyhteiskunnan puolella operoineiden kirjoittajien osa ei juuri ollut parempi. Varttuneempi väki muistanee vielä, miten paljon negatiivista julkisuutta ja arvostelua Eino Pietolan vuonna 1987 julkaisema tietokirja Sotavangit Suomessa 1941 -44 sai ns. tietyiltä piireiltä osakseen. Westerlund käsittelee melko laajasti Pietolan teosta ja päätyy seuraavanlaiseen kokonaisarvioon: "Pietola käsitteli neuvostosotavankien oloja laajasti ja kokonaisvaltaisesti sekä osoitti varteenotettavaa tuntemusta sotavankeuden perusasioista. Tulos oli jokseenkin asianmukainen kuva neuvostosotavankien asemasta Suomessa." Selvää puhetta. Esimerkkejä voisi jatkaa. Pietolan tapaan Helge Seppäläkin "joutui epäsuosioon, koska arvosteli jatkosodan aikaista sotavankipolitiikkaa ja neuvostosotavankien sen seurauksena kokemaa kurjuutta".

Kontrolli on ulottunut Westerlundin mukaan aina yliopistollisiin perustutkintoihin liittyviin opinnäytetöihin asti: "Koska aihepiiri on arka, ovat varsinkin ensimmäiset gradunkirjoittajat edenneet varovaisesti ja välttäneet riskejä - -."

Kun historiankirjoiutuksen vapausasteet ovat Suomessa tällaiset, ei pidä ihmetellä, että kesän 1944 "teloituksia" pöyhimään ruvennut tutkija, vaikkapa sitten erittäin ansioitunut emerituskin, on saanut niskaansa nähdyn kaltaisen törkyisän primitiivireaktion. Milloin hän on "maalannut itsensä nurkkaan", milloin "tuhonnut tutkijanmaineensa", milloin taas hävinnyt arvostelijoilleen "sata vastaan nolla". (Kannattaa muuten lukaista vaikkapa poliittisen historian dosentin Erkki Tuomiojan arvio kirjasta Yhden miehen jatkosota; Tällaisista arvioista tämä "sata vastaan nolla" -väki on ollut merkillisen hiljaa.) Erkki Tuomioja: Totuuden vai tutkijan teloitus?

No, jokaiselle asioita seuranneelle on selvää, mistä tapaus Ylikankaassa perimmältään on kyse. Jonkun kai tämänkin piti ääneen sanoa.

(toim. huom. lisäsin tekstiin linkin Tuomiojan arvioon)

[Emma-Liisa]

Varttuneempi väki muistanee vielä, miten paljon negatiivista julkisuutta ja arvostelua Eino Pietolan vuonna 1987 julkaisema tietokirja Sotavangit Suomessa 1941 -44 sai ns. tietyiltä piireiltä osakseen.

Minun muistini mukaan kirja sai ihan kohtuullisen positiivisen vastaanoton.

Ainoa, mistä muistaakseni oli polemiikkia (tosin ei ehkä Pietolan yhteydessä vaan muuten), että "tietyt piirit" eivät uskoneet virallisia lukuja suomalaisten sotavankien kuolleisuudesta (19 prosenttia), jotka sitten osoittautuivat liian alhaisiksi (Frolov 30 prosenttia, Malmi 40 - mukana ne jotka eivät eri syistä päässeet leireihin asti).

Kun historiankirjoiutuksen vapausasteet ovat Suomessa tällaiset, ei pidä ihmetellä, että kesän 1944 "teloituksia" pöyhimään ruvennut tutkija, vaikkapa sitten erittäin ansioitunut emerituskin, on saanut niskaansa nähdyn kaltaisen törkyisän primitiivireaktion. Milloin hän on "maalannut itsensä nurkkaan", milloin "tuhonnut tutkijanmaineensa", milloin taas hävinnyt arvostelijoilleen "sata vastaan nolla".

Tuo nyt ei ole "primitiivireaktiota" vaan värikästä kielenkäyttöä. Ylikankaalla noita primitiivireaktioita on ollut ennenkin (esim. on suuttunut arvsotelusta niin ettei tervehdi).

Toisten ihmisten motiivien arvailu nyt ei ainakaan ole tieteellistä. Asian pitää puhua sellaisenaan.

