Suomen sotainen historia

[Jussi Jalonen]

Välikevennys: Helsingin Sanomien sotainen historia jatkuu, tällä kertaa selittävänä tekijänä suomalaisunuorten 2000-luvun konservatiivisuudelle: (HS Sunnuntai 13.9.2009)

Sanoisin, että tämä Rämön artikkeli on taas niitä kirjoituksia, joka kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin todellisuudesta.

Arvotutkimuksen mukaan suomalaisista on tullut 2000-luvulla uuskonservatiiveja: pysyvyyttä ja mukavuutta arvostavia kotihiiriä. Nuoret ovat kiinnostuneita maailmasta, mutta eivät innokkaita muuttamaan sitä.

Hah! Maamme nuorison ylivoimainen hiljainen enemmistö ei ole koskaan jaksanut kiinnostua muutosvoimana toimimisesta, olipa sitten ollut tarjolla millainen liike tahansa. Jääkäriaktivismi, kommunismi, lapuanliike, partaradikalismi, taistolaisuus, punk-liike, juppi-ideologia, eläinaktivismi, anarkismi tai rasistinen uusfasismi... anteeksi, kansallismielinen maahanmuuttokriittisyys ovat kaikki viime kädessä jääneet marginaali-ilmiöiksi. Suurin osa nuorisosta on keskittynyt normaaliin elämään ja antanut muiden vouhottaa aikansa. Edellämainitusta listasta vain ensimmäisellä on ollut pysyvää historiallista merkitystä, ja sekin kyllä ihan Jumalan (vai sielunvihollisen?) armosta.

Selitystä erolle voi etsiä maantieteestä ja historiasta. Uudet ilmiöt ovat kulkeutuneet peräpohjolaan monen mutkan kautta, ja suomalainen yhteiskunta on monimuotoistunut hitaasti.

Hm. Entäpä jos se valtaväestön "uuskonservatiivisuus" onkin tällä kertaa se uusi ilmiö, joka on syntynyt täällä? Ehkäpä tyytyväisyytemme status quoon viittaakin siihen, että olemme jo ratkaisseet kaikki palavat ongelmat, mutta muu Eurooppa on vain meitä vielä jäljessä kehityksessä?

Vaikka eihän tällaista tietenkään voisi sanoa maan johtavassa päivälehdessä. Poliittisen eliittimme ja tiedotusvälineidemme raison d'être riippuu siitä, että mehän olemme kehityksestä jälkijunassa, piru vie, ja jos meillä ei ole ongelmia, niin niitähän pitää keksiä! Kielletään joku pahe! Säädetään uusia kiintiöitä! Käydään taas arvokeskustelua! Järjestetään oikeusjuttu! Rakennetaan huippuyliopisto!


Cheers,

J. J.

[Derkku]

Hah! Maamme nuorison ylivoimainen hiljainen enemmistö ei ole koskaan jaksanut kiinnostua muutosvoimana toimimisesta, olipa sitten ollut tarjolla millainen liike tahansa. Jääkäriaktivismi, kommunismi, lapuanliike, partaradikalismi, taistolaisuus, punk-liike, juppi-ideologia, eläinaktivismi, anarkismi tai rasistinen uusfasismi... anteeksi, kansallismielinen maahanmuuttokriittisyys ovat kaikki viime kädessä jääneet marginaali-ilmiöiksi. Suurin osa nuorisosta on keskittynyt normaaliin elämään ja antanut muiden vouhottaa aikansa. Edellämainitusta listasta vain ensimmäisellä on ollut pysyvää historiallista merkitystä, ja sekin kyllä ihan Jumalan (vai sielunvihollisen?) armosta.

Olen täysin samaa mieltä ja mainitsemasi ilmiö pätee myös maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi lehdissä tapahtuva taistolaisuuden markkinointi 1960-1970 -luvun taitteen massailmiönä johtunee pitkälti siitä että taistolaisuus lienee ollut voimakasta nimenomaisesti yhteiskunta- ja valtiotieteellisissä tiedekunnissa joista valtaosa toimittajistakin on tullut. Taistolaisuus ei kuitenkaan ollut valtaosassa yliopistojen tiedekuntia tai edes valtaosassa yliopistoja merkittävä ilmiö.

