Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Poikkesin kesäkuussa Latvian pääkaupungissa. Muuan sikäläinen ystävättäreni, Ineta Lipšā, väitteli tohtoriksi erinomaisin arvosanoin. Väitöskirjan otsikko oli Sabiedriskā tikumība Latvijā 1918-1940 gads, minkä voi kääntää jokseenkin suoraan ”Julkinen moraali Latviassa vuosina 1918-1940”. Sosiaalihistoriasta tuttu käsite ”julkinen moraali” (public morality) kattaa tässä yhteydessä hallituksen ja valtaapitävien toimet kansanterveyden, turvallisuuden ja yleisen moraalin ylläpitämiseksi ja suojelemiseksi. Keskeisessä asemassa tämän tavoitteen saavuttamiseksi ovat modernille valtiolle tyypillisesti lainsäädännölliset toimet, niin sanottu moraalilainsäädäntö.

Sotienvälisen ajan Latviassa julkinen moraali (sabiedriskā tikumība) keskittyi valtion toimesta kahteentoista eri ilmiöön, jotka olivat: avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, abortti, homoseksuaalisuus, samaan kategoriaan niputetut prostituutio ja sukupuolitaudit, itsemurhat, kerjääminen, eläinrääkkäys, pornografia, juoppous, huumeet, uhkapeli sekä lopulta varsin väljä ”epäsiveellisen käytöksen” kategoria. Päävahtina toimi sisäministeriö, jonka tukena puuhasivat myös opetusministeriö (taistelussa pornografiaa vastaan) sekä kansanhuoltoministeriön terveysosasto (taistelussa sukupuolitauteja vastaan ja aborttikysymyksissä).

Moraalipolitiikalla oli välillinen kytkös myös aluepolitiikkaan. Sotienvälisenä aikana hallitusvaltaa Latviassa käytti pääasiassa paikallinen Maanviljelijäin liitto (Latvijas Zemnieku savienība), jonka silmissä pääkaupunki Riika ja moderni, urbaani ympäristö yleensäkin näyttäytyivät etupäässä pahuuden ja moraalittomuuden syöpäpesäkkeinä, vastakohtana maaseudun puhtaudelle ja jaloudelle. Sukupuolimoraalin ylläpitäminen puolestaan sai perustelunsa väestöpolitiikasta. Ensimmäinen maailmansota ja vallankumousvuodet olivat iskeneet Latvian miesväestöön sen verran raskaasti, että 20-24-vuotiaiden ikäluokassa oli selkeä epäsuhta mies- ja naisväestön välillä, ja sotien jälkeen ikäluokat jäivät muutenkin pieniksi. Väestökehityksen turvaaminen ja demografisen katastrofin ehkäisy olivat perusteina niin avioerojen rajoittamiselle, lapsettomien perheiden erityisverottamiselle kuin yleiselle taistelulle promiskuiteettia, homoseksuaalisuutta ja pornografiaa vastaan. Moraalipolitiikan erityisessä tähtäimessä olivat vuoteen 1935 asti etenkin yksinäiset miehet, sittemmin molemmat sukupuolet tasavertaisesti.

Ei-toivottavien ilmiöiden kitkemisen taustalla ei ollut ainoastaan Latvian lainsäädäntö, vaan myös Kansainliiton esittämät periaatepäätökset. Varsinkin vuosien 1933-1939 aikana Latvia toimitti säännöllisesti ”siveettömien julkaisujen vastaista taistelua” koskevia raportteja Kansainliitolle, maailmanjärjestön vuonna 1924 antaman ohjeistuksen mukaisesti. Kansainliiton painostus vaikutti myös keskeisesti bordellien sulkemiseen Latviassa vuonna 1927, vaikkakin pakollisten terveystarkastusten puitteissa tapahtunut itsenäinen, omaehtoinen prostituutio säilyi muuten yhä laillisena toimintana. Kuppapotilaille taattiin ilmainen hoito valtion puolesta Viron mallin mukaan; Liettuassa julkisen sairausvakuutuksen piiriin kuuluivat myös tippuri ja pehmeä sankkeri.

Uhkapelin suhteen valtio noudatti vuodesta 1922 alkaen paljolti monopolikäytäntöä, minkä puitteissa tietyt ”yleishyödylliset järjestöt ja yhdistykset”, kuten suojeluskunta (Aizsargi) saattoivat saada arpajaislupia. Seula oli tiukka, ja esimerkiksi vuosina 1922-1925 hyvällä voitolla toiminut Jūrmalan suosittu yksityinen kasino jäi uudessa systeemissä ilman toimilupaa. Vuosina 1925-1927 myös Latvian alkoholilainsäädäntö oli, yllättävää kyllä, vastaitsenäistyneiden maiden tiukin heti Suomen jälkeen. Parlamentaarisen demokratian aikana moraalipolitiikka oli jo sellaisenaan harvinaisen rajua, joten pääministeri Kārlis Ulmanisin toukokuussa 1934 tapahtunut vallankaappaus lisäsi kansakunnan ”tervehdyttämiseen” lopulta vain sävyeron. Aiemman julkisen kampanjoinnin, avoimen poliittisen keskustelun ja pehmeän taivuttelupolitiikan tilalle tuli nyt selkeän autoritaarinen sanelupolitiikka, joka saattoi rakentaa oman moraalisen ristiretkensä jo valmiiksi luodun koneiston varaan.