Aivan yhtä hyvin voisi puhua siitä, että media on julistanut "totuudeksi" milloin mitäkin. Huhtiniemi on ääritapaus, mutta muutenkin on täysin kateissa se näkökulma, että nyt tutkija A on esittänyt tällaista, mutta odotetaan nyt, mitä tiedeyhteisö sanoo.

[Emma-Liisa]

Useissa kirjoituksissa ja kannanotoissa Talvi- ja Jatkosota nähdään ikään kuin nyrkkeilyotteluna: toinen voittaa ja toinen häviää, piste.
Onko tuo päättely oikea ja hyväksyttävä

Kun se on oikea ja hyväksyttävä muissa sodissa, niin miksei talvi- ja jatkosodassa? Suomi hävisi molemmat sodat, koska kerran menetti maa-alueita.

[ARTO MURTONEN]

mielestäni tähän viestiketjuun sopii hyvin ihan perusfilosofinen ongelma.
Se on Humen Giljotiini,tosiasioista ei voi johtaa arvoja.Ilmo Kekkosesen
ja hänenkaltaisten,toisen sukupolven kokemusperäistä ja imettyä käsitystä
ei voi pitää todistusvoimaisena,eikä totuudellisena.Kyseisiin 1940-luvun
tapahtumiin olen itse yhtä validi kuin Ilmo Kekkonen,hä'nen ainut etunsa
on tietoisuus lähteistä,jonka minäkin voin saavuttaa,mutta meidän perimmäistä
eroamme ei kukaan voi lieventää,minä jaan kyllä pahassa paikassa poteron
Heikki Ylikankaan kanssa,en Ilmon,kyse totuudesta on aina kyse pyrkimyksestä
totuudellisuuteen.Se että nuoremman polven tutlkijat ovat Ylikankaan ns
hylänneet kertoo enemmän heidän itsekuvittelemastaan merkityksestään
kuin merkityksestä,Tapio Nurminen sai nenänsä päälle asevelvollisuuslain hengen
tulkinnassa ihan aiheesta
Mitään kiintoisampaa aihetta kuin sotahistoria ei oikein voi olla.Sotilaan ammatti
on korostetusti laillisuuteen sidottu.Kunniamerkit ovat yksilöpsykologisesti häpeä-
merkkejä,yhteisöllisenä vastuunkantona kunniamerkkejä,tuo yksilö ottaa kantaakseen yhteisön häpeän,rauhan hinnan,se on sotilaan osa,arvojen perusta,
elonkehän rikkominen on häpeällistä,jos yhteisö ei ota siitä vastuuta niin tekijä
on pelkkä murhaaja,asia on etiikan alueella ,ei moraalin ,yksilön harteilla,siksi
armeijan mahdollinen laillisuuskriisi on niin kova juttu,ja aina läsnä.Sotilaan
ammatti on korostetusti yhteisöllinnen,sotilasta ei saa jättää yksin moraalinsa
tuomittavaksi,esimerkkejä riittää,siksikin on kovin ymmärrettävää että omien
sotilaiden laittomista teloituksista ei saisi puhua,tai tutkia,asia on tabu kaikkialla,
ei vain Suomessa

[Emma-Liisa]

mielestäni tähän viestiketjuun sopii hyvin ihan perusfilosofinen ongelma.
Se on Humen Giljotiini,tosiasioista ei voi johtaa arvoja.Ilmo Kekkosesen
ja hänenkaltaisten,toisen sukupolven kokemusperäistä ja imettyä käsitystä
ei voi pitää todistusvoimaisena,eikä totuudellisena.Kyseisiin 1940-luvun
tapahtumiin olen itse yhtä validi kuin Ilmo Kekkonen,hä'nen ainut etunsa
on tietoisuus lähteistä,jonka minäkin voin saavuttaa,mutta meidän perimmäistä
eroamme ei kukaan voi lieventää,minä jaan kyllä pahassa paikassa poteron
Heikki Ylikankaan kanssa,en Ilmon,kyse totuudesta on aina kyse pyrkimyksestä
totuudellisuuteen.Se että nuoremman polven tutlkijat ovat Ylikankaan ns
hylänneet kertoo enemmän heidän itsekuvittelemastaan merkityksestään
kuin merkityksestä,Tapio Nurminen sai nenänsä päälle asevelvollisuuslain hengen
tulkinnassa ihan aiheesta

Et siis perusta arviotasi lähteisiin vaan siihen, että pidät Ylikankaasta enemmän?
Ilmeisesti siksi, että kuten hänkin haluat näpäyttää jotakuta.