Puhumattakaan sitten siitä että vain pieni osa nuorisosta ylipäätään suuntautui tuolloin yliopisto-opintoihin. Matalamman koulutuksen nuorten aikuisten massailmiöt, kuten vaikkapa Ruotsiin muutto ja autoistuminen, ovat olleet toimittajien muokkaamassa rakennemuutoksen Suomen tarinassa huomattavasti suppeammassa roolissa kuin ainejärjestökokousjuonittelujen kertaaminen.

[Emma-Liisa]

Eikös näitä asennetutkimuksia tehdä mainonnan kaupan tarpeisiin, siis jotta osattaisiin myydä eri ryhmille? Ja tietysti uutta tavaraa menee eniten niille, jotka helposti kyllästyvät vanhoihin.

Hesarilta odottaisi kyllä syvällisempää pohdiskelua, ovatko muutokset sinänsä jokin siunaus. No niitähän tapahtuu, haluammeko tai emme. Mutta ehkä voisi ajattella niin, että työpaikat ja yhteiskunta pysyy tasapainossa, kun on sekä muutoshalukkaita että niitä jotka kysyvät, mitä tuokin muutos elämää parantaa tai ainakin ehdottavat innovaatioihin parannuksia, ennen kuin ne otetaan käyttöön.

Tai muuten voi käydä niin kuin sivulla D3 kerrotussa "Marsujen maailmanlopussa", jota ensin arveltiin joukkoitsemurhaksi, kunnes keksittiin seuraava selitys: "Edellä menneet marsut tajusivat vasta jyrkänteen huipulla, ettei siitä pääse eteenpäin. Takaa tunkeneet mursut työnsivät etummaiset tahtomattaan alas."

[Derkku]

Tämä johtuu siitä että Weberin erinomainen klassikkoteos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki on ilmeisesti kaikkien yliopistojen sosiologian vaatimuksissa, joita ilmeisesti monet toimittajaksi päätyvät pänttäävät, mutta muistavat sitten myöhemmin vain sen nimen, ja senkin väärin, sisällöstä eivät mitään.

Epäilisin että Weber ei ole tutkintovaatimuksissa mutta siihen viitattaneen jokaisessa itseään kunnioittavassa yhteiskuntatieteellisessä tenttikirjassa, parhaimmillaan toisen tai kolmannen käden kautta.

[Emma-Liisa]

Puhumattakaan sitten siitä että vain pieni osa nuorisosta ylipäätään suuntautui tuolloin yliopisto-opintoihin.

Kuitenkin huomattavasti suurempi osa kuin aiemin. Oli todella suuri ja olennainen muutos, että valtion takaaman opintolainan ansiosta köyhempikin saattoi opiskella yliopistossa.

Katarina Järvisen ja Laura Kolben teoksessa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa sanottiin muistaakseni, että juuri tuolloin (ja vielä enemmän peruskoulun tultua) sosiaalinen nousu koulutuksen kautta oli yleisintä Suomen historiassa. Nyt lapset taas pysyvät vanhempiensa sosiaaliryhmässä.

Matalamman koulutuksen nuorten aikuisten massailmiöt, kuten vaikkapa Ruotsiin muutto ja autoistuminen, ovat olleet toimittajien muokkaamassa rakennemuutoksen Suomen tarinassa huomattavasti suppeammassa roolissa kuin ainejärjestökokousjuonittelujen kertaaminen.

Tämä on aivan totta. Mutta niinhän se on, että ne jotka osaavat kirjoittaa luovat kuvan asioista. Jonkin verran näköharhaa korvaavat SKS:n perinnekeräykset.

[jsn]

Toimittajilla on ikävä kyllä melkoinen valta heidän luodessaan yhteiskunnallisten ilmiöiden selityksiä, kuten juuri edellämainittu 1960-luvun radikalismi säälittävine vanhan valtauksineen, sota-ajan lapsuuden merkityksen ylikorostaminen jne. Samoin 1930-luvusta luodaan aina uudestaan ja uudestaan kuva suomalaisen fascismin vuosikymmenenä, vaikka heitä todellakin oli mitätön vähemmistö, samoin AKS-läisiä, jos kohta hieman enemmän. Kiinnostavaa muuten, että HS:ssa mainittiin hiljan myös suurena käänteenä erään tutkijan esittämä väite siitä, että vuosikymmeniin perustuva historiallinen jaottelu on väärin. Näin ollen kaikki muu tutkimus on sitä tähän asti käyttänyt?