Sotienvälisen Latvian moraalipolitiikan tarkastelu tietysti vie ajatukset tähän päivään ja omaan kotimaahamme. Millaista on julkista moraalia ylläpitävä lainsäädäntö nykyajan Suomessa? Onko sellaista?

Totta kai on. Teemat ovat osin muuttuneet, mutta henki on sama. Laki lapsipornografian levittämisen estotoimista (2006) ja laki seksipalvelujen osittaisesta ostokiellosta (2006) olisivat tuttuja kelle tahansa sotienvälisen ajan latvialaiselle lainsäätäjälle. Edellinen on, kuten tunnettua, antanut pontta poliittisille vaatimuksille laajemmasta internet-sensuurista, eivätkä suomalaisen Keskusrikospoliisin ”listat suodatettavista sivustoista” juurikaan poikkea luonteeltaan Latvian sisäministeriön ylläpitämistä ”siveettömien julkaisujen luettelosta”. Väestökehitys huolestuttaa päättäjiä myös tämän päivän Suomessa, ja vaikkei kukaan varteenotettava poliitikko enää vaadi abortin tai homoseksuaalisuuden kriminalisointia tai kieltämistä, voi esimerkiksi hedelmöityshoitolain (2007) suoralta kädeltä laskea eräänlaiseksi oman aikamme eugeniikaksi. Pehmeämpää linjaa edustavat erilaiset isyyskampanjat. Ammattimainen kerjäläisyys, mikä ärsytti latvialaisia maaseutupoliitikkoja vastenmielisenä urbaanina ilmiönä, on viime aikoina ilmaantunut myös suomalaisen poliisin huolenaiheeksi. Tuoreimpina ilmiöinä voi mainita suunnitteilla olevan aselain sekä oikeusministeri Braxin kokoaman työryhmän valmisteleman esityksen "rasististen rikosten ja vihapuheiden" tarkemmaksi määrittelemiseksi laissa. Sekä Lex Nokiaa että lakia kansallisesta sormenjälkirekisteristä puolustettiin eduskunnassa niin ikään soveltuvin ”moraalisin” perustein. Siinä, missä sotienvälisen ajan Latvia sai politiikalleen puitteet aika ajoin Kansainliitosta, nojaa oman aikamme Suomi vastaavasti Euroopan Unionin suosituksiin ja direktiiveihin.

Plus ça change, plus c'est la même chose. Parlamentaarisen demokratian ylläpitämä julkinen moraali siis elää ja voi hyvin Suomen tasavallassa vuonna 2009. Analogia täydellistyy sillä, kun pidämme mielessämme, että 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla Latviassa syntyi talouskriisin pyörteissä myös radikaali fasistinen liike. Mainittu Perussuom… anteeksi, Pērkonkrusts-nimellä, so. ”Ukkosristinä”, tunnettu järjestö allekirjoitti tietysti täysin hallituksen moraalisen ristiretken, mutta halusi vielä täydellistää sitä omalla agendallaan. Organisaation erityisessä tähtäimessä oli etenkin latvialaista kansakuntaa ja sen puhtautta uhannut hirveä monikulttuurisuus, jota edustivat nimenomaan baltiansaksalaisten sekä juutalaisten vähemmistöt. Pääministeri Ulmanisin kaapattua vallan ja julistauduttua johtajaksi (Vadonis) puhdisti autoritaarinen hallitus maan myös äärioikeistolaisista, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Parlamentarismin kriisi sekä luisuminen itsevaltaiseen hallintoon loivat pohjan sille kansalliselle ja poliittiselle apatialle, joka päättyi lopulta vuonna 1940 alkaneeseen neuvostomiehitykseen. Huoli kansakunnan ”moraalista” koitui lopulta valtion omaksi tuhoksi.

Mitä johtopäätöksiä tästä voisi kenties vetää? Banaaliuteen sortumisen uhallakin ehkä sen, että silloin, kun kansakunta luovuttaa vastuun omasta moraalistaan ja sen suojelemisesta valtaapitävilleen – vaikka sitten kansanvaltaisesti valituillekin – on raja demokraattisen ja autoritaarisen hallinnon välillä muuttunut häilyväksi. Poliittisen järjestelmän mahdollisesti horjuessa talouskriisin ja protestiliikkeiden puristuksissa voi tuloksena olla luisuminen pysyvään poikkeustilaan. Kansalaisyhteiskunnan jääminen autoritaarisen hallinnon jalkoihin merkitsee kansalaisten lamautumista ja lopullista passivoitumista, mikä puolestaan avaa tien ulkopuoliselle soluttautumiselle. Erityisen vaarallista tämä on pienessä maassa, jolla on naapurinaan nouseva suurvalta.

Vestigia terrent.


Cheers,

J. J.