"kyse totuudesta on aina kyse pyrkimyksestä totuudellisuuteen."

Koska ei voi tuntea toisen (eikä omia) ihmisen motiiveja, ei voi väittää, että joku ei edes pyrkisi totuuteen. Luulisi jo olevan selvää, ettei kukaan ihminen voi kukaan totuutta saavuttaa, saati omistaa.

Siksi annos nöyryyttä tekee hyvää tutkijallekin ja estää solvaamasta muita.

[Ilmo Kekkonen]

mielestäni tähän viestiketjuun sopii hyvin ihan perusfilosofinen ongelma.
Se on Humen Giljotiini,tosiasioista ei voi johtaa arvoja.Ilmo Kekkosesen
ja hänenkaltaisten,toisen sukupolven kokemusperäistä ja imettyä käsitystä
ei voi pitää todistusvoimaisena,eikä totuudellisena.Kyseisiin 1940-luvun
tapahtumiin olen itse yhtä validi kuin Ilmo Kekkonen,hä'nen ainut etunsa
on tietoisuus lähteistä,jonka minäkin voin saavuttaa,mutta meidän perimmäistä
eroamme ei kukaan voi lieventää,minä jaan kyllä pahassa paikassa poteron
Heikki Ylikankaan kanssa,en Ilmon,kyse totuudesta on aina kyse pyrkimyksestä
totuudellisuuteen.Se että nuoremman polven tutlkijat ovat Ylikankaan ns
hylänneet kertoo enemmän heidän itsekuvittelemastaan merkityksestään
kuin merkityksestä,Tapio Nurminen sai nenänsä päälle asevelvollisuuslain hengen
tulkinnassa ihan aiheesta

Näin määrittelee minut Arto Murtonen. Innostus voi johtua osaltaan Ylikankaan minusta lausumasta arviosta liittyen kuusikon esittämään virheluetteloon ( Yhden miehen jatkosota s. 36) : "He yltävät myös siltä osin eversti Ilmo Kekkosen verroille, jolleivat tästä ohikin, vaikka Kekkonen on tähän asti pitänyt kiistatta hallussaan kärkisijaa eri medioissa minuun ja kirjaani kohdistuneisa luonnollisesti kielteisissä sananvalinnoissa".

Olen todella laatinut yhdeksänsivuisen virhelistan Ylikankaan "Romahtaako rintama?"-kirjasta ja siihen perustuen esittänyt rajuakin kritiikkiä Ylikankaan teksteistä. Kritiikkiäni ei ole faktoin kumottu, mutta persoonaani on kohdistunut kovia hyökkäyksiä. Sellainen on myös lainauksessa.

Kysytään nyt sitten Murtosen peräänkuuluttamasta totuudesta. Erkki Tuomioja on arviossaan kiinnittänyt huomiota neljään asiaan, joita Ylikangas on viimeisessä kirjassaan käsitellyt. TUomioja ei kuitenkaan käsittele sitä perusteesiä, josta Ylikangas kesän -44 tapahtumia käsitellessään lähti liikkeelle. Se taas on pelkistetysti näin (muotoilu osittain minun): 10 km päivässä vetäytyvä armeija pysäytettiin ja sen taistelutahto palautettiin armeijan johdon 20.6. 44 käskemillä ja salaa ja laittomasti toteutetuilla rintamakarkurien teloituksilla. Tämän perusteella kolme kysymystä Murtoselle.

1. Armeija oli ohjattu 12.6., 17.6. ja edelleen 19.6. annetuilla ksäkyilla VKT-asemaan, johon se pysähtyi. Miten Ylikankaan väittämät 20.6.-4.7. toimeenpannut ja joukoilta salatut teloitukset siis saattoivat vaikuttaa taistelukykyyn ja pysäyttää perääntymisen?
2. Ylikangas väittää eniten ( yli 20) teloituksia tapahtuneen Ihantalassa 6. D:ssa ja jatkaa: "Muissa divisioonissa teloitettiin vähemmän, mutta teloitettiin kuitenkin". Yhtään tapausta ei ole esittää. Diviisoonia oli 15 ja vielä viisi prikaatia. Väitteen todistusvoima, Murtonen?
3. Ylikangas väittää teloituksia tapahtuneen myös henkilötäydennyskeskuksissa ( HTK) eniten Lappeenrannan HTK 1:ssä. Ainoatakaan tapausta ei ole esittää. Y. Ei enää edes mainitse aiemman kirjansa keskeistä teloitusten toimeenpanijaa eli HTK 1:n teloituselintä, joka siis olisi teloittanut kymmeniä karkureita. Miksi asia on unohtunut, Murtonen?