Vielä sotaisesta historiasta: Suomessa lapset pääsivät montaa muuta Euroopan maata vähemmällä. Evakotkin saivat olla pääosin olla turvassa Suomen armeijan hallussa olevalla alueella ilman että oli pelkoa tykistökeskityksistä, joukkomurhista tai joukkoraiskauksista. Nykyisin alkaa jo tuntua siltä, että jo pelkästään se, että on syntynyt heti sodan jälkeen, tulisi automaattisesti oikeuttaa rintamamiestunnukseen. Tämä kärjistys saattaa tietysti kiihdyttää jotakuta kovasti.

Huolestuttavaa on, mitä sodasta aletaan sitten puhua, kun vanhimmat elossaolevat ikäluokat ovat 1950-luvun lopulla syntyneitä. Sitten alkaa todellinen myyttien aika. Historiantutkimuksen tarve ei ainakaan vähene.

[Derkku]

Vielä sotaisesta historiasta: Suomessa lapset pääsivät montaa muuta Euroopan maata vähemmällä. Evakotkin saivat olla pääosin olla turvassa Suomen armeijan hallussa olevalla alueella ilman että oli pelkoa tykistökeskityksistä, joukkomurhista tai joukkoraiskauksista.

Tuo on hyvä huomio. Vaikka Suomen joukkojen rintamatappiot olivat erittäin suuret suomalainen siviiliväestö eli useimpiin sotaakäyviin maihin verrattuna erittäin turvattua elämää. Partisaani-iskut olivat järkyttäviä tapahtumia mutta koskivat vain erittäin pientä osaa väestöstä. Pommitusten määrä oli erittäin pieni verrattuna mihin tahansa muuhun sotaa käyneeseen Euroopan maahan. Taisteluja käytiin siviiliväestön keskellä erittäin harvoin, suurin poikkeus taitaa olla Tornion taistelu.

[Tapio Onnela]

Tuo on hyvä huomio. Vaikka Suomen joukkojen rintamatappiot olivat erittäin suuret suomalainen siviiliväestö eli useimpiin sotaakäyviin maihin verrattuna erittäin turvattua elämää.

Samaa mieltä, vaikka kärsimykset tietysti ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Jos pitäisi laittaa toisessa maailmansodassa eniten kärsineet kansakunnat järjestykseen niin kyllä Puola voisi olla ykkönen. Tosin miten se pitäisi mitata? Siviiliväestön menetykset suhteessa väkilukuun yhdistettynä aineellisiin tuhoihin, pakolaisten määrät?

[Emma-Liisa]

Samaa mieltä, vaikka kärsimykset tietysti ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Jos pitäisi laittaa toisessa maailmansodassa eniten kärsineet kansakunnat järjestykseen niin kyllä Puola voisi olla ykkönen. Tosin miten se pitäisi mitata? Siviiliväestön menetykset suhteessa väkilukuun yhdistettynä aineellisiin tuhoihin, pakolaisten määrät?

No ainakin kuolleiden määrä on selvä mittari. Puolan väestöstä kuoli suhteellisestieniten, Neuvostoliiton kuolleiden lukumäärä oli absoluttisesti suurin.

Yksi mittari on miehitys, joka tosin oli Puolassa ja NL:ssa ihan toista kuin Tanskassa ja Norjassa. Jälkimmäiset saattoivat rauhassa odotella tulevansa vapautetuksi.

Englanti menetti sotilaita paljon vähemmän kuin ensimmäisessä maailmansodassa säästyi miehitykseltä, vaikka pommituksista kärsikin. USA pääsi kaikin tavoin helpoimmalla ja suorastaan hyötyi sodasta, myös Englannin kustannuksella.

Saksan menetyksistä suurin osa (5 miljoonaa sotilasta ja siviiliä) tuli sodan 9 viimeisen kuukauden aikana.

Yksityisen ihmisen kohdalla läheisen menetys on tietenkin korvaamaton.

[Emma-Liisa]

Vielä sotaisesta historiasta: Suomessa lapset pääsivät montaa muuta Euroopan maata vähemmällä.

Sylilasten lähettäminen Ruotsiin oli jälkikäteen ajatellen väärä ratkaisu, mutta siloin ei tiedetty, mitä ero äidistä vaikuttaa. Toisaalta nykyisin ei muisteta, millainen elintarviketilanne oli ja että pommisuojassa saattoi ihan oikeasti pelätä hengen puolesta. Kai eloon jääminen sentään on parempi, vaikka henkisiä vammoja jäikin?

