Vetehinen kirjoitti:Ilmeisesti syy ei kuitenkaan ole amerikkalaisten suurempi mahdollisuus valikoida sotilaansa, koska suhteet ovat samat. 16 miljoonasta sotilaasta ei teloitettu kuin ilmeisesti yksi mies karkuruuden vuoksi. Mikä voisi olla syynä?
Amerikkalaiset sotilaat uskoivat vähemmästäkin? Euroopan-sotaretken varsinaiset taisteluosuudet olivat tietysti muutenkin vertailussa lyhyempiä pyrähdyksiä, kuten jo tulikin todettua. Pohjois-Afrikan ja Italian osalta kyseessä oli vajaan vuoden mittainen komennus, ja Normandian maihinnousun jälkeen samaten. Mikäli hakee rinnastuskohtaa Suomeen, näitä kannattaisikin ehkä verrata kestonsa puolesta pelkästään talvisotaan.
Samalla on syytä pitää mielessä tosiaan se, että amerikkalaiset eivät sotineet oman kotimaansa rajoilla, vaan aivan vieraassa ympäristössä. Tyynenmeren alueella sotaa käytiin pitempään ja verisemmin, ja siellä päin maailmaa karkaamisessa oli tietysti vielä vähemmän mieltä. Varsinkin kun sikäläinen vihollinen tunnettiin vähemmän miellyttävistä menettelytavoistaan sotavankien suhteen.
Euroopassa teloitettu sotamies Slovik näyttäisi olleen aika lailla
sui generis; epäsosiaalinen, elämässään hiukan epäonnistunut entinen linnakundi joka karkaili jatkuvasti ja lopulta kieltäytyi aivan ehdoin tahdoin palaamasta rintamalle, kokeillen mieluimmin onneaan sotaoikeudessa. Nähtävästikin hän odotti tuolloin pelkästään vankeusrangaistusta, mikä olisi ollut hänelle helppo kestettävä aiemman kokemuksen perusteella. Kenttäoikeuden antama kuolemantuomio tuli hänelle ikävänä yllätyksenä.
Vaikuttaa siltä, että Slovikilla kävi myös tavallaan huono tuuri. Rintamalla oli siinä vaiheessa meneillään saksalaisten vastahyökkäys, ja amerikkalaisilla joukoilla oli hienoisia ongelmia karkuruuden kanssa. Kenraali Eisenhower ilmoitti, että niissä oloissa armonanomuksen ja tuomion lievennyksen harkitseminen ei vain voinut tulla kysymykseen, ja Slovik oli teloitettava. Tiettyä esimerkinomaisuutta tapauksessa siis oli, ja nähtävästi yhden miehen teloittaminen riitti.
Slovikia käsittelevässä internet-artikkelissa mainitaan, että 21 000 amerikkalaista sotilasta sai sodan aikana vaihtelevanmittaisia vankeusrangaistuksia karkuruudesta, joten kyllähän niitä kurinpidollisia ongelmia oli, aika paljonkin. Kuolemantuomioita annettiin nähtävästi 49, mutta vain yksi mies tosiaan teloitettiin
pelkästään karkuruudesta.
Tuon linkittämäni kongressin kirjaston materiaalin mukaan karkuruus (
desertion) ja kapina (
sedition,
mutiny) näyttäisivät silti olleen mukana koventamassa syytettä myös joissakin niissä tapauksissa, joissa se pääasiallinen syytteenalainen rikos oli murha (joka riitti totta kai yksinäänkin kuolemantuomioon).
Tuon kysymyksesi voisi esittää siis myös toisinkin päin. Miksi Suomessa, toisin kuin Yhdysvalloissa, ei tuomittu nähtävästi juuri ketään sotilasta murhien tai raiskausten kaltaisista rikoksista (tai ainakin suhteellisesti vähemmän), siitäkin huolimatta että tällä maalla oli käytännössä katsoen kaikki asekuntoiset miehet rintamalle pakottanut asevelvollisuusarmeija, jossa siis pakostakin oli niiden kunnon miesten seassa mukana jos jonkinlaista taparikollista, psykopaattia ja lataamokundia?
Cheers,
J. J.