Olen sitä mieltä edelleen, että jo tämä riittää osoittamaan Ylikankaan tutkimusperusteet täysin hatusta tempaistuiksi. Murtosella on nyt mahdollsiuus vertailla näistä asioista Ylikankaan lähteet ja Teloitetun totuuden lähteet keskenään. Minä olen sen tehnyt ja Ylikangas tosiaan häviä 100-0. Ehkä Murtonen esittää todisteet, asiakirjat tai tarinat, joilla lukemia voi tasoittaa? Samalla voisi selvittää sen, miksi juuri Ylikankaan kaipaamat asiakirjat ja muut lähteet on -44 osattu tuhota?

Kun Murtonen mainitsee Tapio Nurmisen saaneen "nenänsä päälle", niin totean tämänkin aiheen lahteisiin perehtyneenä, että Nurmisen kantaa vahventavat mm. professori Jussi T. Lappalinen ja lääkintäkenraali LInden. Ylikangas sekoaa Nurmista sättiessään perusteellisesti. Kysynkin Murtoselta: Kun kerran varusmiespalveluksesta saattoi vapautua vain ilmoittautumalla vasemmistolaiseksi, niin miksei voida mainita yhtään henkilöä, joka olisi kertonut näin tapahtuneen. Heitä täyy olla hengissä vielä tuhansittain. Ja jos kerran palveluksesta vapautui näin kätevästi, niin miksi noin
8 000 miestä jäi saapumatta kutsuntaan, kieltäytyi palveluksesta tai karkasi 1919-39? Miksi, jos asian saattoi hoittaa ilmoittaututmaall vasemmisolaiseksi?

Muutkin Ylöikankaan kanssa pahassa paikassa poteron jakavat voivat tulla selvittämään minulle ja lukijoille vastauksia näihin kysymyksiin.

[Jussi Jalonen]

Kun historiankirjoiutuksen vapausasteet ovat Suomessa tällaiset, ei pidä ihmetellä, että kesän 1944 "teloituksia" pöyhimään ruvennut tutkija, vaikkapa sitten erittäin ansioitunut emerituskin, on saanut niskaansa nähdyn kaltaisen törkyisän primitiivireaktion.

Ylikangas on saanut niskaansa primitiivireaktion? Mieleeni muistuu Norman Daviesin luonnehdinta siitä, miten joissakin tapauksissa kattilaa ei soimaa vain pata, vaan kymmenen tonnin tervankeitin.

Itse en ole ollut polemiikissa mukana, mutta on jokseenkin selvää, että Ylikankaan käytös muita tutkijoita kohtaan on ollut ala-arvoista, ja hänen etiikkansa sikäli kyseenalaista. Aiemmin olen viitannut everstiluutnantti Niemisen lausuntoihin hänen avoimista ja rohkaisevista keskusteluistaan Ylikankaan kanssa ennen "Romahtaako rintama"-teoksen julkaisemista. Toistan edelleenkin, etten näe mitään syytä epäillä Niemisen todistusta. Tapio Nurmisen osakseen saama kiukkuinen sulkutuli on sekin tullut jo huomioitua tässä ketjussa useampaan otteeseen. Mutta eipä nyt enempää tästä aspektista.

Milloin hän on "maalannut itsensä nurkkaan", milloin "tuhonnut tutkijanmaineensa", milloin taas hävinnyt arvostelijoilleen "sata vastaan nolla".

Ensimmäisen sitaatin tunnistan itse käyttämäkseni luonnehdinnaksi, vaikka tuskin kuitenkaan olen ollut ainoa sanamuotoa soveltanut. Kommentoidaan nyt kuitenkin jotain ihan muodon vuoksi.