Eräät tutkijat (esim. Sari Näre joka tosin ei ole historioitsija) tuntuvat vertaavankin sotalapsuutta johonkin ideaalilapsuuteen sen sijaan, että punnitsisivat vaihtoehtoja.

Sen sijaan Sirpa Kähkönen, joka on koulutukseltaan historioitsija ja joka muuten on esittänyt kovaakin kritiikkiä tiettyjen asioiden unohtamisesta, esittää Kuopio-sarjassa, että tuolloin toimi vielä yhteisöllisyys. Ei ollut vielä sulkeutuneita ydinperheitä vaan kotona asui mummoja, tätejä ja paremmissa perheissä kotiapulaisia, jotka huolehtivat lapsista. Ja vastuu uloittui laajemmalle: saman pihan orvoista ja puoliorvoista pidettiin huolta, ketään ei jätetty heitteille. Orpoja järjestettiin kasvateiksi ja sitä kautta saattoi avautua opintie köyhän perheen vesalle.

Pidin tätä osittain nostalgiana, mutta kun olin taannoin Kähköstä kuuntelemassa, sodan ajan eläneet vahvistivat että kirjojen tunnelma vastaa heidän muistojaan.

[jsn]

Traumoja voi lapsena saada monista asioista. Sota voi toki olla yksi niistä. Mutta se, miten asiaan vedotaan automaattivastauksena, vaikuttaa välillä henkiseltä laiskuudelta. Mikäpä estää muistelemasta yhteisiä kokemuksia. Suomi selvisi sodassa sittenkin verrattain pienillä vaurioilla, mikä tietenkin on osaltaan myös rintamaveteraanien ansiota.

Kohtuus silti kaikessa, joka on suhteellista. Ehkä tulevina vuosikymmeninä valitetaan, kuinka lapset joutuivat kärsimään ja kokemaan traumoja kun vanhemmat olivat vappumarssilla. Tällä palstalla on joskus kiistelty kovaan sävyyn kumpi oli pahempi, Stalin vai Hitler. Samaan sarjaan kuuluu, mikä maa kärsi sodasta eniten.

Sijaluvun mittaaminen on aina suhteellista, eikä välttämättä niin helppoa kuin voisi luulla. Kuolonuhrien osuus väestöstä voi tietysti olla pätevä mittari. Saksassa mm. kerrottiin yleisesti keväällä 1940 (jolloin suuria voittoja ei siis vielä ollut tullut, mutta sodan aiheuttama puute alkoi jo tuntua) miten Intiassa yksi mies (Gandhi) kärsii nälkää koko kansan puolesta ja Saksassa koko kansa yhden miehen puolesta.

[Jussi Jalonen]

Eräät tutkijat (esim. Sari Näre joka tosin ei ole historioitsija) tuntuvat vertaavankin sotalapsuutta johonkin ideaalilapsuuteen sen sijaan, että punnitsisivat vaihtoehtoja.

Oma äitini, syntynyt vuonna 1938, ei voi sietää Sari Närettä eikä tämän tulkintoja sota-ajan lapsuudesta. Varsinkin Näreen maininnat "lasten jäämisestä ilman lohdutusta" ja muistini mukaan eräässä Hesarin haastattelussa ollut kommentti siitä, miten "lapsia ei otettu syliin" kirvoittivat äidiltäni varsin halveksivia puuskahduksia dosentti Närettä kohtaan. Itse en ole Närettä lukenut, joten olen jäävi kommentoimaan.

Äitini on korostanut tavan takaa, ettei hän lapsena tuntenut muuta todellisuutta kuin sodan. Hänen ensimmäiset sanansakin olivat "pilli, kone, kellari" (so. ilmahälytys, neuvostopommittajat, väestönsuoja). Pommisuojassa hän ei edes osannut pelätä, koska hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt pelätä. Koska hän oli lapsesta asti kasvanut sotaakäyvässä maassa, sota oli hänelle täysin normaali olotila, ja kellariin maastoutuminen, rautatieasemalle saapuvat ruumisarkut, puutteellinen ruoka tai lojuminen sairaalassa kurkkumädän takia olivat tavanomaista päivittäistä rutiinia. Hän ei ymmärtänyt, että jotain muuta voisi yleensä olla edes olemassa.

Sodan päätyttyä äitini oli hämmästynyt jo siitä, että sota yleensä saattoi joskus päättyä. Hänelle se tuntematon käsite oli rauha - siis tämä konsepti, jonka mukaan Jenni Kirves on kuulemma nimennyt tyttärensä. Äitini kuulemma jopa kysyi omalta äidiltään hämmästyneenä: "mitä radiosta nyt sitten tulee, jos sotakin loppui"? Hän oli tottunut siihen, ettei radiosta mitään muuta tulekaan kuin sotauutisia.