Ylikangas on mielestäni tosiaankin maalannut itsensä nurkkaan ja tehnyt koko asiasta vain auktoriteettikysymyksen. Itse näen tämän erittäin ikävänä seikkana kesän 1944 tutkimuksen kannalta, jota meneillään oleva kiista on vääristänyt erittäin paljon. Tämä on valitettavaa, koska kyseessä ovat tärkeät asiat. Esimerkiksi armeijan sisäistä laillisuuskriisiä ja armeijan hierarkian mahdollista hajoamista kesällä 1944 voi pohtia totta kai aivan omana kysymyksenään. On perusteltua tutkia sitä, miten lähellä romahdusta pelon valtaama sodanjohto oli, ja vastaavasti myös sitä, miten hermojännite lopultakin laukesi kun pahimmasta oli selvitty.

Vastaavasti, lueteltujen ja vahvistettujen ampumistapausten yleisvaikutusta on aivan aiheellista tutkia, ja uskon että sodan kokemushistorialle omistautuneet nuoremmat tutkijat voivat tässä kantaa kortensa kekoon. Maallikollekin lienee selvää, että vaikkapa Lindstedtin luettelemat kaksitoista esimiehen aseenkäyttöoikeustapausta - nyt en siis puhu teloituksista - ovat selkeästi olleet vaikutukseltaan paljon suurempia kuin niiden lukumäärä antaa ymmärtää. Kaksitoista voi tuntua lukumääränä pieneltä maailmansodan yleiseen lihamyllyyn suhteutettuna, mutta kyseessä on aina yksittäisen sotilaan ja ihmisen henki ja elämä. Tieto tapauksista on myös aina kantautunut kautta rintaman ja vaikuttanut jokaiseen yksittäiseen sotamieheen, tavalla tai toisella. Amerikkalaisiin sotilaisiin yhdenkin miehen teloitus teki samaan aikaan suuren vaikutuksen, joten halu todistaa ja osoittaa lukumäärät virallisia tietoja ratkaisevasti korkeammiksi on sikälikin omituista. Koko kiistan morbidein ja kieroutunein piirre onkin juuri se, että kaksisataa oletettua ruumista on muotoutunut emeritusprofessorille arvovaltakysymykseksi. Eivätkö armeijan kylmästi tunnustamat ja luettelemat viralliset lukemat ole jo tarpeeksi korkeat, varsinkin kansainvälisessä vertailussa?

Edelleen, mielestäni on aivan perusteltua tutkia sitäkin, miten armeijan käytännöt jopa sota-aikana laahaavat järkyttävällä tavalla jäljessä itse tapahtumista, ja miten asiat kaikesta huolimatta käsitellään virallisessa järjestyksessä, meni siinä miten kauan tahansa. Omasta mielestäni vuoden 1944 varsinainen murhenäytelmä onkin se, että sotilaskarkurien teloituksia toimeenpantiin todistetusti heinä-elokuussa, aivan normaalin laillisen järjestyksen puitteissa... ja samalla täysin turhaan sekä enemmän tai vähemmän epäinhimillisesti, koska sota oli käytännössä oli, eikä teloituksia voinut perustella enää edes rintamatilanteen nojalla. Mutta koska oikeus oli näin päättänyt ja koska sotalaitoksella oli laki karkureita varten, niin näin tapahtui. Tämä on saattanut jopa olla eräänlainen sairaalloinen osa ylempänä mainitsemaani "hermojännityksen laukeamista". Heinä-elokuussa on nähtävästi vallinnut jonkinlainen huojentuneisuus siitä, että tilanne on viimein ohi, isänmaa pelastettu, ja karkureita voidaan rangaista, lain nojalla ja raskaimman jälkeen.

Viimemainitun seikan osalta tuo Tuomiojan arvostelussakin mainittu "Suomen säilyminen oikeusvaltiona" on myös mielestäni täysin toissijainen ja jokseenkin epärelevantti kysymys. Onko oikeusvaltio lähtökohtaisesti laupias? Tekeekö virallinen ja lain hengen sekä kirjaimen mukainen sanktio esimerkiksi heinä-elokuun teloitukset moraalisesti tai edes kylmän pragmaattisesti hyväksyttäviksi? Onnittelen niitä, jotka onnistuvat venyttämään omaatuntoaan niinkin pitkälle, sillä itse en siihen valitettavasti pysty. Myöhäiskesän 1944 todellinen tragedia ei ole siinä, että Suomi olisi jotenkin lakannut olemasta oikeusvaltio; todellinen tragedia oli siinä, miten mainitun oikeusvaltion järjestelmä valjasti itse itsensä lain puitteissa annettuihin, mutta perusteettomiin ja ihmisyyden kannalta silloinkin kyseenalaisiin kuolemantuomioihin. Kuten toisaalla on mainittu, esimerkiksi Yhdysvalloissa valtaosa sodan aikana tuomituista karkureista sai lievemmän tuomion tai täydellisen armahduksen. Tässäkin mielessä on omituista, että Ylikangas halusi nostaa esiin nimenomaan "salaiset teloitukset". Toistamiseen, eivätkö ne yleisessä tiedossa olleet ja lain nojalla annetut sitten hänen mielestään olleet enemmän kuin tarpeeksi, etenkin jos ne asettaa kansainväliseen kontekstiin?

(N. B., tiedän, että Ylikangas toki suoritti kansainvälistä vertailua "Romahtaako rintama"-teoksessa, rinnastaen Suomen teloitukset Saksan ja Neuvostoliiton vastaaviin lukemiin. Itse suosittelisin vertailua Isoon-Britanniaan, Yhdysvaltoihin tai vaikkapa Ranskaan vuonna 1940 tai ensimmäisen maailmansodan aikana).

Kesästä 1944 ei tarvitse etsiä mitään salattua, ei ainakaan niin tarkoitushakuisesti kuin Ylikangas on tehnyt. Kyseinen ajanjakso on ollut aivan tarpeeksi järkyttävä jo sellaisenaankin. Kun tapahtumien ympäriltä riisutaan niihin jälkikäteen liitetty torjuntavoiton sädekehä ja katsotaan niitä sellaisena kuin ne olivat, ei mielestäni voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen. Tämä on mielipiteeni ulkopuolisena tilannetta seuranneena tutkijana, sikäli kun voin sellaista ammattinimikettä itsestäni käyttää. Samaten olen sitä mieltä, että Ylikangas on tehnyt erikoislaatuiseen salaliittoteoriaansa langetessaan karhunpalveluksen kesän 1944 yleiselle tutkimukselle, lukinnut keskustelun vain yhteen aiheeseen, kääntänyt huomion pois kokonaisuudesta ja jumittanut hetkellisesti koko tilanteen. Tutkimus on ottanut rajusti takapakkia yhden emeritusprofessorin henkilökohtaisten intohimojen vuoksi.

Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kun kesän 1944 yleisen lihamyllyn ja hetkellisen kaaoksen koko järkyttävyys on tuotu esiin, niin sen jälkeen voi kenties tuntea uudenlaista huojentuneisuutta, kun ymmärtää sen, miten lähellä kuilun reunaa kotimaa kävi, ja miten täydellinen romahdus olisi voinut olla. Se, että maa siltä välttyi, selittyy mielestäni enemmänkin vain johdatuksella tai sattumalla. Mitään suurta sankaritarinaa siitä ei saa tekemälläkään, vaikka tietysti selviytyjiä voi halutessaan pitää sankareina jo heidän kokemustensa vuoksi.

No, jokaiselle asioita seuranneelle on selvää, mistä tapaus Ylikankaassa perimmältään on kyse.

Kyllä vain. Tapauksessa on kysymys patologiseksi arvovaltakiistaksi kääntyneestä vastakkainasettelusta, minkä seurauksena tutkimus on liukunut yhä vain kauemmas itse tutkimuskohteista, ja sekä tutkijakenttä että suuri yleisö ovat asteittain täysin kyllästyneet koko aiheeseen. Tulevaisuudessa joku nuorempi välkky tutkija voi toki väsätä tästäkin draamasta väitöskirjan ja kuvailla sitä, miten "vuosien 2008-2009 teloitusdiskurssi kuvaili suomalaisen historiankirjoituksen postmodernia suhdetta menneisyyteen ja muistamisensa politiikkaan".

Koska kaikki osanottajat ovat olleet miehiä, voi tätä yksinäisen alfauroksen taistelua kuutta nuorempaa koiraspuolista haastajaansa vastaan ilman muuta tarkastella myös mieshistorian ja sukupuolitutkimuksen valossa. Se ainakin on selvää, että emeritusprofessorilta on kirjoitusprosessin aikana palanut testosteronia, ja paljon.