Oman äitini kaltaisten esimerkkitapausten osalta sanoisin, ettei sota-ajan lapsuutta kuulu verrata yhtään mihinkään. Sitä pitää tarkastella an sich, koska hänelle ei mitään vertailukohtaa ollut edes olemassa - siis ei ennen kuin sota oli päättynyt.

Herää kysymys, saattoiko tällaisissa tapauksissa siirtymisellä rauhan oloihin olla itse asiassa traumaattisempi vaikutus kuin sota-ajalla, johon sentään oli tottunut jo koko lapsuutensa ajan.


Cheers,

J. J.

[jsn]

On selvää, että moni joutui kokemaan sota-aikana raskaita, mutta eivät toki automaattisesti kaikki. Usein tuntuu, että riittää kun vain eli silloin, vaikkei edes muistaisi mitään koko sota-ajasta. Monen siviilin ja sotilaankin elämä soljui melko rauhallisissa merkeissä. Saattoi jopa tehdä lisätienestiä myymällä maataloustuotteita tai muuta säännöstelytavaraa pimeillä markkinoilla. Puutetta tottakai oli. Sotapalveluksessa olevista kaikki eivät suinkaan joutuneet makaamaan 24 h tykistökeskityksessä juoksuhaudassa lentelevien ruumiinosien keskellä, tai ylipäätään edes käyttäneet asetta. Totaalinen sota oli aivan toisenlainen kokemus, mutta siitä sotafilmit eivät juuri kerro. Vaikutusta sillä varmasti oli, mutta sitä pitää tutkia paljon enemmän ja paljon monipuolisemmin ennen kuin voidaan esittää yleispäteviä väitteitä yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Lukematta Sari Näre et al. kirjasta muuta kuin siitä tehdyn HS:n jutun voisin todeta, että sen täytyy olla melkoista soopaa mm. unohtaessaan, että Suomessa elää nykyisinkin monia muualta tulleita ihmisiä, jotka ovat kokeneet oikeaa sotaa ja oikeaa vainoa aivan tuoreeltaan. Väittämät sodan vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan kuuluvat sarjaan helpot yleistykset. Ikään kuin olisi olemassa jokin ideaaliperhe, ideaalilapsuus, homogeeninen Suomi, joka kävi homogeenistä (erillis?)sotaa homogeenistä vihollista vastaan. Lopputulos on väistämättä yritys tuottaa uusia myyttejä.

[Tapio Onnela]

Lukematta Sari Näre et al. kirjasta muuta kuin siitä tehdyn HS:n jutun voisin todeta, että sen täytyy olla melkoista soopaa mm. unohtaessaan, että Suomessa elää nykyisinkin monia muualta tulleita ihmisiä, jotka ovat kokeneet oikeaa sotaa ja oikeaa vainoa aivan tuoreeltaan. Väittämät sodan vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan kuuluvat sarjaan helpot yleistykset.

On myös helppo yleistys moittia useiden henkilöiden kirjoittamaa artikkelikokoelmaa edes lukematta sitä, kyllä minusta pitäisi olla hiukan paremmat perusteet tuolle väitteelle.
Käsittääkseni Ruma sota- teoksen keskeinen päämäärä oli kuvata sotaa inhimillisen kokemuksen kautta, sen pääteemana siis ei ymmärtääkseni kyllä ole sen arvoiminen minkälaisia jälkiä sodasta on nykypäivän yhteiskunnassa. Mikä saa sinut arvioimaan, ettei tuollaisia jälkiä ollenkaan olisi?

[Jussi Jalonen]

Käsittääkseni Ruma sota- teoksen keskeinen päämäärä oli kuvata sotaa inhimillisen kokemuksen kautta, sen pääteemana siis ei ymmärtääkseni kyllä ole sen arvoiminen minkälaisia jälkiä sodasta on nykypäivän yhteiskunnassa.

... ilmeisesti käsittelyn kohteena ollut kirja vaihtui nimimerkin "jsn" esittämän kommentin myötä? Itse otaksuin, että Emma-Liisa viittasi "Haavoitettu lapsuus"-teokseen, jota myös itse kommentoin, tosin välillisen tiedon varassa.


Cheers,

J. J.