Jonkun kai tämänkin piti ääneen sanoa.

Oikaisu: ei jonkun, vaan emeritusprofessori Ylikankaan. Kyseessä vaikuttaisi tosiaankin olleen vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen ristiretkensä, kuten hän uusimman teoksensa otsikossakin tunnustaa. Sivulliseksi uhriksi on aika ajoin uhannut jäädä koko suomalainen sotahistorian tutkimus.


Cheers,

J. J.

[Tapio Onnela]

... kun ymmärtää sen, miten lähellä kuilun reunaa kotimaa kävi, ja miten täydellinen romahdus olisi voinut olla. Se, että maa siltä välttyi, selittyy mielestäni enemmänkin vain johdatuksella tai sattumalla. Mitään suurta sankaritarinaa siitä ei saa tekemälläkään, vaikka tietysti selviytyjiä voi halutessaan pitää sankareina jo heidän kokemustensa vuoksi.

Hmm... pakko kysyä tätä, mitä tarkoitat tuolla "johdatuksella"? Itse olisin taipuvaisempi selittämään kesän 1944 selvitymistä kuitenkin pikemmikin sankaritarinalla siinä mielessä että mitä ilmeisemmin liian moni joutui uhraamaan henkensä niissä taisteluissa. Sattumaakin pitäisin kyllä todennäköisempänä kuin tarjoamaasi "johdatusta".

[Jussi Jalonen]

Hmm... pakko kysyä tätä, mitä tarkoitat tuolla "johdatuksella"?

Olen eronnut kirkosta ja huojun sielun asioissa kai jonnekin "en-tiedä"-agnostisuuden suuntaan, mutta aina välillä tulee näemmä käytettyä uskonnollissävytteisiä termejä. Pitkällinen oleskelu Puolassa on saattanut vaikuttaa asiaan.

Sana "johdatus" käy myös kätevästä tiivistelmästä sanoille "historiallisten toimijoiden teoista riippumattomat sattumanvaraiset ja irrationaaliset tekijät, jotka yleisestä kaaoksestakin huolimatta tuottivat tuolloin toivotun lopputuloksen, mutta joita tutkimuksen keinoin emme kykene määrittelemään".

Itse olisin taipuvaisempi selittämään kesän 1944 selvitymistä kuitenkin pikemminkin sankaritarinalla siinä mielessä että mitä ilmeisemmin liian moni joutui uhraamaan henkensä niissä taisteluissa.

Kuten sanoin, riippuu totta kai siitä, miten kukin haluaa sankarillisuuden määritellä. Myönnän olevani näissä asioissa jossain määrin sentimentaalinen itsekin, mikä kaiketi kävi tekstistänikin ilmi. Tapaan totta kai laskea kotimaansa itsenäisyyden puolesta kaatuneen sotilaan sankariksi, vaikka esimerkiksi tutkimusta tehtäessä tämä asenne täytyy yrittää pistää narikkaan ja suorittaa parhaansa mukaan jonkinlainen omaehtoinen Verfremdung omista tuntemuksistaan.


Cheers,

J. J.

[Veikko Palvo]

Useissa kirjoituksissa ja kannanotoissa Talvi- ja Jatkosota nähdään ikään kuin nyrkkeilyotteluna: toinen voittaa ja toinen häviää, piste.
Onko tuo päättely oikea ja hyväksyttävä

Kun se on oikea ja hyväksyttävä muissa sodissa, niin miksei talvi- ja jatkosodassa? Suomi hävisi molemmat sodat, koska kerran menetti maa-alueita.

Eiköhän esim. taistelun Moskovasta 1941/-42 vaihteessa voida katsoa olleen torjuntavoiton ? ( tuomariäänin 3-0 ) Ja yhtä hyvin perustein Suomi saavutti 1939 ja 1944 torjuntavoitot. Itsenäisyys säilyi - Neuvostoliitollakin.
Voittihan Stalin maa-aluetta Keski-Euroopassakin, mutta paljonkohan NL niistä hyötyi ja nythän nuo valtiot ovat itsenäistyneet. Stalinin voisi katsoa saavuttaneen Pyrrhoksen voiton, suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli 20 miljoonaa venäläistä ja NL:n Euroopan puoleinen osa oli raunioina.

Veikko Palvo